Minusta vähän tuntuu, että minun osa kuukaudessa -metodilla ei kovin äkkiä sitä kymmentä sukupolvea saavuteta. Noh, hiljaa hyvä tulee. Jos muutenkaan sinne asti päästään, koneeni kun saattaa poksahtaa vanhuuttaan milloin vain iskän ennustuksien mukaan. Optimisti-puoleni yrittää silti elää siinä toivossa, että kyllä tämä jaksaa, vaikka pitääkin käynnistyessään samanlaista ääntä kuin moottorisaha ja läppä on toisen puolen saranoista irti :--DD No, eläkäämme mieluummin tässä hetkessä ja tässä osassa =) Ps. en muista koskaan ennen tehneeni realistiseen tarinaan näin epärealistisen oloista osaa, kuin mitä tämä on o.O



Zane heilautti Veronicalle kättään tervehdykseksi heti, kun hän näki tämän seisovan Bertorellien osakuntatalon pihamaalla. Hän juoksi viimeiset metrit tämän luokse. Oli mennyt melkein kokonainen viikko siitä, kun he olivat viimeksi nähneet - kiitos sen, että Veronica oli vaatinut, että molemmat keskittyisivät hetkeksi aikaa käsillä oleviin loppukokeisiin toisiensa sijasta. Viimein kokeet olivat takana, ja Zane saattoi huokaista helpotuksesta. "Minulla oli ikävä sinua", hän sanoi Veronicalle heti, kun oli seisahtunut tämän eteen.



"Niin minullakin sinua", Veronica hymyili. "Mutta myönnä pois, tämä tauko teki meille molemmille ihan hyvää."



Zane näytti epäröivältä. "Enpä menisi vannomaan", hän sanoi. "Minun osaltani koe meni kuitenkin huonosti. Vajaassa viikossa ei ehtinyt oppimaan juuri mitään."



Veronican nauru täytti pihamaan. Hän halasi poikaystäväänsä. "Sinun pitäisi käydä useammin niillä luennoillasi", hän sanoi muka moittivaan sävyyn. "Joudut pian käymään jonkin vuoden uudestaan." "En minä ehdi", Zane virnisti. "Sinun kanssasi olen paljon mieluummin."



"Sitten minä tulen sinunkin luennoillesi, jotta varmasti menet sinne!" Veronica kutitti nenällään Zanen kaulaa. Mies nauroi ja työnsi Veronican parinkymmenen sentin päähän itsestään.



"Minä niin pidän sinusta", hän sanoi ja veti tytön uudelleen lähelleen painaen suukon tämän huulille.



Puhelin oli ehtinyt pirisemään jo ties kuinka monta kertaa, ennen kuin Oswald viimein nousi hieman ärähtäen kirjansa äärestä vastatakseen siihen. Kuullessaan tutun äänen hän ei kuitenkaan enää voinut olla pahantuulinen. "Kas, Layla!"



"Minun pitikin soittaa sinulle ja kysyä siitä eilisestä lehtijutusta. Todellako lopetat keikkailun?"



"Enhän minä nyt pysyvästi", Layla hymyili kuullessaan hivenen hätääntymistä Oswaldin äänessä. "Haluan nyt keskittyä hieman muuhun elämääni hetkeksi aikaa. Tarvitsen pienen hengähdystauon. Mutta mitä sinulle kuuluu? Vieläkö olette yhdessä Jolenen kanssa?"



"Tietysti. Meillä menee Jolenen kanssa todella hyvin. Hän jopa muutti tänne minun ja Veronican luokse, vaikkei tämä kämppä nyt mitenkään ihanteellinen asuinpaikka ole. Toisaalta, Veronica ei pidä siitä järjestelystä kovin paljoa. Zane ja Jolene kun eivät tule toimeen keskenään, joten Zane ei suostu muuttamaan tänne." Oswald naurahti. "En oikein jaksa ymmärtää sitä."



"Entäs sinä ja Morcecai? Lehtien mukaan olette vielä yhdessä."



Layla kohotti toista kättään ja ihaili sormessaan komeilevaa sormusta. Hymy levisi hänen kasvoilleen. "Siksi minä soitinkin sinulle", hän sanoi. "Me nimittäin menimme naimisiin aivan äskettäin."



