Ah, ihastuin Juha Tapioon uudelleen minimaalisen tauon jälkeen, joten pitihän sieltä sitten etsiä nimi tälle osalle ;) Suosittelen muuten kuuntelemaan kyseisen biisin, aiiiivan ihana<3 Nousi hetkessä omiin suosikkeihini. Ai niin, hitsit, olihan tämä osakin tässä... *mutinmutin* Lupasinko, että tässä osassa kiinnitettäisiin enemmän huomioita muihin kuin lapsiin? Saattoipa nyt käydä niin, että tälläkin kertaa osalla on selvä päähenkilö, mutta yritetään selvitä, jookosta kookosta =) Kyllä vielä joku kerta huomataan ne muutkin vähän paremmin! Ja osassahan on 110 kuvaa, muttaaaa... Paikoitellen on tosi lyhyitä kuvatekstejä, että ei hätää, ei tämä ole mitenkään extrapitkä ;>



Layla kuuli, kuinka joku astui huoneeseen. "Kuka se oikein oli?" hänen isänsä ääni kysyi. "Kuka sinulla täällä oikein oli? Näinkö oikein, että se oli joku poika?"



"Kuka?" Layla kysyi kuin ei olisi ollenkaan tiennyt, mistä hänen isänsä puhui. Juuri nyt hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi yhtään isänsä valituksia tai saarnoja. Layla väänsi hämmennyksensä päälle enkelihymyn ja katsoi ystävällisesti isäänsä.



Haroldista paistoi kärsimättömyys. "Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan", hän totesi jokseenkin kylmällä äänensävyllä. "Kuka se oli, joka äsken lähti täältä huoneesta?" "Ahaa, tarkoitit häntä!" Layla kiekaisi kuin vasta asian oivaltanut. "En olisi millään uskonut... Minä kuvittelin, että tarkoitit erästä toista, joka..." "Layla. Kuka se oli?"



Laylaa alkoi jo pelottaa hänen isänsä puhetapa. "Se oli Mordecai", hän sanoi. "Meidän triomme kitaristi. Sovimme konsertin yksityiskohdista."



"Se olisi ihan hyvin voinut odottaa huomiseen", Harold murahti. "Ei olisi!" Layla väitti vastaan. "Meidän piti saada sovittua asiat nyt. Se konsertti on meille todella tärkeä. Jos kaikki menee täydellisesti, voisimme ehkä jopa..."



"Kello on melkein yksitoista. Ei tähän aikaan tarvitse sopia mitään, oli se sitten kuinka tärkeätä tahansa." "Niinkö luulet?"



"Kuule isä, voisitko sinä keskittyä vaihteeksi omiin asioihisi? Minä kyllä pärjään omien ongelmieni kanssa, keskity sinä omiisi. Ei se työpaikan hankkiminen käy niin, että vain valitat minulle. Tässä koko perhe kärsii rahapulasta, ja sinä..."



"Älä sinä puhu minulle tuollaisia!" Harold huusi vihaisena. Layla säpsähti peloissaan hieman taaksepäin. Myös Harold itse vapisi - ärtymyksestä vai hämmennyksestä omaa käytöstään kohtaan, sitä hän ei tiennyt. 



Layla oli varma, että hän saisi vielä kuulla jotain isänsä suusta, mutta sen sijaan tämä vain käveli pois huoneesta. Layla kuuli, kuinka hän lysähti vuoteelleen viereisessä huoneessa. Hetken päästä kuului jo vaimea kuorsaus, ja Layla huokaisi. Ehkä hänenkin pitäisi mennä nukkumaan.



Vaihdettuaan yöpaidan päälleen Layla istui sänkynsä reunalla ja nieleskeli itkua. Isän kanssa käyty riita oli liian tuoreessa muistissa. "Miksi me riidellään niin paljon nykyään?" hän kysyi itseltään. "Mitä tässä oikein kävi, jotta päädyttiin tähän?"



"Kuule isä, voisitko sinä keskittyä vaihteeksi omiin asioihisi? Ei se työpaikan hankkiminen käy niin, että vain valitat minulle. Tässä koko perhe kärsii rahapulasta." Sanat, jotka Layla oli suutuspäissään mennyt laukomaan isälleen kaduttivat häntä nyt. Hän oli mennyt liian pitkälle. Ei se ollut hänen isänsä vika, että hänen työnantajansa oli jaellut kiivaaseen tahtiin potkuja alaisilleen säästääkseen palkkakustannuksissa. Työttömäksi jääminen oli ollut kova isku hänen isälleen. Hän oli mennyt aivan rikki. Varsinkin tässä tilanteessa rahaa tarvittaisiin edes jostain.



