Vielä kerkesin lomalla tämän vääntää valmiiksi asti! Okei, muutamasta tunnista kiinni, mutta mitäpä me pienistä :'''D Tai siis, minähän sain osakseni sairaslomaa vielä joksikin aikaa. Ei kovin kivaa huomata, että ilmeisesti ei ollut riittävän paha vesirokko lapsena, niin että saa kärsiä sen vielä uudestaan... -.- Nooooh, onneksi ovat Bertorellit piristämässä - peli-into noussut, sattuneesta syystä, hihi! - ja tässä on aikaa pelailla. Tässä tämä osa~



Joku astui portaille, ja kuului narahdus.



Chimilia heräsi tuohon ääneen. Vai oliko hän edes nukkunut? Hän muisti ainoastaan vaihtaneensa yövaatteet siinä toivossa, että voisi paeta unien maailmaan, mutta nukahtamista hän ei muistanut. Eikä hänestä niin hirveästi nukkuneelta tuntunutkaan.



Syy tähän hermostuneisuutteen ja unettomuuteen löytyi Agathan vierailusta. Chimilia ei ollut kyennyt ajattelemaan mitään muuta koko iltana - nyt kyllä pitäisi varmaan puhua jo yöstä. Ja kiitos näiden kaikkien ajatuksien, ei Chimilia voinut olla harkitsematta vaihtoehtoa, että Agatha olisi nyt heidän pihallaan.



"Entä jos hän oikeasti onkin siellä?" Chimilia pohti. Hän kumartui peittelemään sänkynsä, vaikka tiesi palaavansa pian nukkumaan. Mutta hänen täytyi mennä katsomaan, kuka tuolla oikein liikkui. Hän oli niin utelias. Siltä varalta, että henkilö paljastuisi Agathaksi, hän viivytteli niin kauan kuin vain pystyi.



Chimilia kuuli jonkun käyvän sisään. "Murtovarasko se on?" hän säikähti ja hiipi hiljaa oven luokse. Hän kuunteli, kuinka joku otti vielä pari askelta ja pysähtyi sitten. Chimilia keräsi kaikki rohkeuden rippeensä ja avasi makuuhuoneen oven.



Kivi vierähti Chimilian sydämeltä, kun hän näki Haroldin eteisessä. Hän oli ollut huolissaan aivan suotta. Toisaalta häntä huvitti, ettei hän ollut edes ajatellut tätä mahdollisuutta, vaikka se oli loppujen lopuksi kaikkein loogisin. "Hei, Harold", Chimilia myhäili.



"Kas, oletkin hereillä", Harold totesi nähtyään Chimilian. "Kuvittelin, että nukut jo... Vai herätinkö minä? Anteeksi, että minulla meni näin myöhään, mutta en vain voinut sille mitään. Matkallani näin erään toisen työpaikkailmoituksen ja päätin yrittää sitä ensin." Harold piti tauon, virnisti ja jatkoi: "Katselet nyt tuoretta lääkintäteknikkoa."



"Sehän on juuri sitä, mitä olet aina toivonutkin!" Chimilia henkäisi. Hän oli vilpittömästi onnellinen Haroldin puolesta. "Onnea!" "Ei tämä nyt aivan täydellisesti vastaa toiveitani, mutta kovin läheltä liippaa", Harold korjasi.



"Ja jos vielä jonain päivänä sattuisin pääsemään tiedemieheksi, niin tämä työ tuo takuulla plussaa!" Harold lisäsi. Hän oli niin innoissaan tästä. Hänen unelmansa olivat todella lähellä toteutumista. Eikä hän tarkoittanut nyt ainoastaan työelämäänsä.



Harold veti Chimilian syleilyynsä. Chimilia hymyili kuin aurinko. "Olen todella iloinen puolestasi", hän sanoi. Harold tunsi Chimilian sydämen lyönnit omaa rintaansa vasten. Harold siirsi hiussortuvan pois Chimilian kasvoilta.



Sitten hän suuteli naisystäväänsä, ja Chimilia tuntui vastaavan suudelmaan täydestä sydämestään. Se jos mikä lämmitti Haroldin mieltä.



"Väsyttääkö sinua?" Harold kysyi irrottautuessaan hieman Chimiliasta. Nainen pudisti päätään. "Ei minuakaan", hän totesi, hymyili ovelasti ja nosti Chimilian käsivarsilleen.



