Tekisipä taas kovasti mieleni pyydellä vuolaasti anteeksi... Minua niin hävettää, kun minulla menee iäisyys saada yksi osa tehtyä :/ Pistetään se sen piikkiin, että yliopistolla tulee usein niitä seinään pysähtymisiä, kun ei tiedä mitä tekisi. Noh, näillä mennään, näillä mennään... Osa on kuitenkin valmis luettavaksi, ja vaikka se on lyhyt, niin se on osa! ;DD Siispä ei kun lukemaan~



Chimilia avasi laatikon ja otti sieltä esiin kaipaamansa kulhon. Hän vilkaisi pikaisesti keittokirjan ohjetta, minkä jälkeen hän alkoi keskittyneesti tehdä taikinaa piirakkaa varten.



Hän katsoi taikinaan muodostuneita raitoja. Hän niin toivoi, että tämä kakku onnistui ensimmäisellä yrityksellä. Jos näin ei kävisi, hän yrittäisi uudelleen. Chimilia nimittäin halusi, että tänään syötäisiin hyvää piirakkaa. Ties milloin hän pääsisi tekemään lastensa kanssa niin seuraavan kerran. Tai Laylahan olisi vielä pitkään hänen seuranaan, mutta Oswald ja Veronica lähtisivät yliopistoon.



Chimiliasta tuntui pahalta edes ajatella, että hän joutuisi pian sanomaan kahdelle lapselleen "näkemiin" pitkäksi aikaa. Eivätkä he enää sen jälkeen palaisi kotiin! Chimilia laski kulhon kädestään ja huokaisi. Harold oli hyvästellyt lapsen jo toissapäivänä lähtiessään työmatkalle, ja Chimilia oli vierestä katsonut sitä. Se oli ollut hänen miehelleen kova paikka, kuinkas hän sitten itse selviäisi siitä?



Heti, kun ulko-ovi kuului sulkeutuvan, Chimilia riensi eteiseen vastaanottamaan lapsiaan, jotka olivat viettäneet koko aamupäivän kaupungilla kavereidensa seurassa. Veronica hieman hämmästyi, kun tunsi äitinsä kädet itsensä ympärillä, mutta tajusi pian mistä oli kyse ja halasi takaisin. "Layla ja Oswald tulevat kohta", hän sanoi.



"Hyvä", Chimilia totesi ykskantaan ja päästi kuopuksensa irti otteestaan. "Minä nimittäin tein piirakan, ja se jäähtyy pian, ellei sitä päästä syömään." Hän virnisti. Veronica hymyili äidilleen.



Pian Oswald ja Laylakin saapuivat ja koko kotona oleva perhe asettui istumaan ruokapöydän ääreen. Chimilia oli asettanut lautasten viereen shamppanjalasit, joihin hän oli kaatanut alkoholitonta shamppanjaa. Ennen kuin kukaan ehti aloittaa syömistä, hän kohotti oman lasinsa. Lapset seurasivat perässä äitinsä esimerkkiä. Ystävällisesti he kuuntelivat kaiken sen, mitä heidän äidillään oli sydämellään - "Layla, olen niin ylpeä sinusta..." - kuinka heidän äitinsä kävi läpi heidän koko elämänsä - "minä muistan, kun sinä Oswald vielä olit pieni, ja..." - sekä kuinka hän luotti heidän saavan hyvän tulevaisuuden - "Veronica, sinä saat varmasti mitä parhaimman todistuksen yliopistolta, ja saat loistavan ammatin ja..." - kunnes heidän äitinsä viimein lopetti.



"Meille ja maailman parhaimmalle äidille", Veronica sanoi lopuksi ja kohotti oman lasinsa korkeammalle.



Muut tekivät saman perässä ja joivat sitten lasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella, niin vähän Chimilia oli juomaa lasiin laittanut. Layla tunsi itsensä kovin iloiseksi. Hän oli pelännyt, kuinka hänen vanhempansa suhtautuisivat hänen päätökseensä jättää yliopisto käymättä, mutta kaikki oli sujunut hyvin; he olivat vihdoin hyväksyneet täysin hänen muusikon uransa ja tukivat häntä enemmän kuin koskaan.