Layla taputteli tyynyään. Toisaalta, ehkä hänelläkin oli oikeus hieman iskeä arkaan paikkaan, jos hänen isänsä kerran suhtautui noin kriittisesti hänelle tärkeisiin asioihin?



Ovi kävi. Hetken aikaa Layla jo luuli, että hänen isänsä palaisi, mutta tulijaksi paljastui Oswald. Poika istahti omalle sängylleen ja katsoi Laylaa. "Mitä nyt?" Layla kysyi hymyillen teennäisesti. Oswaldin katse kertoi, että hän kuitenkin tiesi, mistä oli kyse. "Te riitelitte taas", hän sanoi hiljaa. "Joko kerroit sen konsertista tärkeydestä? Kysyitkö?"



"Minä kyllä yritin", Layla aloitti. "Mutta en päässyt loppuun asti. Tuskin isää edes kiinnostaa. En varmaan viitsi enää kysyä, tahtooko hän tulla sinne." Oswald katsoi hetkisen verran Laylaa kulmat kohollaan, huokaisi sitten ja nousi ylös. "Tee kuten parhaaksi näet", hän sanoi. "Mutta uskon, että tiedät, mitä minä sanoisin sinulle."



Layla katseli kylpyhuoneen ovea, joka sulkeutui Oswaldin perässä. Ehkä Oswald oli oikeassa... mutta silti Laylasta tuntui, että hän olisi tällä kertaa veljeään viisaampi. Ei isä käyttäytyisi noin, jos hän olisi kiinnostunut hänestä ja hänen urastaan laulajana? Tämä konsertti voisi olla hänelle ponnahduslauta kohti julkisuutta... Layla huokaisi. Tämä oli vaikeaa.

*  *  *  *  *



Chimilia suikkasi suukon Haroldin huulille. "Huomenta, kulta", hän sanoi. Sitten hän tuli katsoneeksi Haroldin kasvoja, ja hänen kulmansa kurtistuivat. "Vaikutat alakuloiselta", hän hämmästeli. "Onko kaikki ihan hyvin?"



Harold vaihteli painoa jalalta toiselle. Hän katseli hiljaisena lattiaa. "No?" Chimilia kehotti häntä puhumaan. "Älä sano, että te riitelitte Laylan kanssa jälleen kerran." "Minua huolestuttaa sen tytön tulevaisuus", Harold totesi. "Ja se, että hän tuo tänne melkein puoliltaöin jotain ystäviään." Hän piti hetken tauon.



Ennen kuin Harold ehti jatkamaan, Chimilialla oli jo vastaus valmiina: "Layla on jo melkein aikuinen. Sinun pitäisi antaa hänelle elintilaa. Et sinä voi holhota häntä hänen koko elämäänsä."



"Keskitytään me omaan elämäämme ja annetaan heidän elää omaansa kaikessa rauhassa", hän jatkoi ja silitti Haroldin poskea. "Puututaan siihen vasta, kun he apua tarvitsevat." "Chimilia..." "Minä tiedän mistä puhun. Muistatko itse sen ajoin, jolloin olit teini?"



Harold huokaisi. Vaikutti siltä, että tämä keskustelu ei johtaisi enää mihinkään. Parempi antaa sen jäädä tähän. "Entä se sinun opiskelupaikkasi?" hän kysyi. "Joko olet saanut selvyyden siitä?"



"Olen juuri menossa ottamaan lopputilin", Chimilia sanoi. Hänen äänensä värähti hänen puhuessaan lopputilistä. Hän tiesi ottavansa suuren riskin nyt, ja se voisi viedä koko heidän perheensä talouden entistä huonompaan jamaan. Mutta hänen täytyisi päästä jonnekin opiskelemaan kunnon ammatti. Vaikka se sitten tekisikin heille tiukkaa, kun mistään ei saatu kunnolla tuloja... Chimilia pyyhkäisi hikiset kätensä housuihinsa.



"Kaikki muuttuu vielä hyväksi", Harold sanoi vaimolleen ja suuteli tätä. "Älä pelkää."

*  *  *  *  *



Kenkien kopina kuului vasten lattiaa, kun Layla asteli kylpyhuoneesta lastenhuoneeseen. Tämä oli jo viides yritys löytää sopiva mekko. "No, miltä näyttää?" Layla kysyi ja teki vielä pari pyörähdystä. Veronica nyökytteli päätään tyytyväisesti hymyillen. "Tuo on ehdottomasti paras, mitä olet kokeillut!" hän totesi.



