Epäilemättä jokainen muistaa viime osan alkuhöpinöissä mainitsemani ongelman koneeni kanssa? Kuinka isäni jo ennusti, että se ei enää kestä kauan?

Noh, oikeaanhan tuo osui. Tänä aamuna menin aivan normaalisti avaamaan konetta, mutta se päästikin muutaman oudon piippauksen. Säikähdin, mutta ei se poksahtanut sentäs. Näyttö vaan pysyi mustana. Tottuneena koneen temppuiluun yritin hetken päästä uudestaan, mutta sama toistui. Jäin sitten odottelemaan sitä, että isäni saapuisi töistä ja tekisi muutaman kivan pikku taikatempun, ja kone toimisi taas. Yhden idean hän sai, mutta sitä testaamalla saatiin varmuus ainoastaan siitä, että vika ei ollut pelkästään näytössä (siinä toivossa olin nimittäin elänyt, koska se pysyi aiiiivan mustana), vaan kone kone oli pimahtanut.

Lyhyestä virsi kaunis. Yritän nyt siis sanoa sitä, että tämä tarina on nyt sitten loppu :s Mitä sitä asiaa sen enempää kaunistelemaan, ei se siitä miksikään muutu.

Suuri kiitos, että jaksoitte seurata tätä päivitystahdista huolimatta<3 Ihania olette kaikki, kiitoskiitos ja hali!

~ Chimmyy

(ps. jos joskus hamassa tulevaisuudessa saan uuden koneen ja siihen simssin asentelen - mikä on melko todennäköistä - niin uutta tarinaa on luvassa ;) tänne tai Radolaan ilmoittelen, mutta siihen voi todellakin mennä aikaa...)

Minusta vähän tuntuu, että minun osa kuukaudessa -metodilla ei kovin äkkiä sitä kymmentä sukupolvea saavuteta. Noh, hiljaa hyvä tulee. Jos muutenkaan sinne asti päästään, koneeni kun saattaa poksahtaa vanhuuttaan milloin vain iskän ennustuksien mukaan. Optimisti-puoleni yrittää silti elää siinä toivossa, että kyllä tämä jaksaa, vaikka pitääkin käynnistyessään samanlaista ääntä kuin moottorisaha ja läppä on toisen puolen saranoista irti :--DD No, eläkäämme mieluummin tässä hetkessä ja tässä osassa =) Ps. en muista koskaan ennen tehneeni realistiseen tarinaan näin epärealistisen oloista osaa, kuin mitä tämä on o.O



Zane heilautti Veronicalle kättään tervehdykseksi heti, kun hän näki tämän seisovan Bertorellien osakuntatalon pihamaalla. Hän juoksi viimeiset metrit tämän luokse. Oli mennyt melkein kokonainen viikko siitä, kun he olivat viimeksi nähneet - kiitos sen, että Veronica oli vaatinut, että molemmat keskittyisivät hetkeksi aikaa käsillä oleviin loppukokeisiin toisiensa sijasta. Viimein kokeet olivat takana, ja Zane saattoi huokaista helpotuksesta. "Minulla oli ikävä sinua", hän sanoi Veronicalle heti, kun oli seisahtunut tämän eteen.



"Niin minullakin sinua", Veronica hymyili. "Mutta myönnä pois, tämä tauko teki meille molemmille ihan hyvää."



Zane näytti epäröivältä. "Enpä menisi vannomaan", hän sanoi. "Minun osaltani koe meni kuitenkin huonosti. Vajaassa viikossa ei ehtinyt oppimaan juuri mitään."



Veronican nauru täytti pihamaan. Hän halasi poikaystäväänsä. "Sinun pitäisi käydä useammin niillä luennoillasi", hän sanoi muka moittivaan sävyyn. "Joudut pian käymään jonkin vuoden uudestaan." "En minä ehdi", Zane virnisti. "Sinun kanssasi olen paljon mieluummin."



"Sitten minä tulen sinunkin luennoillesi, jotta varmasti menet sinne!" Veronica kutitti nenällään Zanen kaulaa. Mies nauroi ja työnsi Veronican parinkymmenen sentin päähän itsestään.



"Minä niin pidän sinusta", hän sanoi ja veti tytön uudelleen lähelleen painaen suukon tämän huulille.



Puhelin oli ehtinyt pirisemään jo ties kuinka monta kertaa, ennen kuin Oswald viimein nousi hieman ärähtäen kirjansa äärestä vastatakseen siihen. Kuullessaan tutun äänen hän ei kuitenkaan enää voinut olla pahantuulinen. "Kas, Layla!"



"Minun pitikin soittaa sinulle ja kysyä siitä eilisestä lehtijutusta. Todellako lopetat keikkailun?"



"Enhän minä nyt pysyvästi", Layla hymyili kuullessaan hivenen hätääntymistä Oswaldin äänessä. "Haluan nyt keskittyä hieman muuhun elämääni hetkeksi aikaa. Tarvitsen pienen hengähdystauon. Mutta mitä sinulle kuuluu? Vieläkö olette yhdessä Jolenen kanssa?"



"Tietysti. Meillä menee Jolenen kanssa todella hyvin. Hän jopa muutti tänne minun ja Veronican luokse, vaikkei tämä kämppä nyt mitenkään ihanteellinen asuinpaikka ole. Toisaalta, Veronica ei pidä siitä järjestelystä kovin paljoa. Zane ja Jolene kun eivät tule toimeen keskenään, joten Zane ei suostu muuttamaan tänne." Oswald naurahti. "En oikein jaksa ymmärtää sitä."



"Entäs sinä ja Morcecai? Lehtien mukaan olette vielä yhdessä."



Layla kohotti toista kättään ja ihaili sormessaan komeilevaa sormusta. Hymy levisi hänen kasvoilleen. "Siksi minä soitinkin sinulle", hän sanoi. "Me nimittäin menimme naimisiin aivan äskettäin."



"Todellako?" Oswald hämmästyi. Hetkeen hänen ajatuksensa eivät kulkeneet. Saatuaan puhekykynsä takaisin hän alkoi vuolaasti onnitella Laylaa. "Mikset kertonut aiemmin? Kyllä sinun olisi pitänyt, me olemme kuitenkin perhettäsi ja..."



Laylaa nauratti Oswaldin reaktio. "Kukaan ei vielä oikein tiedä", hän sanoi. "Että ei hätää, olette kyllä ensimmäisten joukossa. Et voi käsittää, kuinka suuren työn saimme tehdä, jottei lehdistö saisi tietää..." Sitten Layla jälleen muisti asiansa. "Olisiko teillä Veronican kanssa aikaa tulla joku päivä käymään? Tuo ihmeessä Jolene mukanasi myös."



"Tietysti tulemme", Oswald vastasi oikopäätä. Hän oli varsin hyvin tietoinen, että jo hänellä itselleen oli suuri määrä luentoja edessä, mutta tämän kerran hän voisi joustaa niissä. "Pitäähän tätä nyt juhlia!"



Layla rupatteli vielä jonkin aikaa Oswaldin kanssa muun muassa siitä, mille päivälle se uskaltaisivat vierailun sopia. Laskettuaan vihdoin luurin takaisin paikalleen ja huokaistuaan helpotuksesta Layla istui pianonsa ääreen. Hänen sormensa muistivat jo ulkoa pari päivää sitten viimeistellyn kappaleen, jonka hän oli kirjoittanut, kun kaipuu takaisin työn pariin oli iskenyt.



Laylan katse eksyi jälleen sormukseen. Musiikki oli tähän asti ollut hänen koko elämänsä. Tuntui vaikealta ajatella, että hän joutuisi nyt luopumaan osasta ajasta, jonka hän vietti sen parissa. Vaikka - Layla hymyili - miehensä ja kenties tulevan perheensä puolesta hän tekisi mitä vain.



"Odotamme sinua, pienokainen", hän kuiskasi. Hän pääsi samalla kappaleen loppuun, mutta aloitti sen uudestaan.

*  *  *  *  *



Chimilialla oli ollut lopen väsyttävä päivä töissä. Ellei hän pitäisi niin kovasti työstään alakoulun opettajana, hän luultavasti jäisi eläkkeelle. Hän oikaisi itsensä vuoteen päälle ja napsautti television päälle. Mitään ei tuntunut tulevan tähän aikaan päivästä.



Chimilia pysähtyi katsomaan uutisia eräältä kanavalta. Joku oli tehnyt suuren lahjoituksen, jotta Pikkukylän päiväkoti säästettäisiin. Naapurikunnan tehtaita suljettiin taas kerran. Chimilia huokaisi ja oli jo sulkemaisillaan television, kun tuttu nimi kantautui hänen korviinsa. "... kun Pikkukylässäkin asunut kirjailija Agatha Groove löydettiin kolaroineesta autosta." Chimilia laski kaukosäätimen alas. "Mitä..?"



"Pian paikalle saapuneen ensiapupartion yrityksistä huolimatta rakastettu kirjailija menehtyi matkalla sairaalaan. Poliisi ei osaa kertoa tapahtumien kulusta. 'Silminnäkijöitä ei ole', poliisipäällikkö Falkner kertoi. 'Auto löytyi ojasta puuhun törmänneenä, parinkymmenen metrin päässä ajotiestä. Mahdollisuuksia on monia: jonkun toisen auton väistäminen, hetkellisesti huomion herpaantuminen, sairaskohtaus..."



"Nyt riittää", Chimilia ajatteli ja painoi useamman kerran raivokkaasti kaukosäätimen sammutusnäppäintä. Hän ei tahtonut tietää asiasta yhtään enempää, vaikka uteliaisuus toisaalta kiusasi häntä. Eihän hän ollut juurikaan pitänyt Agathasta, mutta ei tämä siltikään ollut mukava uutinen. Pikemminkin päinvastoin: Chimilia oli shokissa.



Kun Harold saapui kotiin paria tuntia myöhemmin, Chimilia oli saanut jotenkuten rauhoiteltua itseään. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Haroldille tästä... "Hei kulta", Harold tervehti vaimoaan saapuessaan makuuhuoneeseen. Hän heilautti kepeästi kättään ja käveli omalle puolelleen sänkyä.



"Uutisissa sanottiin, että Agatha Groove on kuollut", Chimilia sanoi melkein samantien. Hänen äänensä tärisi hänen puhuessaan.



Haroldilla ei mennyt kauan muistaa, kenestä Chimilia puhui, vaikkei naisesta oltu puhuttu miesmuistiin tämän katon alla. Hän kääntyi katsomaan olkansa ylitse vaimoaan. "Kuollut?" hän toisti.



"Niin", Chimilia selitti osittain hädissään, osittain palaavan järkytyksen siivittämänä. "Kolarissa, aivan äskettäin." Hän tunsi palan kurkussaan. Milloin hänellä viimeksi oli ollut näin epämukava ja kiusaantunut olo, hän ei osannut sitä sanoa. "Surullista", Harold totesi tarkoittamatta sitä juuri ollenkaan - sisimmässään hän oli loppujen lopuksi hieman onnellinen, ettei se nainen enää tuottaisi harmia hänen rakkaalle perheelleen.



"Minulla on vain niin syyllinen olo..." Chimilia kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Haroldin kulmat kurtistuivat. "Syyllinen?" hän toisti jälleen vaimonsa sanoja. "Miten ihmeessä..? Se akka oli ajaa sinut kuolemaan saakka, ja sinä tunnet syyllisyyttä, kun hän kuoli? Olen pahoillani, rakas, mutten ymmärrä sinua."
 


"Me emme koskaan saaneet sovittua", Chimilia sanoi seesteisenä. Hänen koko ajatusmaailmansa tuntui täyttyneen pumpulista. Jos näin ei olisi ollut, hän olisi luultavimmin alkanut kyynelehtiä muistaessaan ne kerrat, kun Agatha oli yrittänyt pyytää anteeksi. Mutta hän - hän itse - oli sanonut ei.