"Todellako?" Oswald hämmästyi. Hetkeen hänen ajatuksensa eivät kulkeneet. Saatuaan puhekykynsä takaisin hän alkoi vuolaasti onnitella Laylaa. "Mikset kertonut aiemmin? Kyllä sinun olisi pitänyt, me olemme kuitenkin perhettäsi ja..."



Laylaa nauratti Oswaldin reaktio. "Kukaan ei vielä oikein tiedä", hän sanoi. "Että ei hätää, olette kyllä ensimmäisten joukossa. Et voi käsittää, kuinka suuren työn saimme tehdä, jottei lehdistö saisi tietää..." Sitten Layla jälleen muisti asiansa. "Olisiko teillä Veronican kanssa aikaa tulla joku päivä käymään? Tuo ihmeessä Jolene mukanasi myös."



"Tietysti tulemme", Oswald vastasi oikopäätä. Hän oli varsin hyvin tietoinen, että jo hänellä itselleen oli suuri määrä luentoja edessä, mutta tämän kerran hän voisi joustaa niissä. "Pitäähän tätä nyt juhlia!"



Layla rupatteli vielä jonkin aikaa Oswaldin kanssa muun muassa siitä, mille päivälle se uskaltaisivat vierailun sopia. Laskettuaan vihdoin luurin takaisin paikalleen ja huokaistuaan helpotuksesta Layla istui pianonsa ääreen. Hänen sormensa muistivat jo ulkoa pari päivää sitten viimeistellyn kappaleen, jonka hän oli kirjoittanut, kun kaipuu takaisin työn pariin oli iskenyt.



Laylan katse eksyi jälleen sormukseen. Musiikki oli tähän asti ollut hänen koko elämänsä. Tuntui vaikealta ajatella, että hän joutuisi nyt luopumaan osasta ajasta, jonka hän vietti sen parissa. Vaikka - Layla hymyili - miehensä ja kenties tulevan perheensä puolesta hän tekisi mitä vain.



"Odotamme sinua, pienokainen", hän kuiskasi. Hän pääsi samalla kappaleen loppuun, mutta aloitti sen uudestaan.

*  *  *  *  *



Chimilialla oli ollut lopen väsyttävä päivä töissä. Ellei hän pitäisi niin kovasti työstään alakoulun opettajana, hän luultavasti jäisi eläkkeelle. Hän oikaisi itsensä vuoteen päälle ja napsautti television päälle. Mitään ei tuntunut tulevan tähän aikaan päivästä.



Chimilia pysähtyi katsomaan uutisia eräältä kanavalta. Joku oli tehnyt suuren lahjoituksen, jotta Pikkukylän päiväkoti säästettäisiin. Naapurikunnan tehtaita suljettiin taas kerran. Chimilia huokaisi ja oli jo sulkemaisillaan television, kun tuttu nimi kantautui hänen korviinsa. "... kun Pikkukylässäkin asunut kirjailija Agatha Groove löydettiin kolaroineesta autosta." Chimilia laski kaukosäätimen alas. "Mitä..?"



"Pian paikalle saapuneen ensiapupartion yrityksistä huolimatta rakastettu kirjailija menehtyi matkalla sairaalaan. Poliisi ei osaa kertoa tapahtumien kulusta. 'Silminnäkijöitä ei ole', poliisipäällikkö Falkner kertoi. 'Auto löytyi ojasta puuhun törmänneenä, parinkymmenen metrin päässä ajotiestä. Mahdollisuuksia on monia: jonkun toisen auton väistäminen, hetkellisesti huomion herpaantuminen, sairaskohtaus..."



"Nyt riittää", Chimilia ajatteli ja painoi useamman kerran raivokkaasti kaukosäätimen sammutusnäppäintä. Hän ei tahtonut tietää asiasta yhtään enempää, vaikka uteliaisuus toisaalta kiusasi häntä. Eihän hän ollut juurikaan pitänyt Agathasta, mutta ei tämä siltikään ollut mukava uutinen. Pikemminkin päinvastoin: Chimilia oli shokissa.



Kun Harold saapui kotiin paria tuntia myöhemmin, Chimilia oli saanut jotenkuten rauhoiteltua itseään. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Haroldille tästä... "Hei kulta", Harold tervehti vaimoaan saapuessaan makuuhuoneeseen. Hän heilautti kepeästi kättään ja käveli omalle puolelleen sänkyä.