"Todellako?" Laylakin hymyili. "Kun minä sitä aloin miettiä, että ei kai tämä ole liian juhlava? Tai liian lyhyt. Tai..."



"Layla", Veronica sanoi painokkaasti. "Se on oikeasti hyvä." Tyttö soi jälleen yhden hymyn isosiskolleen. "Näytät todella nätiltä."



Veronica loikkasi pois Laylan sängyn päältä, käveli siskonsa luokse ja asetteli tämän helmoja paremmin. "Voisinko minä saada laittaa hiuksesi?" hän kysyi ja suoristi vielä viimeisen kummallisen taitoksen. "Tietysti saat, jos kerran tahdot", Layla sanoi iloisena. "Olkoon se vaikka kiitos siitä, että jaksoit olla makutuomarina."



Kaksikko ehti ottaa muutaman askeleen kohti vessan peiliä. Sitten Veronica pysähtyi. "Onko isä tulossa sinne sitten huomenna?" hän kysyi. "Kun te riitelitte..." "Älä sinä siitä murehdi", Layla huokaisi. "Isä joko tulee tai ei tule." Layla päästi Veronican ohitseen kylpyhuoneeseen. Molemmat ajattelivat samaa sanomatta kuitenkaan mitään ääneen: "Eli luultavasti ei."



"Kaunis mekko. Tuonko ajattelit pistää huomenna?"



"Tämän juuri", Layla hymyili. "Pidätkö siitä?" "Minä pitäisin sinun päälläsi vaikka jätesäkistä", Mordecai totesi, ja molemmat nauroivat. Sitten Mordecai vakavoitui. "Oswald mainitsi, ettei isäsi olisi tulossa. Sano minulle, ettei hän tarkoittanut sanojaan?"



Laylasta alkoi tuntua hieman vaivaantuneelta. "Ei sitä kiinnosta", hän yritti selitellä. "Enkä minä itse edes tiedä, tahdonko häntä sinne, jos hän kerran suhtautuu minuun niin kylmästi."



"Eli jos hän ymmärtäisi sinua paremmin, tahtoisit hänet sinne?" "En minä niin sanonut!"



Kylmä tuuli puhalsi hiljaa iltayössä. Layla tarttui kiinni Mordecain käsistä. "Jos sinä olet siellä, mihin minä tarvitsen isää?" hän kysyi.



Mordecai näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta mitään hän ei kuitenkaan sanonut ääneen. Layla oli vain onnellinen siitä. Hän ei kaivannut puhuttelua siitä, miten tärkeä hahmo isä on. Hän oli kuullut sen pelkästään Mordecailta jo aivan liian monta kertaa. "Voisitko luvata minulle yhden pikkujutun?" Mordecai kysyi hiljaa. Layla nyökkäsi.



"Lupaa, että yrität vielä puhua isäsi kanssa", Mordecai sanoi ja työnsi hiljaa Laylaa poispäin itsestään. Hän katsoi Laylaa pitkään suoraan silmiin odottaen tytön vastaavan. Kun hiljaisuus vain venyi ja hämmennys Laylan kasvoilla ei laantunut, Mordecai hyvästeli tytön pikaisesti ja lähti kotiinsa. Layla jäi yksin pihamaalle seisomaan. Hän tunsi sadepisaran kasvoillaan. Oli tulossa pitkä, sateinen yö.

*  *  *  *  *



"Isä?"



"Isä, nyt voisi olla hyvä aika nousta ylös siitä."



Harold yritti vielä näytellä nukkuvaa, mutta kun Oswald jatkoi herättelemistään, hän päätti nousta ylös. "Mitä nyt?" hän mutisi puoliunessa.



"Konsertti alkaa pian", Oswald muistutti isäänsä. "Äiti ja Veronica lähtivät jo kävelemään Pikkupuistoon. Eikö meidänkin pitäisi?"



Harold hieroi silmiään. "Sinun kannattaa varmaan siinä tapauksessa mennä jo, ettet ole myöhässä", hän haukotteli. "Layla pahastuu varmasti, jos et ole kuuntelemassa." Harold tunsi piston sisimmässään, kun hän sanoi nuo sanat. Kuinka hän toivoikaan, että hän olisi sovussa tyttärensä kanssa ja että tämä kaipaisi häntä juuri nyt, hänen konserttiinsa.



Oswaldin kasvoilla oli anova katse. "Minusta sinunkin olisi hyvä tulla", hän vielä toisti pyyntönsä. "Se olisi tärkeää Laylalle."