Chimilia nauroi ääneen, kun Harold potkaisi makuuhuoneen oven auki. "Harold?" hän kysyi. Mies hymähti jotain vastaukseksi.



Harold laski Chimilian vuoteelle ja hetken tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. "Olenko koskaan sanonut, että rakastan sinua todella paljon?" Chimilia kysyi. "En ainakaan voi väsyä kuulemaan sitä", Harold hymyili.

*  *  *  *  *



Jälleen oli yksi työpäivä saatettu päätökseen. Chimilia paiskasi auton oven kiinni. Hän oli kovin väsynyt. Päivä oli ollut enemmän kuin vain rankka, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän oli saanut kantaa levyjä täynnä olevia laatikoita paikasta toiseen, saanut palvella hankalia asiakkaita ja... Chimilia nielaisi muistaessaan aamulla postissa tulleen kirjeen.



Hän nousi portaat. "Pitää mainita asiasta Haroldille vielä tänään, minun on pakko..."



Chimilia jähmettyi paikoille avattuaan oven. Hän räpytteli silmiään uskomatta niitä.



"Mitä tämä oikein on?" hän kysyi ääneen. Haroldin nauru kuului keittiöstä.



Mies saapui Chimilian luokse ja suuteli tätä hellästi. "Halusin hieman hemmotella sinua", hän sanoi. "Ja olisi minulla myös tärkeää asiaa." "Niin on minullakin", Chimilia pisti väliin. Harold kohotti kulmakarvojaan ja viittasi sitten Chimiliaa istumaan.



Niin he molemmat kävivät istumaan. He kiskoivat tuolejaan lähemmäksi sanomatta sanaakaan mielessään samat kysymykset: "Mitäköhän asiaa hänellä on? Tai kuinka voisin selittää omani?"



Harold hymyili vaisusti. "Mitäs pidät?" hän kysyi. "Minun oli tarkoitus tehdä jotain hienompaa ruokaa, mutta en oikein onnistunut, joten..."



"Tämä on oikein hyvä ratkaisu", Chimilia hymyili takaisin. "Mieleni on tehnyt salaattia koko päivän." Harold hymähti - Chimilia oli niin kiltti, ettei suostu loukkaamaan häntä millään tavalla. "Harold?" Chimilian ääni palautti Haroldin takaisin maan pinnalle. "Haluatko sinä puhua asiasi ensin?"



Harold painoi huulensa tiukasti yhteen. "Se on menoa nyt..." hän ajatteli ja pyyhki hikoilevat kätensä housuihinsa. Kun hän alkoi puhua, hän tunsi, kuinka hänen äänensä tärisi. "Me olemme tunteneet loppujen lopuksi vasta vähän aikaa", Harold aloitti. "Pari kuukautta ehkä, ja..."



"Se on pitkä aika", Chimilia keskeytti hänet. "Ajattele nyt. Muistatko mitä tapahtui sen jälkeen, kun muutimme yhteen? Kuinka paljon ehti tapahtua seuraavan kahden viikon aikana?" Chimilia vavahti muistellessaan itse kaikkea mennyttä.



Harold nielaisi. Tästä ei tullut mitään. Hän ei pystynyt puhumaan, vaikka kuinka tahtoi. "Sinä pystyt siihen!" pieni ääni hänen päänsä sisällä huusi kannustavaan sävyyn. "Kuuntelet vain sydäntäsi, niin kaikki menee hyvin." "Sydäntäni?" vastasi Harold itse tuolle äänelle. "Kuinka minä sen teen?" "Kokeile", ääni vastasi, nauroi ja vaikeni. Haroldin kasvoille levisi samassa suuri hymy.



"Chimilia, minä todellakin rakastan sinua", Harold sanoi käsi rinnallaan.



"Tiedän, etten koskaan voi pukea sitä sanoiksi asti. Tuskin mikään tekokaan pystyy sitä kuvaamaan."



Harold kumartui hieman. Chimilia yritti tiirailla, mitä Harold oikein tavoitteli lattian tasalta. Kuului pieni kolaus, kun tämä jokin putosi lattialle, ja Harold sai hakea sen uudelleen käsiinsä.