Harold veti vaimonsa kainaloonsa ja antoi tälle suukon otsalle. "Älä sitä murehdi", hän sanoi rauhoittavaan sävyyn. "Kaikki on hyvin."

*  *  *  *  *



Agathan kuolemasta oli kulunut nyt parisen viikkoa. Chimilia alkoi olla jo sinut asian kanssa. Kovasti hän vieläkin suri, jos jostain syystä muisti menneet tapahtumat, mutta ne hetket alkoivat harventua. Hän kopautti puukauhaansa kulhon reunaan. Nyt hän pyrkisi ajattelemaan entistä iloisempia asioita. Hän ei halunnut näyttää surulliselta, kun hän pitkästä aikaa näkisi omat lapsensa.



Oswald ja Veronica olivat luvanneet tulla tänään syömään heidän luokseen. Chimilia oli koko eilisen illan pohtinut Laylan kanssa, mitä he voisivat tarjota. Nyt aamusta he saisivat luvan pärjätä letuilla, iltapäivän grilliruuasta ei ollut vielä varmuutta. Chimilia virnisti. Hän oli tyytyväinen, että he olivat työntäneet vastuun asiasta Haroldille.



Juuri kun Chimilia oli asettanut paistinpannun levylle, ovikello soi. "Harold!" Chimilia huusi ja yritti samaan aikaan etsiä kääntölastaa toisella kädellään. "Harold! Mene nyt herrantähden avaamaan se ovi, ennen kuin he lähtevät takaisin!"



Harold riensi ovelle ja halasi Oswaldia päästyään tämän luokse. Oswald hämmästyi isänsä käytöksestä hieman, mutta vastasi kuitenkin halaukseen vähintään yhtä lämpimästi. Olihan hänelläkin ollut ikävä isäänsä, ei hän voinut kieltää sitä. Irtauduttuaan halauksesta hän osoitti grillipihalle päin. "Toin Jolenen mukanani. Hän meni tuonne ihastelemaan kasveja. Olette näköjään hieman remontoineet täällä sitten viime näkemän! Niin, ja Veronica tulee parin tunnin päästä. Hänellä oli jotain tärkeää menoa tässä aamusta."



Chimilia käskytti Haroldin hoitamaan viimeiset letut syömäkelpoisiksi, jotta pääsisi itse jututtamaan Jolenea. Hän tarkasteli tyttöä viimeistä piirtoa myöten yrittäen arvioida tätä. Saattoihan tässä olla hänen ainoan poikansa tuleva morsian. Mutta kun kutsu ruokapöytään kävi, ei Chimilialle vieläkään ollut nokan koputtamista. "Mukava tuo sinun tyttösi", hän kuiskasi vaivihkaa Oswaldille, kun he kävivät pöytään.



Aluksi kaikki keskittyivät ahmimaan lautasiaan tyhjiksi, mutta parin lautasellisen jälkeen Oswald päätti saada aikaiseksi jotain keskusteluakin, kun kerran pitkästä aikaa kotona oltiin kyläilemässä. "Milloin te siis tarkalleen ottaen menitte naimisiin?" hän kysyi Laylalta ja naurahti vielä päälle. "Et voi kuvitella Veronican reaktiota, kun kerroin hänelle..."



"Hieman vajaa kuukausi sitten", Layla vastasi. "Ja ne todellakin olivat hiljaiset häät. Papin lisäksi siellä olivat vain äiti, isä ja Mordecain vanhemmat." "No, halvaksi taisivat tulla ainakin", Oswald virnisti ja täytti suunsa uudelleen räiskäleillä.



"Älä puhu tuollaisia!" Layla kauhistui veljensä sanoja. "Ehkä pääsimme vähällä rahanmenolla, mutta haaveemme suurista kirkkojuhlista pirstoutuivat palasiksi vain, koska emme tahtoneet lehtimiehiä peräämme." "Eikö sinulla itselläsi ole koskaan ollut minkäänlaisia haaveita häistäsi?" Jolene tivasi Oswaldilta puuttuen keskusteluun. "Se on kuule iso asia, ei sitä noin vain sivuuteta."



"Aivan niin!" Layla sanoi kumartuen Jolenen puoleen osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Sitten hän kävi hyökkäykseen kaksoisveljeään vastaan kaikista häihin liittyvistä asioista, joita vain keksi. Jolene hymyili vieressä ja myötäili aina välillä Laylan sanomisia.



"Meillähän on enemmän yhteistä kuin uskoinkaan", hän ajatteli. Sitten kaksikko aloitti kiivaan keskustelun siitä, mitä kaikkea unelmahäihin kuului aina hevosvaunuista kaksimetriseen huntuun.



Oswaldia alkoivat hääpuheet ahistaa, joten heti ruokailun päätyttyä hän pakeni naisväen luota. Tokihan hänkin oli häitä ajatellut, mutta tuskin vielä olisi oikea hetki. He opiskelivatkin vielä, ei vielä kuulunut miettiä tällaisia, vaikka hän kuinka kovasti rakastikaan Jolenea. Oswald avasi vanhempiensa makuuhuoneen oven todetakseen, että sekään ei ollut enää entisellään. Samoin hän huomasi papukaijan häkin huoneen nurkassa. Hän käveli sen luokse ja avasi häkin oven. Harmaa lintu rääkäisi ja hyppäsi oitis Oswaldin kädelle.



"Olet sinä komea otus", hän totesi ja rapsutti sen päätä sormenpäällään. "Sen nimi on Max", huoneeseen saapuneen Haroldin ääni sanoi. "Hankimme sen tässä puoli vuotta sitten. Äitisi ei kestänyt sitä, että hän sai vahtia jotakuta vain töissä." Harold nauroi. "Naiset! Aina pitää olla vauva talossa."



"Sanopa muuta", Oswald mutisi. Hän oli aivan lumoutunut Maxin upeasta ulkomuodosta. Hän oli käynyt useita biologian kursseja, mutta kertaakaan hän ei ollut nähnyt näin komeaa olentoa siellä. "Ehkä voisimme vielä joskus hankkia tällaisen Jolenen kanssa. Mikäli siis pysymme yhdessä", hän lisäsi nopeasti. Harold hymyili, kun Oswald lukitsi Maxin takaisin häkkiinsä. "Ehkä voisitte tulla hoitamaan Maxia?" hän kysyi.



Kuului kolahdus, kun Oswald hätkähtäessään löi kätensä häkin seinään. Kättään hieroen hän kääntyi isänsä puoleen. "Ei kai äiti haluaisi Maxista luopua?" hän kysyi. "Ei hän suostukaan", hän sanoi. "Mietimme vain, josko tahtoisitte Jolenen kanssa..." Harold piti tauon ja loi merkittävän katseen poikaansa. "... muuttaa tänne, kun olette saavuttaneet opintojenne päätöksen."



"Tarkoitatko, että me muuttaisimme tänne? Tänne teidän luoksenne?"



Harold yritti pysyä vakavana, muttei voinut olla hymyilemättä. "Layla muuttaa pian pois kotoa Mordecain luokse", hän aloitti suunnittelemansa suostuttelupuheen. "Joten jäisimme äitisi kanssa kahdestaan. Täällä on kuitenkin tilaa myös suuremmalle perheelle. Ja lapsillekin, teidän vanha huoneenne muokattavissa aivan mieleiseksenne. Muutenkin olemme suunnittelemassa vielä uutta remonttia, joten laajennus käy päinsä, jos sitä tarvitaan lisää tilaa."



Oswald oli mennyt aivan hiljaiseksi, kun hänen isänsä oli alkanut puhua lapsista. Mikä ihmeen tarve hänen ympärillään elävillä ihmisillä oli tällaisiin keskusteluihin? Hän oli opiskelija vielä, tämä ei ollut oikea aika puhua perheestä. Oswald värähti ajatellessaan sitä. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häneen odottavasti.



Hän tunsi hymyilevänsä neitimäisesti, muttei osannut muuten peitellä todellisia tunteitaan. "En ole aivan varma. Ja eihän sitä tiedä..."



"Olisi siitä teillekin hyötyä", Harold jatkoi. "Voisitte keskittyä omaan elämäänne, me auttaisimme Chimilian kanssa lasten ja muiden ongelmien kanssa. Eikä tarvitsisi huolehtia vuokramaksuista, jos hyväksyisitte meidän tarjouksemme. Ajattelisit tämän ikään kuin ennakkoperintönä." "Isä, minä lupaan harkita asiaa", Oswald sanoi nopeasti ja työntyi isänsä ohitse - hän tarvitsi raitista ilmaa.



Chimilia istui lastenhuoneeksi tarkoitetun - nyt vielä tyhjän - huoneen lattialla. Hän oli remontin päätytyttyä istunut siinä usein. Hän todellakin toivoi, että Harold saisi suostuteltua Oswaldin muuttamaan Jolenen kanssa tänne yliopiston jälkeen. Hän kaipasi lapsia hoidettavakseen. Varsinkin, jos kyse olisi hänen omista lapsenlapsistaan.



Hetken kuluttua Chimilia oli vakuutellut itselleen riittävästi, että nyt olisi hyvä hetki siirtyä takaisin vieraiden luokse. Hän nousi ylös ajatellen vain sitä, kuinka ihanaa olisi istua siinä ja katsella pienten jalkojen ensiaskelia. Chimilia huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.



Ovi kävi Chimilian selän takana. Hän tunsi, kuinka lähellä sydänkohtaus kävi, mutta hän kääntyi ympäri ja huokaisi helpotuksesta nähtyään Veronican. "Hei, kulta", hän sanoi ja hymyili väsyneesti.



"Anteeksi, että olen myöhässä", Veronica pahoitteli ilme vakavana. "Minun vain piti hoitaa eräitä asioita." Chimilia pani merkille, kuinka hänen kuopuksensa vaihteli painoa jalalta toiselle. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.



"Minä voin aivan mainiosti", Veronica vastasi nopeasti. "Isä sen sijaan sanoi, että sinä olet ollut hieman poissa tolaltasi viime aikoina." Chimilia kohotti hieman kulmakarvojaan Veronican sanojen myötä - ei hän ihan tuollaista tervehdystä odottanut.



"Töissä ollut raskasta", Chimilia sanoi ja pyöritteli silmiään. "Sellaista se on, ala-asteella on aina vilskettä ja vilinää..."



"Äiti, en minä sitä tarkoittanut", Veronica sanoi. "Minä puhuin Groovesta." "Älä!" Chimilia henkäisi ennen kuin edes tajusi, että se oli Veronica, joka hänelle puhui. Sitten hän haukkoi henkeään. "Mutta... mitä... kuinka..." "Minä olen tiennyt jo kauan. Oswaldkin sai tietää... eräässä vaiheessa. Mutta Layla ei tiedä."



Se tieto ei rauhoittanut Chimiliaa juuri nimeksikään. Oswald tiesi myös? Mutta mitä? Kuinka paljon he oikein tiesivät? Ja ennen kaikkea - kuinka? Ennen kuin Chimilia ehti edes kysyä sitä, Veronica vastasi jo. "Kuulin siitä jo kauan sitten. Groove kertoi itse minulle." Chimilia nielaisi kuulleessaan tuon. "Hän pyysi, että... että antaisin sinulle yhden... jutun. Sitten kun aika olisi kypsä. Mutta yliopistolla unohdin asian kokonaan." Veronica painoi päänsä alas ja lisäsi: "Enkä ole varma, onko nyt jo liian myöhäistä." "Veronica, mistä sinä puhut?" Chimilia ehti kysyä, ennen kuin Harold pisti päänsä esiin keittiön ovesta pyytäen apua. "Minä tulen", Veronica vastasi ja katosi ovesta.



Harold oli keskustellut Oswaldin kanssa siitä, olisivatko hampurilaiset kovin paha vaihtoehto ruuaksi. Vaikkei hän itse ollut suuresti roskaruuan perään, ajatteli hän, että nuorempi väki ehkä pitäisi siitä. Ja mitäpä hän ei tekisi, jotta saisi lapsensa nauttimaan.