Harold asettui takaisin makuulle sohvalle. Hän vilkaisi pikaisesti Oswaldia ja sulki sitten silmänsä. "Ei hän minua sinne tahdo", hän vielä sanoi ja vaikeni sitten. Oswald katseli isäänsä pitkään. Hän avasi suunsa, mutta tyytyi vain kävelemään ulos talosta.



"Nyt meni aivan loistavasti", Mordecai huudahti ja otti viimeisen soinnun. Hän asetti kitaransa telineeseen ja katsoi bändikavereitaan tyytyväisenä. "Eiköhän tämä nyt ole tässä."



Layla palautti mikrofoninsa sille tarkoitettuun telineeseen. "Minusta taas tuntuu, ettei tuo loppu oikein mene nappiin", hän virkkoi puoliääneen. "Minä lauloin aivan mitä sattuu äsken."



"Älä viitsi, sinä lauloit aivan täydellisesti", Emmy nauroi rumpujen takaa ja kertasi vielä rumpusoolonsa heidän viimeisessä laulussaan. Mordecai kietoi kätensä Laylan ympärille. "Siinäs kuulit", hän virnuili. "Et sinä edes osaa laulaa huonosti."



"Vai en muka", Layla nauroi. "Missä olivat korvasi tuon laulun lopussa?" "Hmm, ne taisivat kuunnella erään huipputaitavan nuoren laulajatähden laulua", Mordecai mutisi. Layla pörrötti pojan hiuksia ja nauroi.



Mordecai irtautui Laylasta, vaikka tyttö ei olisi millään tahtonut päästää tätä menemään. "Meidän täytyy nyt Emmyn kanssa mennä vaihtamaan vaatteet", hän sanoi. "Mutta tulemme kyllä pian takaisin, emme me myöhästy." "Jos olette sekunninkaan myöhässä, minä..." Layla aloitti ja katsoi Mordecaita varoittavaan sävyyn.



Emmy löi vielä kerran lautasia ja laski sitten rumpukapulat maahan. Layla katsoi kaksikon perään, kun he kiivaasti jutellen kävelivät poispäin puistosta. Pian hän seurasi heidän esimerkkiään ja jätti esiintymisalueen hetkeksi aikaa rauhaan.



Puiset portaat kopisivat Laylan laskeutuessa niitä alas. Hän ei ollut vieläkään päässyt selvyyteen siitä, olivatko asiat hyvin vai huonosti. Hän oli aamusta alkaen vain stressannut tätä esiintymistä, mutta ehkä syystä. Jos hyvin kävisi, he voisivat saada levytyssopimuksen erään pienen firman kanssa. Layla pyyhki kasvojaan. Hänen meikkinsä olivat varmaan aivan levinneet. Ja yön aikana kohonneet finnit loistivat oletettavasti kuin aurinko kirkkaalla taivaalla.



Laylan jalat tavoittivat pehmeän maan. Yhden asian hän oli tänään ymmärtänyt. Hän oli huono laulaja. Ei siksi, että hän ei olisi ollut teknisesti huono, vaan hän ei ollut sanojensa takana.



Heillä olisi tänään ensimmäisenä ohjelmassa laulu, joka kertoi siitä, kuinka osataan arvostaa elämän tärkeitä asioita. Layla oli itse sanoittanut laulua yhdessä Mordecain ja Emmyn kanssa. Hän muisti täsmälleen, että oli silloin ajatellut kaikkea sitä, mikä oli hänelle tärkeää: musiikkia, ystäviä, perhettä.



Nyt taas osa perheen tärkeydestä näytti pudonneen pois. Riidat isän kanssa olivat vähentäneet tämän tärkeyttä ja muuttaneet sen lähinnä inhoksi.



Tai ehkä ei kuitenkaan. Ehkä se viha oli vain sillä hetkellä ollut päällimmäisenä tunteena? Jos jokin todella on tärkeää, ei sitä voi noin vain sanoa, että se olisi menettänyt asemansa. Layla räpytteli silmiään. Kyyneleet alkoivat tehdä tuloaan hänen silmiinsä.



Ei hän isää vihannut. Hän rakasti häntä kovasti.



Ja ennen kaikkea hän toivoi, että hänen isänsä olisi ollut läsnä täällä tänään, kun hänen elämässään oli vastassa tärkeä tilaisuus.



Tuuli tuiversi hiljaa puiden oksien lomassa. Sora rapisi tiellä, kun joku käveli sitä pitkin. Linnut lauloivat jossain kauempana. Ja askeleet tuntuivat tulevan koko ajan lähemmäksi.



Layla nousi ylös penkiltä. Hänen kasvoillaan oleva epäuskoisuus paistoi kauas.