"Uutisissa sanottiin, että Agatha Groove on kuollut", Chimilia sanoi melkein samantien. Hänen äänensä tärisi hänen puhuessaan.



Haroldilla ei mennyt kauan muistaa, kenestä Chimilia puhui, vaikkei naisesta oltu puhuttu miesmuistiin tämän katon alla. Hän kääntyi katsomaan olkansa ylitse vaimoaan. "Kuollut?" hän toisti.



"Niin", Chimilia selitti osittain hädissään, osittain palaavan järkytyksen siivittämänä. "Kolarissa, aivan äskettäin." Hän tunsi palan kurkussaan. Milloin hänellä viimeksi oli ollut näin epämukava ja kiusaantunut olo, hän ei osannut sitä sanoa. "Surullista", Harold totesi tarkoittamatta sitä juuri ollenkaan - sisimmässään hän oli loppujen lopuksi hieman onnellinen, ettei se nainen enää tuottaisi harmia hänen rakkaalle perheelleen.



"Minulla on vain niin syyllinen olo..." Chimilia kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Haroldin kulmat kurtistuivat. "Syyllinen?" hän toisti jälleen vaimonsa sanoja. "Miten ihmeessä..? Se akka oli ajaa sinut kuolemaan saakka, ja sinä tunnet syyllisyyttä, kun hän kuoli? Olen pahoillani, rakas, mutten ymmärrä sinua."
 


"Me emme koskaan saaneet sovittua", Chimilia sanoi seesteisenä. Hänen koko ajatusmaailmansa tuntui täyttyneen pumpulista. Jos näin ei olisi ollut, hän olisi luultavimmin alkanut kyynelehtiä muistaessaan ne kerrat, kun Agatha oli yrittänyt pyytää anteeksi. Mutta hän - hän itse - oli sanonut ei.



Harold veti vaimonsa kainaloonsa ja antoi tälle suukon otsalle. "Älä sitä murehdi", hän sanoi rauhoittavaan sävyyn. "Kaikki on hyvin."

*  *  *  *  *



Agathan kuolemasta oli kulunut nyt parisen viikkoa. Chimilia alkoi olla jo sinut asian kanssa. Kovasti hän vieläkin suri, jos jostain syystä muisti menneet tapahtumat, mutta ne hetket alkoivat harventua. Hän kopautti puukauhaansa kulhon reunaan. Nyt hän pyrkisi ajattelemaan entistä iloisempia asioita. Hän ei halunnut näyttää surulliselta, kun hän pitkästä aikaa näkisi omat lapsensa.



Oswald ja Veronica olivat luvanneet tulla tänään syömään heidän luokseen. Chimilia oli koko eilisen illan pohtinut Laylan kanssa, mitä he voisivat tarjota. Nyt aamusta he saisivat luvan pärjätä letuilla, iltapäivän grilliruuasta ei ollut vielä varmuutta. Chimilia virnisti. Hän oli tyytyväinen, että he olivat työntäneet vastuun asiasta Haroldille.



Juuri kun Chimilia oli asettanut paistinpannun levylle, ovikello soi. "Harold!" Chimilia huusi ja yritti samaan aikaan etsiä kääntölastaa toisella kädellään. "Harold! Mene nyt herrantähden avaamaan se ovi, ennen kuin he lähtevät takaisin!"



Harold riensi ovelle ja halasi Oswaldia päästyään tämän luokse. Oswald hämmästyi isänsä käytöksestä hieman, mutta vastasi kuitenkin halaukseen vähintään yhtä lämpimästi. Olihan hänelläkin ollut ikävä isäänsä, ei hän voinut kieltää sitä. Irtauduttuaan halauksesta hän osoitti grillipihalle päin. "Toin Jolenen mukanani. Hän meni tuonne ihastelemaan kasveja. Olette näköjään hieman remontoineet täällä sitten viime näkemän! Niin, ja Veronica tulee parin tunnin päästä. Hänellä oli jotain tärkeää menoa tässä aamusta."



Chimilia käskytti Haroldin hoitamaan viimeiset letut syömäkelpoisiksi, jotta pääsisi itse jututtamaan Jolenea. Hän tarkasteli tyttöä viimeistä piirtoa myöten yrittäen arvioida tätä. Saattoihan tässä olla hänen ainoan poikansa tuleva morsian. Mutta kun kutsu ruokapöytään kävi, ei Chimilialle vieläkään ollut nokan koputtamista. "Mukava tuo sinun tyttösi", hän kuiskasi vaivihkaa Oswaldille, kun he kävivät pöytään.