Iltapäivä valui hitaasti eteenpäin, tosin Chimilia olisi kehdannut toivoa sen menevän vielä hitaammin. Hän ei tahtonut päästää irti lapsistaan, ainakaan vielä. "Emme me kaukana ole, ja voit silti soitella aina", Oswald yritti piristää äitiään. "Ja sinäkin saat pian opintosi päätökseen. Kun pääset takaisin työelämään, ei sinulle jää paljoa aikaa ajatella meitä."



Chimilia huokaisi. "Ehkä se on niin", hän totesi ääneen, mutta mielessään hän vannoi, että tuo oli suurin vale, jonka hän oli kuullut Oswaldin suusta.



Vähitellen keskustelu siirtyi muille alueille, eikä kukaan enää maininnut sanoja "opiskelu", "lähtö" tai "ikävä".



Oswald istuskeli sohvalla ja yritti löytää itselleen mukavaa asentoa. Hän oli juuri soittanut Stenvall-instituuttin ja ilmoittanut ottavansa opiskelupaikan vastaan. Samalla soitolla hän oli saanut tiedon siitä, että oli ansainnut yhteensä kolme stipendiä. Se lämmitti hänen sydäntään, eivät olleet hänen opiskelunsa menneet hukkaan.



Enää Veronican soitto, ja sitten he lähtisivät. Äidin ja Laylan he olivat jo hyvästelleet, sillä näille tuli äkillinen kiire lähteä isää vastaan - jostain syystä hän tulikin kotiin kaksi päivää etuajassa, äiti oli mutissut jotain hyvin sujuneista neuvotteluista halatessaan Oswaldia viimeisen kerran. Oswald huokaisi. Nyt hänelläkin oli tunne, että lähtö oli lähellä.



"Bertorelli, niin se oli", Veronica sanoi ties kuinka monetta kertaa puhelimeen. "Juu, minä tiedän, että Bertorelli-nimellä on jo otettu paikka vastaan, mutta meitä on kaksi." Hän pyöritteli silmiään. Tämä oli vaikeampaa kuin hän oli voinut kuvitellakaan.



"Mikä siinä on vaikea käsittää, että samalla sukunimellä voi olla kaksi ihmistä?" Veronica mutisi lopetettuaan puhelun. Hän kääntyi Oswaldin puoleen ja irvisti. "Sinä voitit, minä sain vain kaksi stipendiä", hän sanoi, ja Oswald naurahti. "Minähän sanoin, ettei sinusta ole minulle vastusta." "Ja minä sanoin, että jos aloitat tuon taas, niin heitän sinua jollain kovalla."



Taksi kuului pysähtyvän Bertorellien pihatielle. Kaksi tööttäystä. Oswald nousi ylös ja katsoi Veronicaa. "Mennäänhän sitten."

*  *  *  *  *



"Olipas siinä taas yksi tappotylsä luento", Veronica huokaisi ja istui väsyneenä Rhiannan viereen. Sitten hänen silmänsä revähtivät auki, kun hän yllättäen muisti ennen luentoa kuulemansa juorun. "Tiedätkös, Jolene erosi eilen Jackista, ja hänellä on taas uusi kiikarissa. Ilmeisesti hän erosikin juuri tämän uuden takia..."



"Se juttu kestikin jo melkein kaksi viikkoa", Rhianna tuhahti. "Minä jo melkein kummastelin, että milloin hän meinaa taas vaihtaa..." "Ei siinä muuten olisi mitään, mutta kun kuulemani mukaan Jolene on iskenyt silmänsä Oswaldiin", Veronica lisäsi.



Rhianna oli varsin huvittunut kuullessaan tämän. "Joleneko pitäisi Oswaldista?" hän naurahti. "Vuosisadan vitsi. Oswald on hiljainen kirjatoukka, ja Jolene..." Hän kohautti olkiaan, kun ei löytänyt sopivaa sanaa.