Seuraavana hetkenä pöydällä lepäsi pieni, tumma rasia. Chimilia katsoi tuota rasiaa hymy huulillaan. "Ei sinun olisi tarvinnut mitään ostaa..." hän yritti sanoa, mutta Harold pudisti päätään. "Kyllä minun täytyi." "Mitä siinä sitten on?"



"Chimilia..." Harold sanoi ääni rajusti vapisten. "Tulisitko vaimokseni?"



Chimilian kädet lensivät hänen suunsa eteen. Hän tunsi jopa kyyneliä silmissään. Hän olisi tahtonut sanoa vaikka mitä sillä hetkellä, mutta sanat eivät vain tulleet ulos hänen suustaan. Tunto katosi hänen käsistään ja jaloistaan, ja Chimilia tunsi vatsassaan vellovan jonkun aivan vieraan tunteen.



Harold työnsi rasiaa pöydän päällä. Se oli nyt lähempänä Chimiliaa.



"Kunhan et  vain sano ei", Harold lausui, kun Chimilia otti rasian käteensä.



Chimilia avasi samettisen rasian hitaasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sen sisältöä. Nähtyään tyynyllä lepäävän sormuksen hän huokaisi ihastuksesta. "Harold... minä... minä..."



Haroldista näki kauas, että hän pelkäsi kuollakseen Chimilian seuraavia sanoja. "Minä kyllä yritin löytää sormuksen, josta pitäisit", hän alkoi änkyttää. "Voin kyllä vaihtaa sen, jos sinä..." Chimilia kurkisti pikaisesti rasian ylitse Haroldiin ja nauroi miesystävänsä käytökselle.



"Tämä on ihana", Chimilia puhui ihastuksissaan. Hän katseli sormusta eri kulmista. Se kiilsi kauniisti kynttilän suomassa valossa. "En ole koskaan nähnyt kauniimpaa."



Ja Chimilia pujotti sormuksen sormeensa. "Tietenkin minä tulen vaimoksesi."



Haroldista tuntui, kuin suuri taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Hän katseli haltioituneena vastapäätä istuvaa Chimiliaa - tuossa hän oli, hänen suurin rakkautensa ja nyt myös hänen tuleva puolisonsa. "Olen varmaankin maailman onnellisin mies nyt", hän kuiskasi.



Chimilia laski kätensä Haroldin käden päälle. "Minä olen varmaan sitten se onnellisin nainen", hän kuiskasi.



Harold ja Chimilia nousivat samassa yhtä aikaa ylös, nauroivat ja suutelivat. Kun he suostuivat irrottamaan otteensa toisistaan, he katsoivat vielä pitkän aikaa toisiaan syvälle silmiin ja vannoivat, kuinka paljon rakastivat toisiaan. Chimilia hymyili paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti. Hän tunsi olonsa enemmän kuin vain onnelliseksi.



"Sinullahan oli jotain asiaa myös", Harold sanoi yllättäen silittäen kihlattunsa poskea. "Anteeksi, että unohdin."



Chimilia kosketti Haroldin kättä. "Niin minulla oli. Se on kovin tärkeätä." "Voisitko sitten kertoa lisää?"



"En vain voi, vaan minun täytyy", Chimilia sanoi. Hymy hänen kasvoillaan leveni levenemistään, ja pian hän tunsi kasvojensa lihaksien kramppaavan. "Harold, me saamme lapsen."

*  *  *  *  *



Chimilian maha kasvoi vähän ajan sisällä kovaa vauhtia. Tulevat vanhemmat odottivat molemmat innolla sitä, että synnytys koittaisi. Mutta siihen olisi vielä aikaa. "Onkohan se tyttö vai poika?" Harold kysyi. "En osaa sanoa", Chimilia naurahti. "Ei se vielä potki juurikaan. Rauhallisuus viittaisi tyttöön." "Hah, salli minun nauraa", Harold virnisti Chimilian sanoille. Chimilia hymyili takaisin.



"Olen todella pahoillani, että joudun olemaan nyt pitkään poissa", Harold sanoi huomattavasti surumielisempään sävyyn. "Mutta minun on pakko. Me tarvitsemme rahaa, ja tämän työkeikan jälkeen saan mitä suurimmalla todennäköisyydellä sen ylennyksen." "Kyllä minä pärjään täällä sillä aikaa", Chimilia pisti takaisin itsevarmasti.