Aluksi kaikki keskittyivät ahmimaan lautasiaan tyhjiksi, mutta parin lautasellisen jälkeen Oswald päätti saada aikaiseksi jotain keskusteluakin, kun kerran pitkästä aikaa kotona oltiin kyläilemässä. "Milloin te siis tarkalleen ottaen menitte naimisiin?" hän kysyi Laylalta ja naurahti vielä päälle. "Et voi kuvitella Veronican reaktiota, kun kerroin hänelle..."



"Hieman vajaa kuukausi sitten", Layla vastasi. "Ja ne todellakin olivat hiljaiset häät. Papin lisäksi siellä olivat vain äiti, isä ja Mordecain vanhemmat." "No, halvaksi taisivat tulla ainakin", Oswald virnisti ja täytti suunsa uudelleen räiskäleillä.



"Älä puhu tuollaisia!" Layla kauhistui veljensä sanoja. "Ehkä pääsimme vähällä rahanmenolla, mutta haaveemme suurista kirkkojuhlista pirstoutuivat palasiksi vain, koska emme tahtoneet lehtimiehiä peräämme." "Eikö sinulla itselläsi ole koskaan ollut minkäänlaisia haaveita häistäsi?" Jolene tivasi Oswaldilta puuttuen keskusteluun. "Se on kuule iso asia, ei sitä noin vain sivuuteta."



"Aivan niin!" Layla sanoi kumartuen Jolenen puoleen osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Sitten hän kävi hyökkäykseen kaksoisveljeään vastaan kaikista häihin liittyvistä asioista, joita vain keksi. Jolene hymyili vieressä ja myötäili aina välillä Laylan sanomisia.



"Meillähän on enemmän yhteistä kuin uskoinkaan", hän ajatteli. Sitten kaksikko aloitti kiivaan keskustelun siitä, mitä kaikkea unelmahäihin kuului aina hevosvaunuista kaksimetriseen huntuun.



Oswaldia alkoivat hääpuheet ahistaa, joten heti ruokailun päätyttyä hän pakeni naisväen luota. Tokihan hänkin oli häitä ajatellut, mutta tuskin vielä olisi oikea hetki. He opiskelivatkin vielä, ei vielä kuulunut miettiä tällaisia, vaikka hän kuinka kovasti rakastikaan Jolenea. Oswald avasi vanhempiensa makuuhuoneen oven todetakseen, että sekään ei ollut enää entisellään. Samoin hän huomasi papukaijan häkin huoneen nurkassa. Hän käveli sen luokse ja avasi häkin oven. Harmaa lintu rääkäisi ja hyppäsi oitis Oswaldin kädelle.



"Olet sinä komea otus", hän totesi ja rapsutti sen päätä sormenpäällään. "Sen nimi on Max", huoneeseen saapuneen Haroldin ääni sanoi. "Hankimme sen tässä puoli vuotta sitten. Äitisi ei kestänyt sitä, että hän sai vahtia jotakuta vain töissä." Harold nauroi. "Naiset! Aina pitää olla vauva talossa."



"Sanopa muuta", Oswald mutisi. Hän oli aivan lumoutunut Maxin upeasta ulkomuodosta. Hän oli käynyt useita biologian kursseja, mutta kertaakaan hän ei ollut nähnyt näin komeaa olentoa siellä. "Ehkä voisimme vielä joskus hankkia tällaisen Jolenen kanssa. Mikäli siis pysymme yhdessä", hän lisäsi nopeasti. Harold hymyili, kun Oswald lukitsi Maxin takaisin häkkiinsä. "Ehkä voisitte tulla hoitamaan Maxia?" hän kysyi.



Kuului kolahdus, kun Oswald hätkähtäessään löi kätensä häkin seinään. Kättään hieroen hän kääntyi isänsä puoleen. "Ei kai äiti haluaisi Maxista luopua?" hän kysyi. "Ei hän suostukaan", hän sanoi. "Mietimme vain, josko tahtoisitte Jolenen kanssa..." Harold piti tauon ja loi merkittävän katseen poikaansa. "... muuttaa tänne, kun olette saavuttaneet opintojenne päätöksen."