"Todellakin toivon samaa", Veronica mutisi. Hän ei tahtonut, että Jolene kajoaisi Oswaldiin. Oswald oli hänen veljensä, eikä hän tahtonut, että mikään satuttaisi häntä - ja mikäli Jolene saisi kiedottua Oswaldin pikkusormensa ympärille, Oswald tulisi kärsimään kovasti, kun Jolene sitten jättäisi hänet pian.



Iltamyöhällä Oswald laahusti omalta luennoltaan takaisin asuntolalle. Hän oli lopen väsynyt. Koko päivän hän oli saanut oudoksuvia katseita muilta opiskelijoilta. Hän ei ymmärtänyt sitä. "Pitää kysyä Veronicalta", hän ajatteli haukotellessaan. "Hän kyllä tietää varmasti, mitä on tekeillä."



Oswald oli jo melkein asuntolan portailla. Kohottaessaan katseensa omista jaloistaan hän huomasi katsovansa vaaleaa naishenkilöä. Hän tunnisti tämän oitis. Kuka tahansa kampuksen opiskelijoista tuntisi hänet vaikka kahdensadan metrin päästä.



Se oli Jolene.



"Hei, Jolene", Oswald tervehti kohteliaasti kulkiessaan Jolenen ohitse. Vaikka hän itse ei enää katsonut Joleneen päin, hän saattoi tuntea naisen katseen porautuvan häneen.



Oswald kuuli, kuinka Jolene seurasi häntä sisälle asuntolaan. Siinä vaiheessa hän kääntyi ympäri. "Onko sinulla jokin hätänä?" hän kysyi. Jolene nyökkäsi. "Minulla on yksinäinen olo", hän sanoi ja huokaisi. "Kaipaan kovasti seuraa."



"Kuljin äsken kahvilan ohi, siellä oli paljon ihmisiä", Oswald sanoi. Jos hän olisi kehdannut, hän olisi lisännyt, että sieltä Jolene saattaisi löytää myös miesseuraa itselleen, mutta hän päätti pysyä vaiti. Jolene hymyili vaisusti. "En minä sitä tarkoittanut."



Hän nojautui rauhallisesti lähemmäs Oswaldia. "Sinä olet viisas nuori mies, Oswald", hän kuiskasi. "Kyllä sinä tiedät." Sitten hän hymyili vielä kerran, toivotti hyvää yötä ja lähti kohti omaa huonettaan jättäen hölmistyneen Oswaldin yksin aulaan.

*  *  *  *  *



"Kai tässä on tilaa?" Jolene kysyi istuen vastausta odottamatta Rhiannan seuraan. Kuvitelmissaan Rhianna oli jo lähdössä pois, mutta hänet oli kasvatettu liian hyvätapaiseksi, jotta hän olisi todellisuudessa voinut tehdä niin. Tuskinpa tämä olisi niin hirveätä istua tässä, sitä paitsi hän oli itse jo melkein syönyt.



"Oswald kertoi, että olette tunteneet todella pitkään", Jolene alkoi oitis viritellä keskustelua. "Taidatte tuntea toisenne melko hyvin." Rhianna nyökytteli päätään.



"Millainen Oswald sinusta on?" Jolene kysyi. "Mistä hän oikein pitää? Haluaisin yllättää hänet jotenkin, mutta kun en tunne häntä niin hyvin..." "Mutta tehän olette käyneet pariin kertaan yhdessä ulkona", Rhianna sanoi hämmästyneenä. "Ei se ole sama asia, kuin jos on tuntenut jonkun koko ikänsä", Jolene virnisti.



"No, Oswald on sellainen kirjatoukka, joka pitää siitä, että pääsee näyttämään taitojaan", Rhianna sanoi oikopäätä. "Vaikka hän on vaatimaton, niin hänestä on ihanaa kuunnella kehuja työnsä jäljestä. Hän on ollut sellainen ala-asteelta lähtien, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran."