Mordecai saapui myös piipahtamaan rakkaansa luona. Hän tuli suoraan töistään kunnantalolta. Layla halasi miestään ja suuteli tätä hellästi. "Et haluaisi jäädä syömään tänne?" hän kysyi. "Meillä olisi mukavampaa silloin." "Niinkö?" Mordecai virnisti. "Ehkä minä sitten jään."



Mordecai ei ehtinyt edes vaatteitaan vaihtamaan, kun Jolene sattui tulemaan ulkoa grillipihalta. "Kas hei", hän sanoi oitis hymyillen ja ojensi kätensä kohti Mordecaita. "Olen Jolene Sherman. Te lienette Laylan aviomies?" Mordecai vilkaisi pöytää kattavaa Laylaa, joka nyökkäsi. "Tämä on veljeni tyttöystävä", hän sanoi. "Ja tulkaa tekin jo pöytään."



Pian kaikki istuivat jälleen pöydän ääressä - lukuunottamatta Veronicaa ja Haroldia, jotka olivat syöneet itsensä täyteen jo grillauksen aikana, ja nyt he siivosivat jälkiään ulkona. Keskustelu oli nyt huomattavasti kiivaampaa: Oswald innostui kertoilemaan Mordecaille, kuinka Layla tai Jolene olivat käyttäytyneet kuin eivät olisi koskaan ennen grillanneet, kun taas tytöt pistivät takaisin muistuttamalla kaikista niistä asioista, joissa Oswald oli epäonnistunut.



Chimilia yritti pysyä mukana keskustelussa. Hän jopa välillä esitti välikommentin jonkun sanottua jotain varsin osuvaa, mutta pariin kertaan hän taisi erehtyä tilanteestakin. Veronicaa ei kuulunut sisälle, vaikka hän kuinka odotti. Muutenkin häntä epäilytti, pääsisikö hän puhumaan enää tämän kanssa kahden kesken. Chimilia ravisti kaikki Veronicaan ja Agathaan liittyvät asiat päästään ja yritti entistä kovemmin päästä kärryille pöydässä vallitsevasta keskustelusta.



Vähitellen väki ruokapöydässä väheni. Chimilia lähti vielä käymään työpaikallaan noutaakseen muutamat paperit, ja Mordecai tarjoutui kyyditsemään hänet kotimatkallaan. Oswald liittyi Veronican ja isänsä seuraan ulkoilmaan. Ainoat pöydässä istuvat olivat nyt Layla ja Jolene. Layla oli innostunut kertomaan oudoimmista fanilahjoistaan, eikä Jolene voinut olla nauramatta listan käydessä todella oudoksi.



Layla naputti sormillaan lautasensa reunaa. Hän odotti kohteliaasti, että Jolene söisi purilaisensa loppuun, mutta tämä tuntui olevan kiinnostuneempi keskustelemisesta. "Olen kyllä kieltämättä hieman kateellinen sinullinen", hän myönsi. "Minusta olisi ihanaa, jos ihmiset tuntisivat minut ja ihailisivat minua sen vuoksi, mitä teen työkseni." "Tässä on kääntöpuolensakin", Layla mutisi. "Suuria hetkiä ei saa kokea rauhassa, vaikka ne tahtoisi pitää omana tietonaan."



"Sinähän se asiantuntija olet", Jolene nyökäytti päätään. Hän vilkaisi syrjäsilmällään, kuinka Layla ensin kosketti vatsaansa ja työnsi sitten tuoliaan taaksepäin.



"Onko kaikki hyvin?" Jolene kysyi, kun Layla sitten nousi pöydästä. Layla nyökkäsi. "Vatsani vain on hieman reistaillut", hän sanoi pikaisesti, hymyili väkinäisesti ja siirtyi vessan puolelle.



Jolene hymyili vaisusti, mutta päänsä sisällä joku nauroi rajusti. Ei häntä noin helposti narutettaisi, turha luulo! Hän haukkasi vielä kerran hampurilaistaan ja jätti loput syömättä. Ei hänellä oikein ollutkaan nälkä.



Kun Layla vasta sai avattua kylpyhuoneen oven, Veronica odotti jo häntä. "Minun pitää nyt lähteä", Veronica sanoi ja kätteli sisartaan. "Oli mukavaa nähdä. Toivottavasti ensi kertaan ei mene yhtä kauan." "Sanopa muuta", Layla nauroi. "Yritähän pärjäillä." Veronica naurahti, iski silmää ja neuvoi Laylalle samaa. Ulko-ovella hän kääntyi kuitenkin vielä ympäri. "Muuten..."



Chimiliaa ärsytti. Minkä ihmeen takia hänen oli pitänyt lähteä hakemaan niitä papereita juuri nyt? Olisi hän voinut odottaa aamuunkin, varsinkin, kun tämän takia paljon tärkeämmältä vaikuttava asia oli jäänyt hoitamatta. Hän puristi pesusientään vieläkin lujempaa. Kuinka Veronica oli voinut lähteä noin vain, sitä hän ei ymmärtänyt.



"Äiti." Ääni tunkeutui Chimilian muiden ajatusten läpi. Hän vilkaisi pikaisesti Laylaa ja vain hymähti vastaukseksi osoittaakseen, että kuuntelisi kyllä. "Minä lähden nyt käymään Mordecain luona", hän ilmoitti. "Ja Veronica sanoi jättäneensä sinulle terveisiä tuonne." Hän nyökäytti päätään lastenhuoneen suuntaan.



Chimilia melkein pudotti pesusienen lattialle. Hän katseli, kuinka Layla poistui asunnosta, muttei tavaanomaiseen tapaansa sanonut "näkemiin". Hän kääntyi ympäri ja otti tarvittavat askeleet päästäkseen lastenhuoneeseen.



Huoneeseen ei oltu asennettu lamppua, mutta kiitos keittiön valon ja valoisan kesäyön, Chimilia näki varsin selvästi lattialle jätetyn kirjan. Chimilia kumartui kulmat kurtussa nostamaan kirjan. "Kirja? Mitä se tyttö lienee ajatellut..."



Chimilia palasi takaisin olohuoneeseen voidakseen lukea kunnon valossa kirjan sisältöä. Ehkä asia selviäisi paremmin niin.



Vasta, kun hän oli istunut mukavasti sohvalle ja kääntänyt kirjan kannen kunnolla esiin, Chimilia huomasi tietävänsä mistä kirjasta oli kyse. Se oli Agathan kirjoittama. Chimilia muisti varsin hyvin, millaisen kohun kirja oli aiheuttanut ilmestyessään. Tai ei itse kirja, vaan tieto siitä, että tämä olisi viimeinen kirjoitus Agathalta. Chimilian silmät kostuivat aavistuksen ajatellessaan, että niin oli todella käynyt.



Hän käänsi esiin ensimmäisen sivun. "Chimilialle, joka auttoi minua ymmärtämään" olivat ainoat sanat. Chimilia luki tekstin uudelleen todetakseen, ettei ollut ensimmäisellä kerralla lukenutkaan väärin. Agatha todella oli omistanut tämän kirjan hänelle.



Vapisevin käsin Chimilia käänsi sivua. Seuraavallakaan sivulla ei ollut tarinaa. Ainoastaan kirjan tekijän ja kustantamon tiedot, sekä tekstiä, jonka joku oli lisännyt siihen myöhemmin käsin kirjoittamalla. Chimilia kävi rivejä lävitse sormella varoen jättämästä sanaakaan välistä. "Chimilia, minä ymmärrän, jos et pidä minusta. Haluaisin silti pyytää anteeksi sitä, mitä sinulle tein."



"Kaikkien näiden vuosien ajan olen yrittänyt hyvittää tekoani sinulta salaa, koska et muuten apuani olisi hyväksynyt. Miksi olisitkaan? En minäkään sinun tilassasi olisi. Toivon kuitenkin, että minusta oli apua. Joudun tekemään paljon, jotta pystyin esiintymään nuorena lastenhoitajana ilman, että tunnistaisit minua. Mutta olin valmis tekemään mitä vain päästäkseni auttamaan sinua ja koko muuta perhettäsi, enkä vieläkään kadu mitään."



"Ei... Ei hän voi", Chimilia haukkoi henkeään. Hänen sydämensä lyöntitiheys suureni hetki hetkeltä, sana sanalta.



"Tietyssä vaiheessa en enää uskaltanut paljastumisen pelossa toimia itse. Toimin silti kulisseissa. Muun muassa suhteideni kautta sain ehdotettua Laylan bändiä esiintymään Pikkupuistossa. Tuon esiintymisen jälkeen tapasin Veronican ensimmäistä kertaa lähdettyäni luotanne."



"Kerroin Veronicalle kaiken. Aivan joka sanan. Minusta tuntui, että tyttö ansaitsi tietää, kuka minä oikeasti olen, ja miksi toimin niin kuin toimin. Kerroin myös tarvitsevani hänen apuaan: halusin hänen välittävän opiskelurahat sinulle ja miehellesi ilmoituksen suuren firman vapaasta työpaikasta."



"Veronica ymmärsi minua. Hän sanoi, että ansaitsen toisen mahdollisuuden. Hän sanoi, että tahtoi auttaa minua. Hän myös lupasi, ettei kertoisi kenellekään. Mutta minä halusin, että sinä saisit vielä tietää tämän kaiken, kun aika olisi siihen sopiva. Luotan Veronican kykyyn nähdä se hetki."



"Siksi minä kysyn nyt: Chimilia, annatko minulle anteeksi? Minä odotan vastaustasi. Agatha"



Chimiliasta tuntui, että hän voisi alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Hän nikotteli ja pyyhki aina välillä kyyneleitä hihaansa. Hän käänsi äkkiä pois käsinkirjoitetun osuuden ja alkoi lukea itse tarinaa. Kello ylitti puolenyön ja jatkoi matkaansa, mutta Chimilia vain luki. Mitä pidemmälle hän luki, sitä varmemmaksi hän tuli, että tämä tarina kertoi hänestä ja Agathasta.



Tultuaan kohtaan, jossa toinen päähenkilöistä jälleen kerran torjui toisen, Chimilia ei enää kestänyt. Hän läimäytti kirjan kiinni. Hänen kätensä jäi lepäämään kirjan nimen päälle. "Anteeksipyyntö". Sen alla luki Agathan nimi.



Chimilia käveli kirjahyllyn luokse ja asetti kirjan laatikkoon, johon oli kerännyt itselleen tärkeitä asioita. Sitten hän vain seisoi siinä, katseli tuota laatikkoa. Hän saattoi kuulla pienen äänen toistavan Agathan sanoja. "Chimilia, annatko minulle anteeksi?" Sitä Chimilia ei ymmärtänyt. Hän oli kohdellut Agathaa vähintään yhtä ikävästi, haukkunut tätä ties miksi, mutta silti nainen oli tehnyt uskomattomia asioita hänen vuokseen.



"Kyllä sinä saat anteeksi, Agatha... Mutta voitko sinä antaa minulle anteeksi?"



"Luulin sinua sydämettömäksi... Mutta sinulla on ollut paljon suurempi sydän kuin kenelläkään voi olla."

Pitäisi varmaan yrittää lyhentää osapituutta. Tällaisen kirjoittamiseen kun tuntuu menevän aina vähintään yksi vuorokausi :P Huhhuh, minä se en koskaan opi edes leikkimään tehokasta kirjoittajaa. Sorruinpa muuten ties kuinka monta kertaa tässä osassa klassiseen virheeseen, johon kompastuu myös moni muu kuvallisen tarinan kirjoittaja. Jos olisin ahkerampi, korjaisin asian, mutten jaksa :''DD Sisimmässäni asuu laiskuri. Pitääkin saada se ryhdistäytymään näiden osien takia...