"Tarkoitatko, että me muuttaisimme tänne? Tänne teidän luoksenne?"



Harold yritti pysyä vakavana, muttei voinut olla hymyilemättä. "Layla muuttaa pian pois kotoa Mordecain luokse", hän aloitti suunnittelemansa suostuttelupuheen. "Joten jäisimme äitisi kanssa kahdestaan. Täällä on kuitenkin tilaa myös suuremmalle perheelle. Ja lapsillekin, teidän vanha huoneenne muokattavissa aivan mieleiseksenne. Muutenkin olemme suunnittelemassa vielä uutta remonttia, joten laajennus käy päinsä, jos sitä tarvitaan lisää tilaa."



Oswald oli mennyt aivan hiljaiseksi, kun hänen isänsä oli alkanut puhua lapsista. Mikä ihmeen tarve hänen ympärillään elävillä ihmisillä oli tällaisiin keskusteluihin? Hän oli opiskelija vielä, tämä ei ollut oikea aika puhua perheestä. Oswald värähti ajatellessaan sitä. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häneen odottavasti.



Hän tunsi hymyilevänsä neitimäisesti, muttei osannut muuten peitellä todellisia tunteitaan. "En ole aivan varma. Ja eihän sitä tiedä..."



"Olisi siitä teillekin hyötyä", Harold jatkoi. "Voisitte keskittyä omaan elämäänne, me auttaisimme Chimilian kanssa lasten ja muiden ongelmien kanssa. Eikä tarvitsisi huolehtia vuokramaksuista, jos hyväksyisitte meidän tarjouksemme. Ajattelisit tämän ikään kuin ennakkoperintönä." "Isä, minä lupaan harkita asiaa", Oswald sanoi nopeasti ja työntyi isänsä ohitse - hän tarvitsi raitista ilmaa.



Chimilia istui lastenhuoneeksi tarkoitetun - nyt vielä tyhjän - huoneen lattialla. Hän oli remontin päätytyttyä istunut siinä usein. Hän todellakin toivoi, että Harold saisi suostuteltua Oswaldin muuttamaan Jolenen kanssa tänne yliopiston jälkeen. Hän kaipasi lapsia hoidettavakseen. Varsinkin, jos kyse olisi hänen omista lapsenlapsistaan.



Hetken kuluttua Chimilia oli vakuutellut itselleen riittävästi, että nyt olisi hyvä hetki siirtyä takaisin vieraiden luokse. Hän nousi ylös ajatellen vain sitä, kuinka ihanaa olisi istua siinä ja katsella pienten jalkojen ensiaskelia. Chimilia huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.



Ovi kävi Chimilian selän takana. Hän tunsi, kuinka lähellä sydänkohtaus kävi, mutta hän kääntyi ympäri ja huokaisi helpotuksesta nähtyään Veronican. "Hei, kulta", hän sanoi ja hymyili väsyneesti.



"Anteeksi, että olen myöhässä", Veronica pahoitteli ilme vakavana. "Minun vain piti hoitaa eräitä asioita." Chimilia pani merkille, kuinka hänen kuopuksensa vaihteli painoa jalalta toiselle. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.



"Minä voin aivan mainiosti", Veronica vastasi nopeasti. "Isä sen sijaan sanoi, että sinä olet ollut hieman poissa tolaltasi viime aikoina." Chimilia kohotti hieman kulmakarvojaan Veronican sanojen myötä - ei hän ihan tuollaista tervehdystä odottanut.



"Töissä ollut raskasta", Chimilia sanoi ja pyöritteli silmiään. "Sellaista se on, ala-asteella on aina vilskettä ja vilinää..."



"Äiti, en minä sitä tarkoittanut", Veronica sanoi. "Minä puhuin Groovesta." "Älä!" Chimilia henkäisi ennen kuin edes tajusi, että se oli Veronica, joka hänelle puhui. Sitten hän haukkoi henkeään. "Mutta... mitä... kuinka..." "Minä olen tiennyt jo kauan. Oswaldkin sai tietää... eräässä vaiheessa. Mutta Layla ei tiedä."