"Ala-asteelta alkaenko te olette tunteneet?" Jolene hämmästyi.



"Niin, olimme sekä ala- että yläasteen samalla luokalla", Rhianna vastasi. Hän hymyili vaisusti muistellessaan menneitä. "Olimme erottamattomat kolmannelta luokalta asti."



"Sano vielä, että olitte yhdessä", Jolene naurahti. Rhianna huomasi huolestuneen äänensävyn hänen naurussaan. "Kaikki luulivat niin", hän vastasi rauhallisena, hyvin tottuneena selittämään tämän. "Me olemme aina olleet vain hyviä ystäviä. Kuin sisko ja veli."



Jolene vaikeni hetkeksi aikaa, aivan kuin hän olisi sulatellut tietoa, että hänen uudella ihastuksellaan oli yksi uusi sisko. Sitten hän näytti havahtuvan taas. "Oletko nähnyt Oswaldia?" hän kysyi. "Etsin häntä ennen kuin tulin tänne, mutta en löytänyt häntä mistään... Ei kai hän luennolla ole?"



"Ei, hänen luentonsa on vasta kuuden aikaan", Rhianna sanoi ja nousi ylös. "Mutta jos näen häntä, niin kerron, että etsit häntä." Rhianna heilautti kättään hyvästiksi ja poistui ruokalasta. Hän tiesi täsmälleen, missä Oswald oli, mutta ei hän tahtoisi sanoa sitä Jolenelle.



Oswald ei pitänyt tästä tilanteesta yhtään. Hän tunsi olonsa kovin orvoksi.



Ennen hän oli tottunut olemaan se, joka tiesi kaiken ja osasi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Viimeiset pari päivää olivat kuitenkin olleet jotain aivan uutta, ja kiitos kuului yksin Jolenelle. Siinä vaiheessa, kun nainen oli astunut hänen elämäänsä, hän ei ollut tiennyt enää mistään mitään.



Oswald siirsi otsatukkaansa pois silmiensä edestä. Hän ei tiennyt, mitä tunsi Jolenea kohtaan. Hän ei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi.



Oswald kuuli askelia kulman takaa, mutta hän tiesi katsomattakin, että tulija oli Rhianna. Tämä käveli hänen luokseen ja kävi sitten istumaan. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi ja katsoi Oswaldia tutkivasti. "Jolenella on jotain asiaa sinulle."



Oswald huokaisi kuuluvasti. "Mitä minun pitäisi tehdä Jolenen kanssa?" hän kysyi Rhiannalta. "Hän on tosi mukava, vaikka olen aina kuvitellut hänen olevan vain kylmä diiva, mutta... ei se ole niin." Oswald hieroi niskaansa vaivautuneena ja tuijotti sitten lattiakiveystä. "Millaista on olla rakastunut? Onkohan se tällaista?"



"Sitä ei voi kukaan muu sanoa", Rhianna sanoi rauhallisesti. "Sinun pitää tietää se itse." "Mutta minä en tiedä", Oswald sanoi katse naulittuna edessään avautuvaan tyhjyyteen. "Minä en tiedä."



Rhianna nousi istumasta ja käveli polvillaan aivan Oswaldin viereen. Hän niin toivoi, että olisi voinut auttaa Oswaldia jotenkin. Häntä suretti nähdä tämä noin surullisena ja eksyneenä.



Kaksikko istui hetken aikaa aivan hiljaa.



"Kyllä sinä tiedät, kun olet rakastunut. Kuuntele vain omaa sydäntäsi."

*  *  *  *  *



Oswald tuijotti tietokoneen näyttöä. Hän oli jälleen kirjoittanut yhden esseen puhtaaksi ja lähettänyt sen lehtorilleen. Hänellä oli kuitenkin nyt se sama, tyhjä ja epävarma tunne, jota hän oli paennut esseen pariin. Nyt ei ollut enää tekemistä, ja hänen ajatuksensa pääsivät taas harhailemaan vapaasti.