Tekisipä taas kovasti mieleni pyydellä vuolaasti anteeksi... Minua niin hävettää, kun minulla menee iäisyys saada yksi osa tehtyä :/ Pistetään se sen piikkiin, että yliopistolla tulee usein niitä seinään pysähtymisiä, kun ei tiedä mitä tekisi. Noh, näillä mennään, näillä mennään... Osa on kuitenkin valmis luettavaksi, ja vaikka se on lyhyt, niin se on osa! ;DD Siispä ei kun lukemaan~



Chimilia avasi laatikon ja otti sieltä esiin kaipaamansa kulhon. Hän vilkaisi pikaisesti keittokirjan ohjetta, minkä jälkeen hän alkoi keskittyneesti tehdä taikinaa piirakkaa varten.



Hän katsoi taikinaan muodostuneita raitoja. Hän niin toivoi, että tämä kakku onnistui ensimmäisellä yrityksellä. Jos näin ei kävisi, hän yrittäisi uudelleen. Chimilia nimittäin halusi, että tänään syötäisiin hyvää piirakkaa. Ties milloin hän pääsisi tekemään lastensa kanssa niin seuraavan kerran. Tai Laylahan olisi vielä pitkään hänen seuranaan, mutta Oswald ja Veronica lähtisivät yliopistoon.



Chimiliasta tuntui pahalta edes ajatella, että hän joutuisi pian sanomaan kahdelle lapselleen "näkemiin" pitkäksi aikaa. Eivätkä he enää sen jälkeen palaisi kotiin! Chimilia laski kulhon kädestään ja huokaisi. Harold oli hyvästellyt lapsen jo toissapäivänä lähtiessään työmatkalle, ja Chimilia oli vierestä katsonut sitä. Se oli ollut hänen miehelleen kova paikka, kuinkas hän sitten itse selviäisi siitä?



Heti, kun ulko-ovi kuului sulkeutuvan, Chimilia riensi eteiseen vastaanottamaan lapsiaan, jotka olivat viettäneet koko aamupäivän kaupungilla kavereidensa seurassa. Veronica hieman hämmästyi, kun tunsi äitinsä kädet itsensä ympärillä, mutta tajusi pian mistä oli kyse ja halasi takaisin. "Layla ja Oswald tulevat kohta", hän sanoi.



"Hyvä", Chimilia totesi ykskantaan ja päästi kuopuksensa irti otteestaan. "Minä nimittäin tein piirakan, ja se jäähtyy pian, ellei sitä päästä syömään." Hän virnisti. Veronica hymyili äidilleen.



Pian Oswald ja Laylakin saapuivat ja koko kotona oleva perhe asettui istumaan ruokapöydän ääreen. Chimilia oli asettanut lautasten viereen shamppanjalasit, joihin hän oli kaatanut alkoholitonta shamppanjaa. Ennen kuin kukaan ehti aloittaa syömistä, hän kohotti oman lasinsa. Lapset seurasivat perässä äitinsä esimerkkiä. Ystävällisesti he kuuntelivat kaiken sen, mitä heidän äidillään oli sydämellään - "Layla, olen niin ylpeä sinusta..." - kuinka heidän äitinsä kävi läpi heidän koko elämänsä - "minä muistan, kun sinä Oswald vielä olit pieni, ja..." - sekä kuinka hän luotti heidän saavan hyvän tulevaisuuden - "Veronica, sinä saat varmasti mitä parhaimman todistuksen yliopistolta, ja saat loistavan ammatin ja..." - kunnes heidän äitinsä viimein lopetti.



"Meille ja maailman parhaimmalle äidille", Veronica sanoi lopuksi ja kohotti oman lasinsa korkeammalle.



Muut tekivät saman perässä ja joivat sitten lasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella, niin vähän Chimilia oli juomaa lasiin laittanut. Layla tunsi itsensä kovin iloiseksi. Hän oli pelännyt, kuinka hänen vanhempansa suhtautuisivat hänen päätökseensä jättää yliopisto käymättä, mutta kaikki oli sujunut hyvin; he olivat vihdoin hyväksyneet täysin hänen muusikon uransa ja tukivat häntä enemmän kuin koskaan.



Iltapäivä valui hitaasti eteenpäin, tosin Chimilia olisi kehdannut toivoa sen menevän vielä hitaammin. Hän ei tahtonut päästää irti lapsistaan, ainakaan vielä. "Emme me kaukana ole, ja voit silti soitella aina", Oswald yritti piristää äitiään. "Ja sinäkin saat pian opintosi päätökseen. Kun pääset takaisin työelämään, ei sinulle jää paljoa aikaa ajatella meitä."



Chimilia huokaisi. "Ehkä se on niin", hän totesi ääneen, mutta mielessään hän vannoi, että tuo oli suurin vale, jonka hän oli kuullut Oswaldin suusta.



Vähitellen keskustelu siirtyi muille alueille, eikä kukaan enää maininnut sanoja "opiskelu", "lähtö" tai "ikävä".



Oswald istuskeli sohvalla ja yritti löytää itselleen mukavaa asentoa. Hän oli juuri soittanut Stenvall-instituuttin ja ilmoittanut ottavansa opiskelupaikan vastaan. Samalla soitolla hän oli saanut tiedon siitä, että oli ansainnut yhteensä kolme stipendiä. Se lämmitti hänen sydäntään, eivät olleet hänen opiskelunsa menneet hukkaan.



Enää Veronican soitto, ja sitten he lähtisivät. Äidin ja Laylan he olivat jo hyvästelleet, sillä näille tuli äkillinen kiire lähteä isää vastaan - jostain syystä hän tulikin kotiin kaksi päivää etuajassa, äiti oli mutissut jotain hyvin sujuneista neuvotteluista halatessaan Oswaldia viimeisen kerran. Oswald huokaisi. Nyt hänelläkin oli tunne, että lähtö oli lähellä.



"Bertorelli, niin se oli", Veronica sanoi ties kuinka monetta kertaa puhelimeen. "Juu, minä tiedän, että Bertorelli-nimellä on jo otettu paikka vastaan, mutta meitä on kaksi." Hän pyöritteli silmiään. Tämä oli vaikeampaa kuin hän oli voinut kuvitellakaan.



"Mikä siinä on vaikea käsittää, että samalla sukunimellä voi olla kaksi ihmistä?" Veronica mutisi lopetettuaan puhelun. Hän kääntyi Oswaldin puoleen ja irvisti. "Sinä voitit, minä sain vain kaksi stipendiä", hän sanoi, ja Oswald naurahti. "Minähän sanoin, ettei sinusta ole minulle vastusta." "Ja minä sanoin, että jos aloitat tuon taas, niin heitän sinua jollain kovalla."



Taksi kuului pysähtyvän Bertorellien pihatielle. Kaksi tööttäystä. Oswald nousi ylös ja katsoi Veronicaa. "Mennäänhän sitten."

*  *  *  *  *



"Olipas siinä taas yksi tappotylsä luento", Veronica huokaisi ja istui väsyneenä Rhiannan viereen. Sitten hänen silmänsä revähtivät auki, kun hän yllättäen muisti ennen luentoa kuulemansa juorun. "Tiedätkös, Jolene erosi eilen Jackista, ja hänellä on taas uusi kiikarissa. Ilmeisesti hän erosikin juuri tämän uuden takia..."



"Se juttu kestikin jo melkein kaksi viikkoa", Rhianna tuhahti. "Minä jo melkein kummastelin, että milloin hän meinaa taas vaihtaa..." "Ei siinä muuten olisi mitään, mutta kun kuulemani mukaan Jolene on iskenyt silmänsä Oswaldiin", Veronica lisäsi.



Rhianna oli varsin huvittunut kuullessaan tämän. "Joleneko pitäisi Oswaldista?" hän naurahti. "Vuosisadan vitsi. Oswald on hiljainen kirjatoukka, ja Jolene..." Hän kohautti olkiaan, kun ei löytänyt sopivaa sanaa.



"Todellakin toivon samaa", Veronica mutisi. Hän ei tahtonut, että Jolene kajoaisi Oswaldiin. Oswald oli hänen veljensä, eikä hän tahtonut, että mikään satuttaisi häntä - ja mikäli Jolene saisi kiedottua Oswaldin pikkusormensa ympärille, Oswald tulisi kärsimään kovasti, kun Jolene sitten jättäisi hänet pian.



Iltamyöhällä Oswald laahusti omalta luennoltaan takaisin asuntolalle. Hän oli lopen väsynyt. Koko päivän hän oli saanut oudoksuvia katseita muilta opiskelijoilta. Hän ei ymmärtänyt sitä. "Pitää kysyä Veronicalta", hän ajatteli haukotellessaan. "Hän kyllä tietää varmasti, mitä on tekeillä."



Oswald oli jo melkein asuntolan portailla. Kohottaessaan katseensa omista jaloistaan hän huomasi katsovansa vaaleaa naishenkilöä. Hän tunnisti tämän oitis. Kuka tahansa kampuksen opiskelijoista tuntisi hänet vaikka kahdensadan metrin päästä.



Se oli Jolene.



"Hei, Jolene", Oswald tervehti kohteliaasti kulkiessaan Jolenen ohitse. Vaikka hän itse ei enää katsonut Joleneen päin, hän saattoi tuntea naisen katseen porautuvan häneen.



Oswald kuuli, kuinka Jolene seurasi häntä sisälle asuntolaan. Siinä vaiheessa hän kääntyi ympäri. "Onko sinulla jokin hätänä?" hän kysyi. Jolene nyökkäsi. "Minulla on yksinäinen olo", hän sanoi ja huokaisi. "Kaipaan kovasti seuraa."



"Kuljin äsken kahvilan ohi, siellä oli paljon ihmisiä", Oswald sanoi. Jos hän olisi kehdannut, hän olisi lisännyt, että sieltä Jolene saattaisi löytää myös miesseuraa itselleen, mutta hän päätti pysyä vaiti. Jolene hymyili vaisusti. "En minä sitä tarkoittanut."



Hän nojautui rauhallisesti lähemmäs Oswaldia. "Sinä olet viisas nuori mies, Oswald", hän kuiskasi. "Kyllä sinä tiedät." Sitten hän hymyili vielä kerran, toivotti hyvää yötä ja lähti kohti omaa huonettaan jättäen hölmistyneen Oswaldin yksin aulaan.

*  *  *  *  *



"Kai tässä on tilaa?" Jolene kysyi istuen vastausta odottamatta Rhiannan seuraan. Kuvitelmissaan Rhianna oli jo lähdössä pois, mutta hänet oli kasvatettu liian hyvätapaiseksi, jotta hän olisi todellisuudessa voinut tehdä niin. Tuskinpa tämä olisi niin hirveätä istua tässä, sitä paitsi hän oli itse jo melkein syönyt.



"Oswald kertoi, että olette tunteneet todella pitkään", Jolene alkoi oitis viritellä keskustelua. "Taidatte tuntea toisenne melko hyvin." Rhianna nyökytteli päätään.



"Millainen Oswald sinusta on?" Jolene kysyi. "Mistä hän oikein pitää? Haluaisin yllättää hänet jotenkin, mutta kun en tunne häntä niin hyvin..." "Mutta tehän olette käyneet pariin kertaan yhdessä ulkona", Rhianna sanoi hämmästyneenä. "Ei se ole sama asia, kuin jos on tuntenut jonkun koko ikänsä", Jolene virnisti.



"No, Oswald on sellainen kirjatoukka, joka pitää siitä, että pääsee näyttämään taitojaan", Rhianna sanoi oikopäätä. "Vaikka hän on vaatimaton, niin hänestä on ihanaa kuunnella kehuja työnsä jäljestä. Hän on ollut sellainen ala-asteelta lähtien, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran."



"Ala-asteelta alkaenko te olette tunteneet?" Jolene hämmästyi.



"Niin, olimme sekä ala- että yläasteen samalla luokalla", Rhianna vastasi. Hän hymyili vaisusti muistellessaan menneitä. "Olimme erottamattomat kolmannelta luokalta asti."