Chimilia tarttui kiinni Haroldin käsistä. "Ajattele. Pian me olemme perhe - sinä, minä ja pikkuinen."

*  *  *  *  *



Talvi ehti saapua Pikkukylään ennen kuin Harold palasi.



Chimilia ikävöi tulevaa miestään kovasti. Olihan Harold soitellut säännöllisesti - pari kirjettäkin kirjoittanut, kun puhelinysteys oli tilapäisesti rikki - mutta se oli aivan eri asia, kuin jos Harold olisi ollut täällä hänen ja vauvan luona.



Näinä aikoina Chimilia oli viettänyt enemmän aikaa muiden pikkukyläläisten kanssa kuin koskaan ennen. Hän oli löytänyt monia uusia ystäviä, joista jo lapsia omistavat olivat antaneet hänelle rutkasti vinkkejä lastenhoidosta. Chimilia avasi laatikon ja otti lautasen käteensä. Olihan se tietysti mukavaa, että oli lähellä ihmisiä, jotka pärjäisisivät lasten kanssa, mutta hänelle itselleen tuli kovin epävarma olo, kun hän oli saanut kuulla, miten he olivat pärjäilleet esikoistensa kanssa.



Chimilia asetti leivän lautaselle ja kääntyi ympäri istuutuakseen ruokapöytään. Hänen suunnitelmiinsa tuli kuitenkin muutos, kun hän kuuli puhelimen soivan. "Harold?" Chimilia kysyi automaattisesti ääneen, laski välipalansa pöydälle ja riensi puhelimen luokse.



"Haloo?" "Chimilia, älä katkaise! Meidän täytyy puhua..."



Jokainen solu Chimilian kehossa tuntui lopettavan toimintansa sillä sekunnilla, kun hän tunnisti äänen. Saatuaan puhekykynsä takaisin, hän änkytti puhelimeen: "Mutta mi-minulla ei ole mitään asiaa sinulle." "Kuuntelisit nyt, minä tahdon..."



"Ole niin ystävällinen, Agatha, ja jätä minut rauhaan."



"Chimilia, odota, älä vain..." Ja Chimilia asetti luurin paikoilleen.



Chimilia tuijotti seinää hetken aikaa. Hän hengitteli sisään ja ulos rauhalliseen tahtiin ja odotti, että hänen sydämensä palaisi normaaliin rytmiin. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän käyttäytyi näin kuultuaan Agathan äänen. Ei hänen pitäisi. Agathallahan olisi oikeasti voinut olla tärkeää asiaa. Chimilia ravisti päätään - ei, ei, ei.



Kädet vapisten Chimilia istui tuolille ja kiskoi sitä lähemmäksi pöytää. Tämä ei ollut yhtään hauska tilanne. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Agathan - hän luuli olevansa onnellinen ihminen, joka menisi pian naimisiin ja saisi lapsen! Mutta ei, kohtalo tahtoi selvästi kiusoitella häntä.



"Pitäiskö minun mainita tästä Haroldille?" Chimilia mietti. "Jos Agatha vielä kerran ottaa yhteyttä, minun pitäisi voida tehdä hänestä joku ilmoitus..."



Chimilia haukkasi palan leivästään. Ei hän vielä mainitsisi Agathan vierailusta tai soitosta Haroldille. Joskus myöhemmin... Ja ehkäpä Agatha nyt jättäisi tämän tähän? Ei hän kuitenkaan ollut mikään... niin hirveä ihminen.

*  *  *  *  *



Oli päivä, jolloin Haroldin oli määrä saapua kotiin. Chimilialla alkoi olla suuria vaikeuksia saada aika kulumaan. Hän oli siivonnut koko talon jo kerran lattiasta kattoon, mutta todettuaan, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä, hän aloitti sen uudelleen.



Tehtyään suursiivouksen toiseen kertaan - aloitti hän kolmattakin kertaa, kunnes tajusi sen olevan turhaa - Chimilia asetti maalaustelineeseen puhtaan kankaan ja alkoi hahmotella ääriviivoja. Hän tahtoi piirtää nuoren naisen, jonka taustalla näkyisi vesiputous, mutta siinä vaiheessa, kun kasvot alkoivat olla valmiita, hän huomasi niiden muistuttavan kovasti Haroldia.