Se tieto ei rauhoittanut Chimiliaa juuri nimeksikään. Oswald tiesi myös? Mutta mitä? Kuinka paljon he oikein tiesivät? Ja ennen kaikkea - kuinka? Ennen kuin Chimilia ehti edes kysyä sitä, Veronica vastasi jo. "Kuulin siitä jo kauan sitten. Groove kertoi itse minulle." Chimilia nielaisi kuulleessaan tuon. "Hän pyysi, että... että antaisin sinulle yhden... jutun. Sitten kun aika olisi kypsä. Mutta yliopistolla unohdin asian kokonaan." Veronica painoi päänsä alas ja lisäsi: "Enkä ole varma, onko nyt jo liian myöhäistä." "Veronica, mistä sinä puhut?" Chimilia ehti kysyä, ennen kuin Harold pisti päänsä esiin keittiön ovesta pyytäen apua. "Minä tulen", Veronica vastasi ja katosi ovesta.



Harold oli keskustellut Oswaldin kanssa siitä, olisivatko hampurilaiset kovin paha vaihtoehto ruuaksi. Vaikkei hän itse ollut suuresti roskaruuan perään, ajatteli hän, että nuorempi väki ehkä pitäisi siitä. Ja mitäpä hän ei tekisi, jotta saisi lapsensa nauttimaan.



Mordecai saapui myös piipahtamaan rakkaansa luona. Hän tuli suoraan töistään kunnantalolta. Layla halasi miestään ja suuteli tätä hellästi. "Et haluaisi jäädä syömään tänne?" hän kysyi. "Meillä olisi mukavampaa silloin." "Niinkö?" Mordecai virnisti. "Ehkä minä sitten jään."



Mordecai ei ehtinyt edes vaatteitaan vaihtamaan, kun Jolene sattui tulemaan ulkoa grillipihalta. "Kas hei", hän sanoi oitis hymyillen ja ojensi kätensä kohti Mordecaita. "Olen Jolene Sherman. Te lienette Laylan aviomies?" Mordecai vilkaisi pöytää kattavaa Laylaa, joka nyökkäsi. "Tämä on veljeni tyttöystävä", hän sanoi. "Ja tulkaa tekin jo pöytään."



Pian kaikki istuivat jälleen pöydän ääressä - lukuunottamatta Veronicaa ja Haroldia, jotka olivat syöneet itsensä täyteen jo grillauksen aikana, ja nyt he siivosivat jälkiään ulkona. Keskustelu oli nyt huomattavasti kiivaampaa: Oswald innostui kertoilemaan Mordecaille, kuinka Layla tai Jolene olivat käyttäytyneet kuin eivät olisi koskaan ennen grillanneet, kun taas tytöt pistivät takaisin muistuttamalla kaikista niistä asioista, joissa Oswald oli epäonnistunut.



Chimilia yritti pysyä mukana keskustelussa. Hän jopa välillä esitti välikommentin jonkun sanottua jotain varsin osuvaa, mutta pariin kertaan hän taisi erehtyä tilanteestakin. Veronicaa ei kuulunut sisälle, vaikka hän kuinka odotti. Muutenkin häntä epäilytti, pääsisikö hän puhumaan enää tämän kanssa kahden kesken. Chimilia ravisti kaikki Veronicaan ja Agathaan liittyvät asiat päästään ja yritti entistä kovemmin päästä kärryille pöydässä vallitsevasta keskustelusta.



Vähitellen väki ruokapöydässä väheni. Chimilia lähti vielä käymään työpaikallaan noutaakseen muutamat paperit, ja Mordecai tarjoutui kyyditsemään hänet kotimatkallaan. Oswald liittyi Veronican ja isänsä seuraan ulkoilmaan. Ainoat pöydässä istuvat olivat nyt Layla ja Jolene. Layla oli innostunut kertomaan oudoimmista fanilahjoistaan, eikä Jolene voinut olla nauramatta listan käydessä todella oudoksi.



Layla naputti sormillaan lautasensa reunaa. Hän odotti kohteliaasti, että Jolene söisi purilaisensa loppuun, mutta tämä tuntui olevan kiinnostuneempi keskustelemisesta. "Olen kyllä kieltämättä hieman kateellinen sinullinen", hän myönsi. "Minusta olisi ihanaa, jos ihmiset tuntisivat minut ja ihailisivat minua sen vuoksi, mitä teen työkseni." "Tässä on kääntöpuolensakin", Layla mutisi. "Suuria hetkiä ei saa kokea rauhassa, vaikka ne tahtoisi pitää omana tietonaan."