"Sano vielä, että olitte yhdessä", Jolene naurahti. Rhianna huomasi huolestuneen äänensävyn hänen naurussaan. "Kaikki luulivat niin", hän vastasi rauhallisena, hyvin tottuneena selittämään tämän. "Me olemme aina olleet vain hyviä ystäviä. Kuin sisko ja veli."



Jolene vaikeni hetkeksi aikaa, aivan kuin hän olisi sulatellut tietoa, että hänen uudella ihastuksellaan oli yksi uusi sisko. Sitten hän näytti havahtuvan taas. "Oletko nähnyt Oswaldia?" hän kysyi. "Etsin häntä ennen kuin tulin tänne, mutta en löytänyt häntä mistään... Ei kai hän luennolla ole?"



"Ei, hänen luentonsa on vasta kuuden aikaan", Rhianna sanoi ja nousi ylös. "Mutta jos näen häntä, niin kerron, että etsit häntä." Rhianna heilautti kättään hyvästiksi ja poistui ruokalasta. Hän tiesi täsmälleen, missä Oswald oli, mutta ei hän tahtoisi sanoa sitä Jolenelle.



Oswald ei pitänyt tästä tilanteesta yhtään. Hän tunsi olonsa kovin orvoksi.



Ennen hän oli tottunut olemaan se, joka tiesi kaiken ja osasi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Viimeiset pari päivää olivat kuitenkin olleet jotain aivan uutta, ja kiitos kuului yksin Jolenelle. Siinä vaiheessa, kun nainen oli astunut hänen elämäänsä, hän ei ollut tiennyt enää mistään mitään.



Oswald siirsi otsatukkaansa pois silmiensä edestä. Hän ei tiennyt, mitä tunsi Jolenea kohtaan. Hän ei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi.



Oswald kuuli askelia kulman takaa, mutta hän tiesi katsomattakin, että tulija oli Rhianna. Tämä käveli hänen luokseen ja kävi sitten istumaan. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi ja katsoi Oswaldia tutkivasti. "Jolenella on jotain asiaa sinulle."



Oswald huokaisi kuuluvasti. "Mitä minun pitäisi tehdä Jolenen kanssa?" hän kysyi Rhiannalta. "Hän on tosi mukava, vaikka olen aina kuvitellut hänen olevan vain kylmä diiva, mutta... ei se ole niin." Oswald hieroi niskaansa vaivautuneena ja tuijotti sitten lattiakiveystä. "Millaista on olla rakastunut? Onkohan se tällaista?"



"Sitä ei voi kukaan muu sanoa", Rhianna sanoi rauhallisesti. "Sinun pitää tietää se itse." "Mutta minä en tiedä", Oswald sanoi katse naulittuna edessään avautuvaan tyhjyyteen. "Minä en tiedä."



Rhianna nousi istumasta ja käveli polvillaan aivan Oswaldin viereen. Hän niin toivoi, että olisi voinut auttaa Oswaldia jotenkin. Häntä suretti nähdä tämä noin surullisena ja eksyneenä.



Kaksikko istui hetken aikaa aivan hiljaa.



"Kyllä sinä tiedät, kun olet rakastunut. Kuuntele vain omaa sydäntäsi."

*  *  *  *  *



Oswald tuijotti tietokoneen näyttöä. Hän oli jälleen kirjoittanut yhden esseen puhtaaksi ja lähettänyt sen lehtorilleen. Hänellä oli kuitenkin nyt se sama, tyhjä ja epävarma tunne, jota hän oli paennut esseen pariin. Nyt ei ollut enää tekemistä, ja hänen ajatuksensa pääsivät taas harhailemaan vapaasti.



"Oswald? Oswald, ajattelin lähteä Opiskelijakeskukseen. Tuletko mukaan?" Ei vastausta. "No, minä menen sitten..."



"Odota", Oswald huudahti. Jolene kääntyi katsomaan kulmat koholla Oswaldia, joka työnsi tuoliaan taaksepäin. "Minä voisin sittenkin tulla", hän sanoi.



"En voi uskoa, että olet pelannut tätä peliä vain muutaman kerran", Jolene sanoi vilkuillen epäuskoisesti Oswaldia, joka pussitti kolmannen pallonsa peräkkäin. Oswald naurahti lyöden samalla hutilyönnin. "Sinun vuorosi", hän sanoi.



"Mitäköhän minä voisin edes tehdä?" hän mutisi. "Noita sinun pallojasi tuntuu olevan vain omieni tiellä."



Jolene käveli biljardipöydän viereen ja katseli mietteliäänä tilannetta sen päällä. Oswald puolestaan katseli Jolenea.



"Voisiko hän olla Se?"



Oswald oli niin kovasti omissa ajatuksissaan, ettei huomannut, kun Jolene kehotti häntä siirtymään pelipöydän ääreen. Pian hän käveli tämän viereen ja napautti hellästi häntä kepillä päähän. Oswaldin silmät revähtivät auki, ja Jolene nauroi. "Anteeksi", Oswald mutisi ja tunsi kasvojensa punehtuvan, kun hän siirtyi lyömään palloja pöydän viereen.



Peli päättyi Oswaldin voittoon, kun Jolene lopulta löi kasipallon pussiin. Tämän jälkeen kaksikko oli siirtynyt alakerran takkatilaan. Koko talossa ei tuntunut enää olevan muita opiskelijoita, niin rauhallista siellä oli. Jolene katsoi Oswaldia suoraan silmiin. "Minä todellakin pidän sinusta Oswald", hän sanoi ihastelevalla äänensävyllä. Oswald tunsi poskiansa kuumottavan.



Puolet Jolenen sanoista menivät hänen korvinsa ohitse. Hän vain kuunteli ja kuunteli, muttei ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Hänen poskiaan kuumotti entistä enemmän. Hänellä oli muutenkin kovin typerä olo siinä Jolenen vierellä.



Syrjäsilmällään Oswald vilkaisi Jolenea. Tämä oli varmaan koko kampuksen kaunein nainen, ja hän itse oli se nörtti, jota ei yleensä huomattu kuin luennoilla, kun hän esitti tarkentavia kysymyksiä häiriten muiden nukkumista. Tässä oli varmaan sattunut joku erehdys.



"... mutta tiedätkö, mistä minä pidän eniten?" Jolenen ääni tunkeutui Oswaldin ajatusten läpi. Hän katsoi Oswaldia syvälle silmiin omiaan räpytellen.



"Sinä olet erilainen. Et sellainen rehvastelija, joka uskoo kaatavansa tytön heti kun vain tahtoo, vaan sellainen, joka oikeasti välittää." Ja taas Oswald tunsi olevansa väärässä paikassa.



Jolene tuli entistä lähemmäksi Oswaldia. "Minä rakastan sinua, Oswald", hän kuiskasi.



Ennen kuin Oswald oli edes ehtinyt tajuta, kuinka suuria sanoja Jolene oli juuri lausunut, hän tunsi jo tämän suutelevan häntä. Aluksi Oswald oli säikähdyksissään ollut vetäytymässä taaksepäin, mutta sitten hän antoi itsensä vastata suudelmaan ja asetti varovasti kätensä Jolenen vyötärölle.



"Voisiko tämä nyt olla sitä rakkautta?"



Kun Oswald viimein malttoi irroittaa otteensa Jolenesta, hän katsoi lumoutuneena naisen silmiä. "Minäkin taidan rakastaa sinua."

*  *  *  *  *



"Katso nyt noita. Melkein ällöttävää."



"Älä viitsi, Veronica", Rhianna katsoi rauhallisesti Veronicaa, joka ei näyttänyt aivan yhtä rauhalliselta. "He ovat olleet yhdessä jo melkein kuukauden."



"Mutta tuo on Jolene", Veronica huomautti ja kääntyi katsomaan Rhiannaa. "Ei hän voi muuttaa tapojaan." "Mutta koskaan ennen ei hän ole ollut yhdessä näin pitkään kenenkään kanssa", Rhianna pisti väliin. "Ja Oswald vaikuttaa olevan todella rakastunut häneen. Ehkä he ovat oikeasti tosissaan."



"Pötyä", Veronica tuhahti ja vilkaisi vielä kerran maassa makaavia Oswaldia ja Jolenea. "Ei Oswald tiedä, mitä rakkaus on. Kukaan ei voi rakastaa tuollaista ihmistä kuin Jolene. Hänhän on pelkkä... pelkkä..." Veronica ei saanut sanotuksi lausettaan loppuun.



"Ei kukaan muu voi tietää, milloin joku toinen on rakastunut. Ja Jolenekin on ihminen, vaikka onkin hirvittävä diiva. Ihmiset muuttuvat, Veronica, hyväksy se."



Samassa Rhiannan kasvoille levisi ilkikurinen virne. "Ja kuka se on itse vakuuttanut olleensa niin rakastunut jo neljä kertaa viimeisen puolen vuoden aikana?" "Älä viitsi..." "Ja kuka se on tälläkin hetkellä aivan pihkassa siihen tummaan mieheen, mikäs hänen nimensä olikaan... Zachary?" "Lopeta", Veronica nauroi ja pyyhki silmiään. "Sitä paitsi, hänen nimensä on Zane."



"Zane on sitä paitsi ihan eri maata kuin ne muut", hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut näin varma, että hän on se, jonka kanssa voisin oikeasti jakaa elämäni." Veronica tunsi kännykkänsä tärisevän hameensa taskussa ja vilkaistuaan näytöllä vilkkuvaa muistutusta, hän hymyili aurinkoisesti.



"Nähdään taas illalla, minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja halasi Rhiannaa pikaisesti. "Zaneko?" tämä kysyi virnistellen. "Näkemiin nyt vain", Veronica nauroi ja juoksi jo portaita alas. Rhianna jäi yksin virnistelemään parvekkeelle ja katsomaan Veronican perään "minä-tiedän-kyllä-tämän-jutun" -ilmeellä.



Kun Veronica sitten lopulta saapui takaisin asuntolalle, kaikki muut olivat jo nukkumassa. Jostain huoneesta kuului kovaäänistä kuorsausta, mutta muuten hän ei saattanut kuulla muuta. Veronica oli hymyillyt koko matkan, eikä hymy kaikonnut hänen huuliltaan vieläkään. Se oli ja pysyi.



Tämä ilta oli ollut aivan täydellinen. Koskaan ennen hän ei ollut ollut näin onnellinen.



Sillä nyt hän tiesi, että myös Zane rakasti häntä.

Piuuuuh, hävettävän sekava osa entistä sekavimpine kuvateksteineen, mutta se on osa? Sellaisenhan minä lupasin :'''DD Noniin, ensi kerralla... en lupaa mitään 8) Jotain on luvassa, ja jotain tulee. Se, mitä se tarkoittaa, selviää sitten. Perijästä tulee tietoa seuraavan kahden osan aikana (okei, minä epäilen vieläkin, vaikka periaatteessa päätin sen jo varmasti... ;DDD), joten toivon mukaan pian voitaisiin jo harkita jälkikasvua? Yritän päästä ihan parilla yliopisto-osalla, koska nämä ovat tylsiä, kaikki kuitenkin haluavat vain nähdä suvun kasvavan ;) Tai minä ainakin haluan ;D Näkemisiin~

Ensinnäkin suuret onnittelut kaikille, jotka saivat valkolakin päähänsä eilen! Samaten jokaiselle peruskoulunsa päättäneelle! Unohtamatta kuitenkaan kaikkia muita, jotka hienosti jaksoivat taas yhden kouluvuoden ja ovat ehdottomasti ansainneet lomansa ♥

Sitten tästä osasta. Kylläkyllä, minä olen ihan oikeasti saanut sen alkuun, mutta kun siirryttiin yliopistolle (spooooil! o.O), niin minuun iski blackout. En oikein ole varma, mitä tekisin seuraavaksi. Suomeksi sanottuna menee hetki, ennen kuin osa ilmaantuu. Tässä on kuitenkin lomaa, että pitäisi onnistua =) Hieman ehkä hidastavat kaksi ensimmäistä viikkoa Bertorellien jatkumista, sillä olen isoshommissa. Mutta kaikesta selvitään. Minä en aio lopettaa, vaikka mikä olisi ;) Hihihaha.