"Ei enää kauan. Enää vain muutama tunti, niin hän on täällä." Chimilia taputti vatsaansa. "Isä on pian taas meidän luonamme." Sitten hän katsoi maalaustaan, repi kankaan pois ja aloitti uuden työn.



Haroldista tuntui aivan samalta kuin Chimiliasta. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi kihlattunsa tämän pitkän tauon jälkeen. Hän vilkaisi ulos auton ikkunasta. Jokainen minuutti tuntui aina vain pidemmältä. Autoa kuljettava nainen oli vakuuttanut, että matka lentokentältä Haroldin ja Chimilian kodille ei kestäisi kuin tunti, ehkä hieman yli. Mutta vaikka kaduilla ei ollut ollut yhtään ruuhkaa, matka oli Haroldista tuntunut aivan neljältä tunnilta. Hän hätkähti tunnistaessaan maisemat. "Se on tässä", hän sanoi kuskille, joka pysähtyi.



Harold avasi ambulanssin oven, astui ulos ja sulki oven perässään. Sitten hän melkein juoksi sisälle taloon.



"Hei, kulta", Harold tervehti Chimiliaa. Tämä kääntyi ympäri, jätti ruuanlaittonsa kesken ja ryntäsi miehen luokse.



"Minulla on ollut sinua niin kova ikävä." "Niin minullakin sinua."



"Kappas, olet lihonut", Harold tokaisi. Chimilia nauroi, kun Harold alkoi vilkutella hänen vatsalleen. "Kuinka kauan meinaat oikein vielä pysyä siellä?"



"Minulle sanottiin, että on syytä varautua synnytyksen seuraavan kahden viikon sisällä", Chimilia hymyili auringon lailla.



"Voi että, sinähän putkahdat tänne aivan pian", Harold leperteli Chimilian vatsalle. Samassa hänen kasvoilleen levisi järkyttynyt ilme. "Mitä jos... mitä jos lapsi olisi syntynyt minun matkani aikana?" hän sanoi kauhistuneena. Chimilia nauroi.



Käytyään pitkässä ja lämpimässä kylvyssä Harold kömpi sänkyyn. Chimilia nukkui jo.



Harold asetti toisen kätensä Chimilian kyljen päälle. Hän haisteli tämän hiuksia ja painoi päänsä niitä vasten. Kuinka paljon hän olikaan ikävöinyt sitä, että saisi käydä makuulle Chimilian viereen - hänen rakkaimman arteensa viereen.



Oli aikainen aamu, kun Chimilia heräsi. Tai aamuyö, hän veikkasi. Hän oli herännyt ikävään päänsärkyyn, ja nyt, kun hän oli hereillä, hän tunsi kipua myös vatsassaan ja jaloissaan. Hänen kurkkunsa oli kovin kuiva. "Mitä nyt?" Haroldin ääni mutisi peittojen alta. "Minä... minä käyn juomassa", Chimilia vastasi.



Hän heilautti jalkansa vuoteen reunan ylitse. Hetkellisesti tuntui kuin niistä olisi kadonnut tunto. Chimilia veti terävästi henkeä. "Onko kaikki hyvin?" Harold kysyi. Chimilia käänsi päätään ja näki Haroldin katsovan häntä unisin silmin. "Olen juuri herännyt keskellä yötä, kai tässä saa olla vähän väsynyt", hän vain vastasi. Hän koetti samalla siirtää painoa jaloilleen. Ne kestivät sen.



"Tämä raskaus pistää pääni sekaisin", Chimilia huokaisi mielessään. "Kuvittelen aivan suotta, että jokin olisi vialla, tässä ei ole mitään hätää."



Noustuaan pystyyn Chimilia ehti tajuta vain sen, että hänen silmissään pimeni.

*  *  *  *  *



Harold oli kiikuttanut Chimilian lääkäriin heti tämän pyörryttyä. Siellä kuitenkin sanottiin, että syytä huoleen ei olisi. Sekä Chimilian että vauvan kunto oli tarkistettu, eikä mitään löytynyt. Mutta eräs tieto lääkäriltä pääsi lipsahtamaan - Chimilia odotti kaksosia.