"Sinähän se asiantuntija olet", Jolene nyökäytti päätään. Hän vilkaisi syrjäsilmällään, kuinka Layla ensin kosketti vatsaansa ja työnsi sitten tuoliaan taaksepäin.



"Onko kaikki hyvin?" Jolene kysyi, kun Layla sitten nousi pöydästä. Layla nyökkäsi. "Vatsani vain on hieman reistaillut", hän sanoi pikaisesti, hymyili väkinäisesti ja siirtyi vessan puolelle.



Jolene hymyili vaisusti, mutta päänsä sisällä joku nauroi rajusti. Ei häntä noin helposti narutettaisi, turha luulo! Hän haukkasi vielä kerran hampurilaistaan ja jätti loput syömättä. Ei hänellä oikein ollutkaan nälkä.



Kun Layla vasta sai avattua kylpyhuoneen oven, Veronica odotti jo häntä. "Minun pitää nyt lähteä", Veronica sanoi ja kätteli sisartaan. "Oli mukavaa nähdä. Toivottavasti ensi kertaan ei mene yhtä kauan." "Sanopa muuta", Layla nauroi. "Yritähän pärjäillä." Veronica naurahti, iski silmää ja neuvoi Laylalle samaa. Ulko-ovella hän kääntyi kuitenkin vielä ympäri. "Muuten..."



Chimiliaa ärsytti. Minkä ihmeen takia hänen oli pitänyt lähteä hakemaan niitä papereita juuri nyt? Olisi hän voinut odottaa aamuunkin, varsinkin, kun tämän takia paljon tärkeämmältä vaikuttava asia oli jäänyt hoitamatta. Hän puristi pesusientään vieläkin lujempaa. Kuinka Veronica oli voinut lähteä noin vain, sitä hän ei ymmärtänyt.



"Äiti." Ääni tunkeutui Chimilian muiden ajatusten läpi. Hän vilkaisi pikaisesti Laylaa ja vain hymähti vastaukseksi osoittaakseen, että kuuntelisi kyllä. "Minä lähden nyt käymään Mordecain luona", hän ilmoitti. "Ja Veronica sanoi jättäneensä sinulle terveisiä tuonne." Hän nyökäytti päätään lastenhuoneen suuntaan.



Chimilia melkein pudotti pesusienen lattialle. Hän katseli, kuinka Layla poistui asunnosta, muttei tavaanomaiseen tapaansa sanonut "näkemiin". Hän kääntyi ympäri ja otti tarvittavat askeleet päästäkseen lastenhuoneeseen.



Huoneeseen ei oltu asennettu lamppua, mutta kiitos keittiön valon ja valoisan kesäyön, Chimilia näki varsin selvästi lattialle jätetyn kirjan. Chimilia kumartui kulmat kurtussa nostamaan kirjan. "Kirja? Mitä se tyttö lienee ajatellut..."



Chimilia palasi takaisin olohuoneeseen voidakseen lukea kunnon valossa kirjan sisältöä. Ehkä asia selviäisi paremmin niin.



Vasta, kun hän oli istunut mukavasti sohvalle ja kääntänyt kirjan kannen kunnolla esiin, Chimilia huomasi tietävänsä mistä kirjasta oli kyse. Se oli Agathan kirjoittama. Chimilia muisti varsin hyvin, millaisen kohun kirja oli aiheuttanut ilmestyessään. Tai ei itse kirja, vaan tieto siitä, että tämä olisi viimeinen kirjoitus Agathalta. Chimilian silmät kostuivat aavistuksen ajatellessaan, että niin oli todella käynyt.



Hän käänsi esiin ensimmäisen sivun. "Chimilialle, joka auttoi minua ymmärtämään" olivat ainoat sanat. Chimilia luki tekstin uudelleen todetakseen, ettei ollut ensimmäisellä kerralla lukenutkaan väärin. Agatha todella oli omistanut tämän kirjan hänelle.



Vapisevin käsin Chimilia käänsi sivua. Seuraavallakaan sivulla ei ollut tarinaa. Ainoastaan kirjan tekijän ja kustantamon tiedot, sekä tekstiä, jonka joku oli lisännyt siihen myöhemmin käsin kirjoittamalla. Chimilia kävi rivejä lävitse sormella varoen jättämästä sanaakaan välistä. "Chimilia, minä ymmärrän, jos et pidä minusta. Haluaisin silti pyytää anteeksi sitä, mitä sinulle tein."