Vielä kerran onnea ja ihanaa kesän alkua jokaiselle!

~ Chimmyy, joka on aivan kesäfiiliksissä

EDIT 18.6. //

Se olisi terve taas ja suuret anteeksipyynnöt. Blackout ei ole lähtenyt mihinkään, vaan ainoastaan laskenut intoa -.- Eilen tein päätöksen, että jo olemassa olevat kuvat saavat lentää roskakoriin ja aloitan kaiken alusta (paljonpa menetän, parikymmentä kuvaa vain :>>). Ehkä nyt saan vähän juontakin mukaan pelaillessani. Kovasti mietin, tahtoisinko ottaa jo nyt yhden ideani, josta olen todella ylpeä ja varma, ettei ainakaan kovin moni ole sellaista ennen tehnyt ;) Katsotaan nyt, onko kuitenkaan hyvä aika vielä, vai pitäisikö säästää...

Kovasti kiitoksia siitä, että olette jaksaneet olla näin kärsivällisiä. Ensi viikolla yritän saada jotain ulos, vaikkakin sitten jotain tönkköä ja lyhyttä, mutta jotain ♥ =) Jos ei silloinkaan tule mitään, saa tulla hirttämään. Täytyy tulla, tai sitten hyppään itse sillalta.

Linkkilistankin yritän päivitellä senkin tässä huomenna tai joku muu päivä. Hirttää saa myös silloin, jos unohdan jonkun sieltä!

Ah, ihastuin Juha Tapioon uudelleen minimaalisen tauon jälkeen, joten pitihän sieltä sitten etsiä nimi tälle osalle ;) Suosittelen muuten kuuntelemaan kyseisen biisin, aiiiivan ihana<3 Nousi hetkessä omiin suosikkeihini. Ai niin, hitsit, olihan tämä osakin tässä... *mutinmutin* Lupasinko, että tässä osassa kiinnitettäisiin enemmän huomioita muihin kuin lapsiin? Saattoipa nyt käydä niin, että tälläkin kertaa osalla on selvä päähenkilö, mutta yritetään selvitä, jookosta kookosta =) Kyllä vielä joku kerta huomataan ne muutkin vähän paremmin! Ja osassahan on 110 kuvaa, muttaaaa... Paikoitellen on tosi lyhyitä kuvatekstejä, että ei hätää, ei tämä ole mitenkään extrapitkä ;>



Layla kuuli, kuinka joku astui huoneeseen. "Kuka se oikein oli?" hänen isänsä ääni kysyi. "Kuka sinulla täällä oikein oli? Näinkö oikein, että se oli joku poika?"



"Kuka?" Layla kysyi kuin ei olisi ollenkaan tiennyt, mistä hänen isänsä puhui. Juuri nyt hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi yhtään isänsä valituksia tai saarnoja. Layla väänsi hämmennyksensä päälle enkelihymyn ja katsoi ystävällisesti isäänsä.



Haroldista paistoi kärsimättömyys. "Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan", hän totesi jokseenkin kylmällä äänensävyllä. "Kuka se oli, joka äsken lähti täältä huoneesta?" "Ahaa, tarkoitit häntä!" Layla kiekaisi kuin vasta asian oivaltanut. "En olisi millään uskonut... Minä kuvittelin, että tarkoitit erästä toista, joka..." "Layla. Kuka se oli?"



Laylaa alkoi jo pelottaa hänen isänsä puhetapa. "Se oli Mordecai", hän sanoi. "Meidän triomme kitaristi. Sovimme konsertin yksityiskohdista."



"Se olisi ihan hyvin voinut odottaa huomiseen", Harold murahti. "Ei olisi!" Layla väitti vastaan. "Meidän piti saada sovittua asiat nyt. Se konsertti on meille todella tärkeä. Jos kaikki menee täydellisesti, voisimme ehkä jopa..."



"Kello on melkein yksitoista. Ei tähän aikaan tarvitse sopia mitään, oli se sitten kuinka tärkeätä tahansa." "Niinkö luulet?"



"Kuule isä, voisitko sinä keskittyä vaihteeksi omiin asioihisi? Minä kyllä pärjään omien ongelmieni kanssa, keskity sinä omiisi. Ei se työpaikan hankkiminen käy niin, että vain valitat minulle. Tässä koko perhe kärsii rahapulasta, ja sinä..."



"Älä sinä puhu minulle tuollaisia!" Harold huusi vihaisena. Layla säpsähti peloissaan hieman taaksepäin. Myös Harold itse vapisi - ärtymyksestä vai hämmennyksestä omaa käytöstään kohtaan, sitä hän ei tiennyt. 



Layla oli varma, että hän saisi vielä kuulla jotain isänsä suusta, mutta sen sijaan tämä vain käveli pois huoneesta. Layla kuuli, kuinka hän lysähti vuoteelleen viereisessä huoneessa. Hetken päästä kuului jo vaimea kuorsaus, ja Layla huokaisi. Ehkä hänenkin pitäisi mennä nukkumaan.



Vaihdettuaan yöpaidan päälleen Layla istui sänkynsä reunalla ja nieleskeli itkua. Isän kanssa käyty riita oli liian tuoreessa muistissa. "Miksi me riidellään niin paljon nykyään?" hän kysyi itseltään. "Mitä tässä oikein kävi, jotta päädyttiin tähän?"



"Kuule isä, voisitko sinä keskittyä vaihteeksi omiin asioihisi? Ei se työpaikan hankkiminen käy niin, että vain valitat minulle. Tässä koko perhe kärsii rahapulasta." Sanat, jotka Layla oli suutuspäissään mennyt laukomaan isälleen kaduttivat häntä nyt. Hän oli mennyt liian pitkälle. Ei se ollut hänen isänsä vika, että hänen työnantajansa oli jaellut kiivaaseen tahtiin potkuja alaisilleen säästääkseen palkkakustannuksissa. Työttömäksi jääminen oli ollut kova isku hänen isälleen. Hän oli mennyt aivan rikki. Varsinkin tässä tilanteessa rahaa tarvittaisiin edes jostain.



Layla taputteli tyynyään. Toisaalta, ehkä hänelläkin oli oikeus hieman iskeä arkaan paikkaan, jos hänen isänsä kerran suhtautui noin kriittisesti hänelle tärkeisiin asioihin?



Ovi kävi. Hetken aikaa Layla jo luuli, että hänen isänsä palaisi, mutta tulijaksi paljastui Oswald. Poika istahti omalle sängylleen ja katsoi Laylaa. "Mitä nyt?" Layla kysyi hymyillen teennäisesti. Oswaldin katse kertoi, että hän kuitenkin tiesi, mistä oli kyse. "Te riitelitte taas", hän sanoi hiljaa. "Joko kerroit sen konsertista tärkeydestä? Kysyitkö?"



"Minä kyllä yritin", Layla aloitti. "Mutta en päässyt loppuun asti. Tuskin isää edes kiinnostaa. En varmaan viitsi enää kysyä, tahtooko hän tulla sinne." Oswald katsoi hetkisen verran Laylaa kulmat kohollaan, huokaisi sitten ja nousi ylös. "Tee kuten parhaaksi näet", hän sanoi. "Mutta uskon, että tiedät, mitä minä sanoisin sinulle."



Layla katseli kylpyhuoneen ovea, joka sulkeutui Oswaldin perässä. Ehkä Oswald oli oikeassa... mutta silti Laylasta tuntui, että hän olisi tällä kertaa veljeään viisaampi. Ei isä käyttäytyisi noin, jos hän olisi kiinnostunut hänestä ja hänen urastaan laulajana? Tämä konsertti voisi olla hänelle ponnahduslauta kohti julkisuutta... Layla huokaisi. Tämä oli vaikeaa.

*  *  *  *  *



Chimilia suikkasi suukon Haroldin huulille. "Huomenta, kulta", hän sanoi. Sitten hän tuli katsoneeksi Haroldin kasvoja, ja hänen kulmansa kurtistuivat. "Vaikutat alakuloiselta", hän hämmästeli. "Onko kaikki ihan hyvin?"



Harold vaihteli painoa jalalta toiselle. Hän katseli hiljaisena lattiaa. "No?" Chimilia kehotti häntä puhumaan. "Älä sano, että te riitelitte Laylan kanssa jälleen kerran." "Minua huolestuttaa sen tytön tulevaisuus", Harold totesi. "Ja se, että hän tuo tänne melkein puoliltaöin jotain ystäviään." Hän piti hetken tauon.



Ennen kuin Harold ehti jatkamaan, Chimilialla oli jo vastaus valmiina: "Layla on jo melkein aikuinen. Sinun pitäisi antaa hänelle elintilaa. Et sinä voi holhota häntä hänen koko elämäänsä."



"Keskitytään me omaan elämäämme ja annetaan heidän elää omaansa kaikessa rauhassa", hän jatkoi ja silitti Haroldin poskea. "Puututaan siihen vasta, kun he apua tarvitsevat." "Chimilia..." "Minä tiedän mistä puhun. Muistatko itse sen ajoin, jolloin olit teini?"



Harold huokaisi. Vaikutti siltä, että tämä keskustelu ei johtaisi enää mihinkään. Parempi antaa sen jäädä tähän. "Entä se sinun opiskelupaikkasi?" hän kysyi. "Joko olet saanut selvyyden siitä?"



"Olen juuri menossa ottamaan lopputilin", Chimilia sanoi. Hänen äänensä värähti hänen puhuessaan lopputilistä. Hän tiesi ottavansa suuren riskin nyt, ja se voisi viedä koko heidän perheensä talouden entistä huonompaan jamaan. Mutta hänen täytyisi päästä jonnekin opiskelemaan kunnon ammatti. Vaikka se sitten tekisikin heille tiukkaa, kun mistään ei saatu kunnolla tuloja... Chimilia pyyhkäisi hikiset kätensä housuihinsa.



"Kaikki muuttuu vielä hyväksi", Harold sanoi vaimolleen ja suuteli tätä. "Älä pelkää."

*  *  *  *  *



Kenkien kopina kuului vasten lattiaa, kun Layla asteli kylpyhuoneesta lastenhuoneeseen. Tämä oli jo viides yritys löytää sopiva mekko. "No, miltä näyttää?" Layla kysyi ja teki vielä pari pyörähdystä. Veronica nyökytteli päätään tyytyväisesti hymyillen. "Tuo on ehdottomasti paras, mitä olet kokeillut!" hän totesi.



"Todellako?" Laylakin hymyili. "Kun minä sitä aloin miettiä, että ei kai tämä ole liian juhlava? Tai liian lyhyt. Tai..."



"Layla", Veronica sanoi painokkaasti. "Se on oikeasti hyvä." Tyttö soi jälleen yhden hymyn isosiskolleen. "Näytät todella nätiltä."



Veronica loikkasi pois Laylan sängyn päältä, käveli siskonsa luokse ja asetteli tämän helmoja paremmin. "Voisinko minä saada laittaa hiuksesi?" hän kysyi ja suoristi vielä viimeisen kummallisen taitoksen. "Tietysti saat, jos kerran tahdot", Layla sanoi iloisena. "Olkoon se vaikka kiitos siitä, että jaksoit olla makutuomarina."



Kaksikko ehti ottaa muutaman askeleen kohti vessan peiliä. Sitten Veronica pysähtyi. "Onko isä tulossa sinne sitten huomenna?" hän kysyi. "Kun te riitelitte..." "Älä sinä siitä murehdi", Layla huokaisi. "Isä joko tulee tai ei tule." Layla päästi Veronican ohitseen kylpyhuoneeseen. Molemmat ajattelivat samaa sanomatta kuitenkaan mitään ääneen: "Eli luultavasti ei."