"Oswald? Oswald, ajattelin lähteä Opiskelijakeskukseen. Tuletko mukaan?" Ei vastausta. "No, minä menen sitten..."



"Odota", Oswald huudahti. Jolene kääntyi katsomaan kulmat koholla Oswaldia, joka työnsi tuoliaan taaksepäin. "Minä voisin sittenkin tulla", hän sanoi.



"En voi uskoa, että olet pelannut tätä peliä vain muutaman kerran", Jolene sanoi vilkuillen epäuskoisesti Oswaldia, joka pussitti kolmannen pallonsa peräkkäin. Oswald naurahti lyöden samalla hutilyönnin. "Sinun vuorosi", hän sanoi.



"Mitäköhän minä voisin edes tehdä?" hän mutisi. "Noita sinun pallojasi tuntuu olevan vain omieni tiellä."



Jolene käveli biljardipöydän viereen ja katseli mietteliäänä tilannetta sen päällä. Oswald puolestaan katseli Jolenea.



"Voisiko hän olla Se?"



Oswald oli niin kovasti omissa ajatuksissaan, ettei huomannut, kun Jolene kehotti häntä siirtymään pelipöydän ääreen. Pian hän käveli tämän viereen ja napautti hellästi häntä kepillä päähän. Oswaldin silmät revähtivät auki, ja Jolene nauroi. "Anteeksi", Oswald mutisi ja tunsi kasvojensa punehtuvan, kun hän siirtyi lyömään palloja pöydän viereen.



Peli päättyi Oswaldin voittoon, kun Jolene lopulta löi kasipallon pussiin. Tämän jälkeen kaksikko oli siirtynyt alakerran takkatilaan. Koko talossa ei tuntunut enää olevan muita opiskelijoita, niin rauhallista siellä oli. Jolene katsoi Oswaldia suoraan silmiin. "Minä todellakin pidän sinusta Oswald", hän sanoi ihastelevalla äänensävyllä. Oswald tunsi poskiansa kuumottavan.



Puolet Jolenen sanoista menivät hänen korvinsa ohitse. Hän vain kuunteli ja kuunteli, muttei ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Hänen poskiaan kuumotti entistä enemmän. Hänellä oli muutenkin kovin typerä olo siinä Jolenen vierellä.



Syrjäsilmällään Oswald vilkaisi Jolenea. Tämä oli varmaan koko kampuksen kaunein nainen, ja hän itse oli se nörtti, jota ei yleensä huomattu kuin luennoilla, kun hän esitti tarkentavia kysymyksiä häiriten muiden nukkumista. Tässä oli varmaan sattunut joku erehdys.



"... mutta tiedätkö, mistä minä pidän eniten?" Jolenen ääni tunkeutui Oswaldin ajatusten läpi. Hän katsoi Oswaldia syvälle silmiin omiaan räpytellen.



"Sinä olet erilainen. Et sellainen rehvastelija, joka uskoo kaatavansa tytön heti kun vain tahtoo, vaan sellainen, joka oikeasti välittää." Ja taas Oswald tunsi olevansa väärässä paikassa.



Jolene tuli entistä lähemmäksi Oswaldia. "Minä rakastan sinua, Oswald", hän kuiskasi.



Ennen kuin Oswald oli edes ehtinyt tajuta, kuinka suuria sanoja Jolene oli juuri lausunut, hän tunsi jo tämän suutelevan häntä. Aluksi Oswald oli säikähdyksissään ollut vetäytymässä taaksepäin, mutta sitten hän antoi itsensä vastata suudelmaan ja asetti varovasti kätensä Jolenen vyötärölle.



"Voisiko tämä nyt olla sitä rakkautta?"



Kun Oswald viimein malttoi irroittaa otteensa Jolenesta, hän katsoi lumoutuneena naisen silmiä. "Minäkin taidan rakastaa sinua."