"Kaikkien näiden vuosien ajan olen yrittänyt hyvittää tekoani sinulta salaa, koska et muuten apuani olisi hyväksynyt. Miksi olisitkaan? En minäkään sinun tilassasi olisi. Toivon kuitenkin, että minusta oli apua. Joudun tekemään paljon, jotta pystyin esiintymään nuorena lastenhoitajana ilman, että tunnistaisit minua. Mutta olin valmis tekemään mitä vain päästäkseni auttamaan sinua ja koko muuta perhettäsi, enkä vieläkään kadu mitään."



"Ei... Ei hän voi", Chimilia haukkoi henkeään. Hänen sydämensä lyöntitiheys suureni hetki hetkeltä, sana sanalta.



"Tietyssä vaiheessa en enää uskaltanut paljastumisen pelossa toimia itse. Toimin silti kulisseissa. Muun muassa suhteideni kautta sain ehdotettua Laylan bändiä esiintymään Pikkupuistossa. Tuon esiintymisen jälkeen tapasin Veronican ensimmäistä kertaa lähdettyäni luotanne."



"Kerroin Veronicalle kaiken. Aivan joka sanan. Minusta tuntui, että tyttö ansaitsi tietää, kuka minä oikeasti olen, ja miksi toimin niin kuin toimin. Kerroin myös tarvitsevani hänen apuaan: halusin hänen välittävän opiskelurahat sinulle ja miehellesi ilmoituksen suuren firman vapaasta työpaikasta."



"Veronica ymmärsi minua. Hän sanoi, että ansaitsen toisen mahdollisuuden. Hän sanoi, että tahtoi auttaa minua. Hän myös lupasi, ettei kertoisi kenellekään. Mutta minä halusin, että sinä saisit vielä tietää tämän kaiken, kun aika olisi siihen sopiva. Luotan Veronican kykyyn nähdä se hetki."



"Siksi minä kysyn nyt: Chimilia, annatko minulle anteeksi? Minä odotan vastaustasi. Agatha"



Chimiliasta tuntui, että hän voisi alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Hän nikotteli ja pyyhki aina välillä kyyneleitä hihaansa. Hän käänsi äkkiä pois käsinkirjoitetun osuuden ja alkoi lukea itse tarinaa. Kello ylitti puolenyön ja jatkoi matkaansa, mutta Chimilia vain luki. Mitä pidemmälle hän luki, sitä varmemmaksi hän tuli, että tämä tarina kertoi hänestä ja Agathasta.



Tultuaan kohtaan, jossa toinen päähenkilöistä jälleen kerran torjui toisen, Chimilia ei enää kestänyt. Hän läimäytti kirjan kiinni. Hänen kätensä jäi lepäämään kirjan nimen päälle. "Anteeksipyyntö". Sen alla luki Agathan nimi.



Chimilia käveli kirjahyllyn luokse ja asetti kirjan laatikkoon, johon oli kerännyt itselleen tärkeitä asioita. Sitten hän vain seisoi siinä, katseli tuota laatikkoa. Hän saattoi kuulla pienen äänen toistavan Agathan sanoja. "Chimilia, annatko minulle anteeksi?" Sitä Chimilia ei ymmärtänyt. Hän oli kohdellut Agathaa vähintään yhtä ikävästi, haukkunut tätä ties miksi, mutta silti nainen oli tehnyt uskomattomia asioita hänen vuokseen.



"Kyllä sinä saat anteeksi, Agatha... Mutta voitko sinä antaa minulle anteeksi?"



"Luulin sinua sydämettömäksi... Mutta sinulla on ollut paljon suurempi sydän kuin kenelläkään voi olla."

Pitäisi varmaan yrittää lyhentää osapituutta. Tällaisen kirjoittamiseen kun tuntuu menevän aina vähintään yksi vuorokausi :P Huhhuh, minä se en koskaan opi edes leikkimään tehokasta kirjoittajaa. Sorruinpa muuten ties kuinka monta kertaa tässä osassa klassiseen virheeseen, johon kompastuu myös moni muu kuvallisen tarinan kirjoittaja. Jos olisin ahkerampi, korjaisin asian, mutten jaksa :''DD Sisimmässäni asuu laiskuri. Pitääkin saada se ryhdistäytymään näiden osien takia...