"Kaunis mekko. Tuonko ajattelit pistää huomenna?"



"Tämän juuri", Layla hymyili. "Pidätkö siitä?" "Minä pitäisin sinun päälläsi vaikka jätesäkistä", Mordecai totesi, ja molemmat nauroivat. Sitten Mordecai vakavoitui. "Oswald mainitsi, ettei isäsi olisi tulossa. Sano minulle, ettei hän tarkoittanut sanojaan?"



Laylasta alkoi tuntua hieman vaivaantuneelta. "Ei sitä kiinnosta", hän yritti selitellä. "Enkä minä itse edes tiedä, tahdonko häntä sinne, jos hän kerran suhtautuu minuun niin kylmästi."



"Eli jos hän ymmärtäisi sinua paremmin, tahtoisit hänet sinne?" "En minä niin sanonut!"



Kylmä tuuli puhalsi hiljaa iltayössä. Layla tarttui kiinni Mordecain käsistä. "Jos sinä olet siellä, mihin minä tarvitsen isää?" hän kysyi.



Mordecai näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta mitään hän ei kuitenkaan sanonut ääneen. Layla oli vain onnellinen siitä. Hän ei kaivannut puhuttelua siitä, miten tärkeä hahmo isä on. Hän oli kuullut sen pelkästään Mordecailta jo aivan liian monta kertaa. "Voisitko luvata minulle yhden pikkujutun?" Mordecai kysyi hiljaa. Layla nyökkäsi.



"Lupaa, että yrität vielä puhua isäsi kanssa", Mordecai sanoi ja työnsi hiljaa Laylaa poispäin itsestään. Hän katsoi Laylaa pitkään suoraan silmiin odottaen tytön vastaavan. Kun hiljaisuus vain venyi ja hämmennys Laylan kasvoilla ei laantunut, Mordecai hyvästeli tytön pikaisesti ja lähti kotiinsa. Layla jäi yksin pihamaalle seisomaan. Hän tunsi sadepisaran kasvoillaan. Oli tulossa pitkä, sateinen yö.

*  *  *  *  *



"Isä?"



"Isä, nyt voisi olla hyvä aika nousta ylös siitä."



Harold yritti vielä näytellä nukkuvaa, mutta kun Oswald jatkoi herättelemistään, hän päätti nousta ylös. "Mitä nyt?" hän mutisi puoliunessa.



"Konsertti alkaa pian", Oswald muistutti isäänsä. "Äiti ja Veronica lähtivät jo kävelemään Pikkupuistoon. Eikö meidänkin pitäisi?"



Harold hieroi silmiään. "Sinun kannattaa varmaan siinä tapauksessa mennä jo, ettet ole myöhässä", hän haukotteli. "Layla pahastuu varmasti, jos et ole kuuntelemassa." Harold tunsi piston sisimmässään, kun hän sanoi nuo sanat. Kuinka hän toivoikaan, että hän olisi sovussa tyttärensä kanssa ja että tämä kaipaisi häntä juuri nyt, hänen konserttiinsa.



Oswaldin kasvoilla oli anova katse. "Minusta sinunkin olisi hyvä tulla", hän vielä toisti pyyntönsä. "Se olisi tärkeää Laylalle."



Harold asettui takaisin makuulle sohvalle. Hän vilkaisi pikaisesti Oswaldia ja sulki sitten silmänsä. "Ei hän minua sinne tahdo", hän vielä sanoi ja vaikeni sitten. Oswald katseli isäänsä pitkään. Hän avasi suunsa, mutta tyytyi vain kävelemään ulos talosta.



"Nyt meni aivan loistavasti", Mordecai huudahti ja otti viimeisen soinnun. Hän asetti kitaransa telineeseen ja katsoi bändikavereitaan tyytyväisenä. "Eiköhän tämä nyt ole tässä."



Layla palautti mikrofoninsa sille tarkoitettuun telineeseen. "Minusta taas tuntuu, ettei tuo loppu oikein mene nappiin", hän virkkoi puoliääneen. "Minä lauloin aivan mitä sattuu äsken."



"Älä viitsi, sinä lauloit aivan täydellisesti", Emmy nauroi rumpujen takaa ja kertasi vielä rumpusoolonsa heidän viimeisessä laulussaan. Mordecai kietoi kätensä Laylan ympärille. "Siinäs kuulit", hän virnuili. "Et sinä edes osaa laulaa huonosti."



"Vai en muka", Layla nauroi. "Missä olivat korvasi tuon laulun lopussa?" "Hmm, ne taisivat kuunnella erään huipputaitavan nuoren laulajatähden laulua", Mordecai mutisi. Layla pörrötti pojan hiuksia ja nauroi.



Mordecai irtautui Laylasta, vaikka tyttö ei olisi millään tahtonut päästää tätä menemään. "Meidän täytyy nyt Emmyn kanssa mennä vaihtamaan vaatteet", hän sanoi. "Mutta tulemme kyllä pian takaisin, emme me myöhästy." "Jos olette sekunninkaan myöhässä, minä..." Layla aloitti ja katsoi Mordecaita varoittavaan sävyyn.



Emmy löi vielä kerran lautasia ja laski sitten rumpukapulat maahan. Layla katsoi kaksikon perään, kun he kiivaasti jutellen kävelivät poispäin puistosta. Pian hän seurasi heidän esimerkkiään ja jätti esiintymisalueen hetkeksi aikaa rauhaan.



Puiset portaat kopisivat Laylan laskeutuessa niitä alas. Hän ei ollut vieläkään päässyt selvyyteen siitä, olivatko asiat hyvin vai huonosti. Hän oli aamusta alkaen vain stressannut tätä esiintymistä, mutta ehkä syystä. Jos hyvin kävisi, he voisivat saada levytyssopimuksen erään pienen firman kanssa. Layla pyyhki kasvojaan. Hänen meikkinsä olivat varmaan aivan levinneet. Ja yön aikana kohonneet finnit loistivat oletettavasti kuin aurinko kirkkaalla taivaalla.



Laylan jalat tavoittivat pehmeän maan. Yhden asian hän oli tänään ymmärtänyt. Hän oli huono laulaja. Ei siksi, että hän ei olisi ollut teknisesti huono, vaan hän ei ollut sanojensa takana.



Heillä olisi tänään ensimmäisenä ohjelmassa laulu, joka kertoi siitä, kuinka osataan arvostaa elämän tärkeitä asioita. Layla oli itse sanoittanut laulua yhdessä Mordecain ja Emmyn kanssa. Hän muisti täsmälleen, että oli silloin ajatellut kaikkea sitä, mikä oli hänelle tärkeää: musiikkia, ystäviä, perhettä.



Nyt taas osa perheen tärkeydestä näytti pudonneen pois. Riidat isän kanssa olivat vähentäneet tämän tärkeyttä ja muuttaneet sen lähinnä inhoksi.



Tai ehkä ei kuitenkaan. Ehkä se viha oli vain sillä hetkellä ollut päällimmäisenä tunteena? Jos jokin todella on tärkeää, ei sitä voi noin vain sanoa, että se olisi menettänyt asemansa. Layla räpytteli silmiään. Kyyneleet alkoivat tehdä tuloaan hänen silmiinsä.



Ei hän isää vihannut. Hän rakasti häntä kovasti.



Ja ennen kaikkea hän toivoi, että hänen isänsä olisi ollut läsnä täällä tänään, kun hänen elämässään oli vastassa tärkeä tilaisuus.



Tuuli tuiversi hiljaa puiden oksien lomassa. Sora rapisi tiellä, kun joku käveli sitä pitkin. Linnut lauloivat jossain kauempana. Ja askeleet tuntuivat tulevan koko ajan lähemmäksi.



Layla nousi ylös penkiltä. Hänen kasvoillaan oleva epäuskoisuus paistoi kauas.



Hämmästys sai väistyä vienon hymyn tieltä. "Isä?" hän sanoi ääni väristen.



"Ei kai vielä ole liian myöhäistä tulla katsomaan?" Harold kysyi. Hän virnisti vaisusti.



Layla oli horjahtaa, kun hän loikki isänsä luokse ja halasi tätä tiukasti. Vielä äsken hän oli ollut valmis itkemään suruaan, mutta nyt hän tunsi silmissään ilon kyyneliä. Hän oli niin iloinen siitä, että hänen isänsä oli täällä, ettei voinut pukea tunnetta sanoiksi. Harold kietoi kätensä tyttärensä ympärille. "Olen pahoillani, että olen kohdellut sinua lauluhaaveidesi takia niin tylysti", hän kuiskasi tyttönsä korvaan ja siveli tämän hiuksia.



Layla puristi isäänsä entistä tiukemmin. "Ei se haittaa", hän sanoi. "Minä ansaitsin sen."



"Anteeksi, että olen sanonut sinulle niin ilkeitä", hän jatkoi päästettyään irti isästään. "Varsinkin siitä viimeisestä... En minä olisi saanut..." "Jospa unohdettaisiin kaikki ikävät asiat?" Harold kysyi ja siirsi hiussortuvan pois Laylan kasvoilta. "Tänään on sinulle tärkeä päivä. Ei anneta minkään pilata sitä."



"Kyllä se minulle sopii", Layla hymyili. Hymy tuntui jääneen kiinni hänen kasvoilleen. Layla ei voinut olla ajattelematta sitä, että tällä kertaa kukaan ei ainakaan voisi moittia häntä hymyn puutteesta esiintyessä. Tätä iloa ei voisi mikään viedä pois.



Layla vilkuili hermostuneesti esiintymislavan suuntaan. Väkeä alkoi vähitellen saapua, ja pian hän näki myös Mordecain harppovan ylös portaita. "Minun pitänee mennä", hän sanoi. "Nähdään esityksen jälkeen." Hän halasi isäänsä vielä pikaisesti ja juoksi vielä viime hetken soundcheckeihin.

*  *  *  *  *



Esitys oli päättynyt. Veronica oli vaatinut päästä keinumaan sillä aikaa, kun Layla oli keskustelemassa bändin asioista ja keräämässä tavaroita kasaan. Pian tyttö kuitenkin väsyi ottamaan itselleen vauhtia. Hän ponnisti laiskasti jaloillaan maasta vauhtia ja katseli äitiään. "Eikö Layla laulanutkin kauniisti?" hän kysyi.



Chimilia nyökäytti päätään ja katseli ympärilleen kohdistamatta katsettaan juuri mihinkään. Hän oli osittain yllättynytkin tämän konsertin aikana. Tietysti hän oli kuvitellutkin, että Layla lauloi upeasti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti kuuli hänen laulavan. Se oli ylittänyt jopa hänen odotuksensa.



"No, oliko se niin hirveää?" Laylan ääni kysyi. "En kai ollut suuri pettymys?"



"Kaikkea muuta!" Chimilia huudahti ja halasi esikoistaan. "Olit aivan upea siinä lavalla. Saat luvan järjestää useammin tällaisia tilaisuuksia, että pääsemme kuulemaan sinua."



Myös Veronica tuli halaamaan sisartaan. "Sinä olit oikeasti ihana", hän kuiskasi tämän korvaan. "Ja se kitaristi taisi olla ihana kanssa." Layla hätkähti Veronican sanoja, mutta ei muuten reagonut niihin mitenkään.



"Milloin lähdetään kotiin?" Veronica kysyi. "Minä lupasin tavata Marian neljältä." Layla kääntyi katsomaan äitiään. "Niin, milloin lähdetään?"



"Vaikka heti", Chimilia vastasi. "Voisimme vaikka laittaa pöydän koreaksi konserttisi kunniaksi." Chimilia hymyili Laylalle, ja Layla hymyili takaisin.