*  *  *  *  *



"Katso nyt noita. Melkein ällöttävää."



"Älä viitsi, Veronica", Rhianna katsoi rauhallisesti Veronicaa, joka ei näyttänyt aivan yhtä rauhalliselta. "He ovat olleet yhdessä jo melkein kuukauden."



"Mutta tuo on Jolene", Veronica huomautti ja kääntyi katsomaan Rhiannaa. "Ei hän voi muuttaa tapojaan." "Mutta koskaan ennen ei hän ole ollut yhdessä näin pitkään kenenkään kanssa", Rhianna pisti väliin. "Ja Oswald vaikuttaa olevan todella rakastunut häneen. Ehkä he ovat oikeasti tosissaan."



"Pötyä", Veronica tuhahti ja vilkaisi vielä kerran maassa makaavia Oswaldia ja Jolenea. "Ei Oswald tiedä, mitä rakkaus on. Kukaan ei voi rakastaa tuollaista ihmistä kuin Jolene. Hänhän on pelkkä... pelkkä..." Veronica ei saanut sanotuksi lausettaan loppuun.



"Ei kukaan muu voi tietää, milloin joku toinen on rakastunut. Ja Jolenekin on ihminen, vaikka onkin hirvittävä diiva. Ihmiset muuttuvat, Veronica, hyväksy se."



Samassa Rhiannan kasvoille levisi ilkikurinen virne. "Ja kuka se on itse vakuuttanut olleensa niin rakastunut jo neljä kertaa viimeisen puolen vuoden aikana?" "Älä viitsi..." "Ja kuka se on tälläkin hetkellä aivan pihkassa siihen tummaan mieheen, mikäs hänen nimensä olikaan... Zachary?" "Lopeta", Veronica nauroi ja pyyhki silmiään. "Sitä paitsi, hänen nimensä on Zane."



"Zane on sitä paitsi ihan eri maata kuin ne muut", hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut näin varma, että hän on se, jonka kanssa voisin oikeasti jakaa elämäni." Veronica tunsi kännykkänsä tärisevän hameensa taskussa ja vilkaistuaan näytöllä vilkkuvaa muistutusta, hän hymyili aurinkoisesti.



"Nähdään taas illalla, minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja halasi Rhiannaa pikaisesti. "Zaneko?" tämä kysyi virnistellen. "Näkemiin nyt vain", Veronica nauroi ja juoksi jo portaita alas. Rhianna jäi yksin virnistelemään parvekkeelle ja katsomaan Veronican perään "minä-tiedän-kyllä-tämän-jutun" -ilmeellä.



Kun Veronica sitten lopulta saapui takaisin asuntolalle, kaikki muut olivat jo nukkumassa. Jostain huoneesta kuului kovaäänistä kuorsausta, mutta muuten hän ei saattanut kuulla muuta. Veronica oli hymyillyt koko matkan, eikä hymy kaikonnut hänen huuliltaan vieläkään. Se oli ja pysyi.



Tämä ilta oli ollut aivan täydellinen. Koskaan ennen hän ei ollut ollut näin onnellinen.



Sillä nyt hän tiesi, että myös Zane rakasti häntä.

Piuuuuh, hävettävän sekava osa entistä sekavimpine kuvateksteineen, mutta se on osa? Sellaisenhan minä lupasin :'''DD Noniin, ensi kerralla... en lupaa mitään 8) Jotain on luvassa, ja jotain tulee. Se, mitä se tarkoittaa, selviää sitten. Perijästä tulee tietoa seuraavan kahden osan aikana (okei, minä epäilen vieläkin, vaikka periaatteessa päätin sen jo varmasti... ;DDD), joten toivon mukaan pian voitaisiin jo harkita jälkikasvua? Yritän päästä ihan parilla yliopisto-osalla, koska nämä ovat tylsiä, kaikki kuitenkin haluavat vain nähdä suvun kasvavan ;) Tai minä ainakin haluan ;D Näkemisiin~