Harold vilkaisi sohvalla nukkuvaa Chimiliaa kulkiessaan ohitse. Hän oli vaatinut saada lomaa siksi aikaa, että Chimilian synnytys olisi ohitse. Eihän hän nyt olisi voinut jättää tätä yksin sen jälkeen, mitä yöllä oli käynyt! Mitä jos Chimilia pyörtyisi samalla tavalla hänen työaikanaan, eikä kukaan olisi täällä auttamassa häntä?



Posteljooni oli tänä aamuna tuonut laatikkoon vain ja ainoastaan laskuja. Haroldilta pääsi pitkä huokaus. Heidän rahatilanteensa oli kovin heikko, ja pian pitäisi elättää kahta pientä lasta. Harold todellakin pelkäsi heidän hyvinvointinsa puolesta.



Sen lisäksi rahaa tulisivat viemään hänen ja Chimilian häät. "Häät..." Harold sanoi puoliääneen ja seisahtui. Mitä Chimilia oli sanonutkaan? "Synnytykseen on syytä varautua kahden viikon sisällä", ja tuo kaksi viikkoa oli pienentynyt nyt jo melkein viikkoon. Ja he olivat Chimilian kanssa vasta kihloissa! Sitä ei katsottu hyväksi, jos lapsia syntyi avioliiton ulkopuolella.



Häätkin veisivät rahaa ihan kohtuullisesti. Eivät he olleet Chimilian kanssa mitään kovin suurta suunnitelleetkaan, mutta... Harold pysähtyi taas hetkeksi aikaa. Järjestelyt olivat kesken, eikä kirkkoa tai mitään muutakaan oltu varattu. Olisikohan aivan mahdotonta, jos hän... Harold puri huultaan. Pakko kai sitä olisi. Toivottavasti Chimilia ei suuttuisi kovin pahasti.



Niinpä, kun Chimilia heräsi kolmannilta päiväuniltaan, hän törmäsi olohuoneessa juhlapukuun sonnustautuneeseen Haroldiin. Tämä ponkaisi hetkessä ylös sohvalta, kun hän tajusi Chimilian saapuneen. "Jopas olet juhlavissa", Chimilia tokaisi. Harold pysyi vakavana.



Hän otti askeleen lähemmäs ja tarttui kiinni Chimilian käsistä. "Tiedän, ettet välttämättä tahtoisi tehdä tätä näin, mutta voisimmeko mennä naimisiin vielä tänään? Täällä kotona." Sanat tulivat Haroldin suusta nopeammin kuin hän ehti itsekään tajuta. Hän oli varma, että lehahtaisi pian kirkkaanpunaiseksi kasvoiltaan. "Ei minun näin pitänyt sanoa, ei ollenkaan..."



Chimiliaa tuo ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän. Sen sijaan hän hymyili lämpimästi, katsoi Haroldia suoraan silmiin ja sanoi: "Odota, etsin jotain sopivaa päälleni." Sitten hän katosi makuuhuoneeseen.



"Häät kotona! Ihana ajatus, jotenkin niin Haroldin tapaista", Chimilia myhäili. Hän siveli mekkoaan toivoen saavansa rypyt siten piiloon ja kaivoi sitten peilin esiin.



Chimilia katsoi hermostuneena hiuksiaan. "En minä voi näyttää tältä", hän mutisi, laski peilin ja alkoi etsiä harjaa käsiinsä. "Toivottavasti Harold ei suutu, kun joutuu odottamaan."



Ei, Harold ei ollut ollenkaan pahastunut. Hän oli vain hermostunut. Hän käveli edestakaisin keittiön lattialla. "Minä olen menossa naimisiin... Minä todellakin olen tekemässä niin... Aivan nyt." Harold hikoili niin paljon, että hänen pukunsa tuntui liimautuneen kiinni ihoon. Tätä hetkeä hän oli odottanut pitkään. Nyt se oikeasti tapahtuisi. Nyt.



Makuuhuoneen ovi avautui, ja Chimilia asteli keittiöön. Harold katsoi tätä onnellisena.













Ja niin Haroldista tuli Bertorelli.

Fiuuuuuh, minä... Okei, en sano. *kröhömn* Niin, alussa jo sanoin, että peli-into on ainakin tällä hetkellä suuri, joten seuraava osa voi olla pelattuna melko pian. Nyt löytyy muistaakseni suunnilleen 25 kuvaa seuraavaan osaan. Sitä odotellessa~