Pikkupuiston sisäänkäynnin luona he tapasivat Haroldin ja Oswaldin. "Siinähän te olette", Harold huokaisi. "Minä jo luulin, että missä... Mutta mennäänkö? Minulla ainakin on jo nälkä..."



"Jäikö Veronica vielä leikkimään?" Oswald kysyi, kun muut olivat jo lähdössä. Kaikki katsoivat luonnollisesti ympärilleen. Veronicaa ei todellakaan näkynyt.



"Kyllä hän vielä äsken oli meidän perässämme", Chimilia selitti ja käänteli päätään. "Kävisitkö Oswald katsomassa, jäikö..."



"Minä olen täällä!" Veronican ääni huusi samassa, ja seuraavalla sekunnilla hänen perheensä huomasi hänen juoksevan nurkan takaa. "Kenkieni solki aukesi, eikä se tahtonut millään mennä takaisin kiinni."



"No niin, nyt löytyi eksynyt lammaskin", Harold totesi. "Lähdetäänhän." Veronica antoi isänsä lähteä ensin ja lähti vasta viimeisenä Oswaldin kanssa hänen peräänsä. "Isä on itse eksynyt lammas", hän mutisi ja potkaisi tielleen tullutta kiveä.

*  *  *  *  *



"Kovempaa, isä!" Veronica nauroi sydämensä kyllyydestä, kun hän heilui aivan kokonaan ilmassa hänen isänsä pyörittäessään häntä ympäri. "En minä pysty, kun olet niin painava", Harold naurahti. "En minä ole painava", Veronica hihitti. "En minä muuten lentäisi."



"Kyllä painavakin voi lentää, jos on joku riittävän vahva pyörittämässä", Oswald huomautti. "Hei isä, olisiko sinulla hetki aikaa? Minulla olisi asiaa."



Harold laski Veronican takaisin maahan. "Menehän laittamaan iltapalaa valmiiksi, tulen kohta perässä", hän sanoi tytölle, joka katosi oitis sisälle. Oswald otti pari askelta eteenpäin.



"Miten sinulla kävi sen työhaastattelun kanssa?" Oswald kysyi. "Emme me pärjää enää kauan, kun mistään ei tule kunnolla rahaa. Ja pian ne eivät riitä enää edes äidin opintoihin, ja sitten vasta pulassa ollaankin."



"Kaikki on hoidossa", Harold vakuutteli pojalleen. "Ei sinun tarvitse huolehtia minun ongelmistani." "Jos sinä olet työtön, ne ovat myös minun ongelmiani", Oswald tokaisi ykskantaan. "Milloin pääset sinne haastatteluun?" "Tänään. Menen sinne kello kolmeksi."



Oswald näytti rauhoittuvan. Hän oli saanut itseään miellyttävän vastauksen. Harold sen sijaan tuntui kiinnostuneen aiheesta enemmän. "Minä en vieläkään ymmärrä, kuinka se kirjekuori päätyi postilaatikkoomme", hän ihmetteli ääneen. "Siitä työpaikasta ei oltu edes kirjoitettu vielä lehdessä."



"Ihmeitä tapahtuu", Oswald tyytyi toteamaan iloisena. "Sinunkin pitää vain hyväksyä se, että joskus kohdallesi sattuu onnellisia sattumia."



Harold katsoi Oswaldin selkää, kun hän nousi portaita ylös kuistille. Hänen aivoissaan tapahtui kiivasta ajattelutyötä. "Oswald", Harold sanoi. "Älä vain sano minulle, että se olit sinä, joka antoi ne yhteystiedot minulle?"



Oswald ei voinut olla virnuilematta isänsä sanoille. Olihan se aika huvittavaa.



Hän kääntyi ympäri. "Miksi ihmeessä olisin tehnyt kaiken niin vaikeasti? Olisinhan voinut antaa sen kuoren sinulle suoraan."



Illalla Chimilia nojasi tiskialtaaseen ja odotti, että allas täyttyisi vedestä. Päivä oli ollut harvinaisen raskas, ja hän oli saanut viettää koulullaan useita tunteja enemmän kuin yleensä. Ja kotona odottivat vain likaiset astiat ja lappu siitä, että lapset olivat lähteneet käymään kaupassa. No, hänen täytyisi odottaa, että joku tulisi kotiin. Hän ei kestäisi olla enää kauan hiljaa.



Pian ovi kävi ja askeleet kuuluivat Chimilian selän takana. Hän ei vaivautunut kääntymään, hän tiesi kyllä ilmankin, että Harold se oli. "Missäs sinä olit?" hän kysyi. "Minulla on asiaa." "Niin on minullakin", Harold vastasi. "Mutta kerro sinä ensin."



Chimilia veti pois tulpan altaan pohjasta ja antoi veden valua pois. "Minä tein tänään todella mielenkiintoisen löydön laukustani", hän sanoi. "Etsin tunnilla erästä kirjaa, ja käteeni sattui eräs kuori."



Haroldin mielenkiinto heräsi - kuori? "Jatka", hän pyysi. Chimilia kääntyi ympäri, niin että pystyi katsomaan Haroldia. "Annoin sen olla, mutta etsiessäni lounaslippujani se osui jälleen käteeni. Päätin avata sen ja..." Hän vaikeni.



"Niin mitä? Mitä nyt ajat takaa?" "Harold, se kuori oli täynnä rahaa!"



Haroldista tuntui, kuin suuri leka olisi kumauttanut häntä päähän. "Rahaa?" hän toisti. "Harold, älä viitsi", Chimilia voihkaisi. "Olisit aivan hyvin voinut sanoa suoraan, kuinka paljon rahaa meillä todellisuudessa on. Vaikka tietysti..."



"En minä ole laittanut laukkuusi mitään", Harold keskeytti. Nyt oli Chimilian vuoro hämmästyä. "Etkö?" hän kysyi. "Mutta kuinka... Eivät ne voi olla vahingossakaan päätyneet sinne, minun nimeni siinä kuoressa oli..."



"Rauhassa nyt", Harold yritti päästä kärryille takaisin. "Kuinka paljon rahaa siellä oikeastaan oli?" Chimilia katseli käsiään. "En minä laskenut", hän sanoi. "Mutta ne olivat satasen ja viidensadan seteleinä. Ja niitä oli paljon." Harold nielaisi. Hän ei voinut käsittää tilannetta yhtään sen paremmin kuin vaimonsakaan. Tuskin kukaan niin suuria summia lahjoittaisi pois.



"Ehkä välillä pitää vain hyväksyä se, että ihmeitä tapahtuu, eikä edes yrittää ottaa niistä selkoa", Harold sanoi Chimilian poskea silittäen. Hän hymyili muistaessaan, kuinka Oswald oli aiemmin päivällä sanonut hänelle samaa, ja hän ymmärsi paremmin kuin hyvin, ettei Chimiliakaan välttämättä uskoisi hänen sanojaan heti.



"Minunkin kohdalleni muuten sattui tänään eräs ihme", hän sanoi. "Minä sain työpaikan."



"Sinäkö?" Chimilia hämmästyi. Hänen silmänsä revähtivät aivan auki, ja hänen suunpielensä taittuivat hymyyn. "Et voi olla tosissasi... Minne sinä oikein pääsit?" "Arvaa, minne minä olen koko ikäni halunnut?" Harold virnisti.



Chimilia hyppeli ensin paikoillaan saadakseen purettua onneaan johonkin ja halasi sitten Haroldia. Hän oli niin onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen sattumalta. "Nyt voimme taas jatkaa elämäämme onnellisina", hän kuiskasi ja painoi päänsä Haroldin olkapäätä vasten.



Oswald hymyili itsekseen, kun hän kuuli vanhempiensa keskustelevan onnesta soikeina viereisessä huoneessa. Hän oli toisaalta todella tyytyväinen, ettei heidän tarvinnut saada tietää asiasta enempää. Kaikki oli nyt hyvin - se riitti.

*  *  *  *  *



"Minä muuten näin sinut ja Mordecain tänään kaupungilla", Veronica muisti kesken hänen ja Laylan keskustelun. "Olette todella suloinen pari."



Layla hymyili vaimeasti. "Mitäs sinä siellä kaupungilla teit?" hän kysyi. "Minä luulin, että olit tanssitunnillasi?"



"En minä jaksanut mennä sinne tänään", Veronica totesi. "Olin hieman laiskana. Mutta mieluummin minä kyllä kuuntelin sinun ja Mordecain keskusteluja kuin loikin peilin edessä muiden mukana."



"Vai että päätit kohteliaasti salakuunnella..." Layla mutisi. "En minä tahallani!" Veronica huudahti hädissään puolustuksekseen. "Mutta onneksi kuulin, sillä sinun ja Mordecain kaikki suunnitelmat eivät kuulostaneet ihan... soveliaalta." "Sinä voit olla siitä aivan hiljaa", Layla tokaisi samantien ja pyörähti hetkessä ympäri. "Minun ja Mordecain yksityisasiat eivät kuulu sinulle. Me olemme olleet pitkään yhdessä ja olemme molemmat aivan melkein aikuisia ihmisiä."



"Layla, minä en nyt ihan tajunnut... Miten sinun ja Mordecain suhteen pituus liittyy siihen, että jättäisitte yliopiston välistä?" Sitten Veronica vaikeni ja alkoi hetken päästä hihitellä.



"Nyt minä tajusin", hän vain sanoi. "Voit olla varma, etten kerro kenellekään." Ja hän alkoi hihittää uudestaan.



Veronica nousi Oswaldin sängyltä. "Mitäs te siis oikeen suunnittelittekaan?" hän kysyi ovelasti hymyillen. "Meidän asiamme eivät vieläkään kuulu sinulle", Layla huomautti. Veronica kohautti olkiaan. "Ei sitten... Mutta entäs se yliopisto? Etkö oikeasti aio opiskella enää?"



"Tiedätkö, ei minun välttämättä tarvitse hankkia itselleni ammattia. Levytyssopimuksen myötä meidän pitäisi saada riittäväsit rahaa elämiseen."



"Raatakaa te vain Oswaldin kanssa hiki hatussa yliopistolla, että saatte ne niin arvokkaat hatut päähänne, jotta pääsette työelämään. Minä saan silti tehdä vähintään yhtä kovasti töitä kuin tekin!" "Lupaatkin sitten, että oikeasti pärjäät levymarkkinoilla", Veronica katsoi siskoaan varoittavasti. "Jos et ole riittävän hyvä, niin minä... en vastaa teoistani."



Layla vain nauroi siskonsa vakavalle ilmeelle. Hän kohotti vasemman kätensä ilmaan. "Minä lupaan sinulle, että tulen kuulumaan niihin artisteihin, jotka tienaavat niin, että saavat vain keskittyä musiikkiin ilman velkoja tai laskuja."



"Ehkä minä sitten yritän hyväksyä, että saan pärjätä yliopistolla kaksistaan Oswaldin kanssa", Veronica totesi heilutellen päätään puolelta toiselle. "Mutta kerrohan nyt... Sinä ja Mordecai siis...?"



 Layla kaappasi sillä sekunnilla pikkusiskonsa otteeseensa. Hän nauroi sille, kuinka Veronica yritti epätoivoisesti päästä irti. "Enkö minä jo sanonut, että sinun ei tarvitse huolehtia niistä asioista, jotka eivät sinulle kuulu sitten yhtään?" hän muistutti sisartaan. "Jos ei usko, mitä sanotaan, käy huonosti."

Ensi osassa voitaisiin varmaan mennä yliopistolle, vai mitä sanotte? =) Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan. Perijääkin voisi tässä alkaa pohtimaan uudemman kerran, kuvittelin jo olleeni satavarma, mitä teen, mutta aloinkin jostain ihmeen syystä epäillä o.O Noh, on tässä vielä aikaa, eivät lapset vielä aikuisiässä ole :-----) Ensi osan tulemiseen voi muuten kanssa mennä se kaksi viikkoa, jos on huono tuuri. Tulikin vielä yksi paha koeviikko... -.-''