Hämmästys sai väistyä vienon hymyn tieltä. "Isä?" hän sanoi ääni väristen.



"Ei kai vielä ole liian myöhäistä tulla katsomaan?" Harold kysyi. Hän virnisti vaisusti.



Layla oli horjahtaa, kun hän loikki isänsä luokse ja halasi tätä tiukasti. Vielä äsken hän oli ollut valmis itkemään suruaan, mutta nyt hän tunsi silmissään ilon kyyneliä. Hän oli niin iloinen siitä, että hänen isänsä oli täällä, ettei voinut pukea tunnetta sanoiksi. Harold kietoi kätensä tyttärensä ympärille. "Olen pahoillani, että olen kohdellut sinua lauluhaaveidesi takia niin tylysti", hän kuiskasi tyttönsä korvaan ja siveli tämän hiuksia.



Layla puristi isäänsä entistä tiukemmin. "Ei se haittaa", hän sanoi. "Minä ansaitsin sen."



"Anteeksi, että olen sanonut sinulle niin ilkeitä", hän jatkoi päästettyään irti isästään. "Varsinkin siitä viimeisestä... En minä olisi saanut..." "Jospa unohdettaisiin kaikki ikävät asiat?" Harold kysyi ja siirsi hiussortuvan pois Laylan kasvoilta. "Tänään on sinulle tärkeä päivä. Ei anneta minkään pilata sitä."



"Kyllä se minulle sopii", Layla hymyili. Hymy tuntui jääneen kiinni hänen kasvoilleen. Layla ei voinut olla ajattelematta sitä, että tällä kertaa kukaan ei ainakaan voisi moittia häntä hymyn puutteesta esiintyessä. Tätä iloa ei voisi mikään viedä pois.



Layla vilkuili hermostuneesti esiintymislavan suuntaan. Väkeä alkoi vähitellen saapua, ja pian hän näki myös Mordecain harppovan ylös portaita. "Minun pitänee mennä", hän sanoi. "Nähdään esityksen jälkeen." Hän halasi isäänsä vielä pikaisesti ja juoksi vielä viime hetken soundcheckeihin.

*  *  *  *  *



Esitys oli päättynyt. Veronica oli vaatinut päästä keinumaan sillä aikaa, kun Layla oli keskustelemassa bändin asioista ja keräämässä tavaroita kasaan. Pian tyttö kuitenkin väsyi ottamaan itselleen vauhtia. Hän ponnisti laiskasti jaloillaan maasta vauhtia ja katseli äitiään. "Eikö Layla laulanutkin kauniisti?" hän kysyi.



Chimilia nyökäytti päätään ja katseli ympärilleen kohdistamatta katsettaan juuri mihinkään. Hän oli osittain yllättynytkin tämän konsertin aikana. Tietysti hän oli kuvitellutkin, että Layla lauloi upeasti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti kuuli hänen laulavan. Se oli ylittänyt jopa hänen odotuksensa.



"No, oliko se niin hirveää?" Laylan ääni kysyi. "En kai ollut suuri pettymys?"



"Kaikkea muuta!" Chimilia huudahti ja halasi esikoistaan. "Olit aivan upea siinä lavalla. Saat luvan järjestää useammin tällaisia tilaisuuksia, että pääsemme kuulemaan sinua."



Myös Veronica tuli halaamaan sisartaan. "Sinä olit oikeasti ihana", hän kuiskasi tämän korvaan. "Ja se kitaristi taisi olla ihana kanssa." Layla hätkähti Veronican sanoja, mutta ei muuten reagonut niihin mitenkään.



"Milloin lähdetään kotiin?" Veronica kysyi. "Minä lupasin tavata Marian neljältä." Layla kääntyi katsomaan äitiään. "Niin, milloin lähdetään?"



"Vaikka heti", Chimilia vastasi. "Voisimme vaikka laittaa pöydän koreaksi konserttisi kunniaksi." Chimilia hymyili Laylalle, ja Layla hymyili takaisin.



Pikkupuiston sisäänkäynnin luona he tapasivat Haroldin ja Oswaldin. "Siinähän te olette", Harold huokaisi. "Minä jo luulin, että missä... Mutta mennäänkö? Minulla ainakin on jo nälkä..."



"Jäikö Veronica vielä leikkimään?" Oswald kysyi, kun muut olivat jo lähdössä. Kaikki katsoivat luonnollisesti ympärilleen. Veronicaa ei todellakaan näkynyt.



"Kyllä hän vielä äsken oli meidän perässämme", Chimilia selitti ja käänteli päätään. "Kävisitkö Oswald katsomassa, jäikö..."



"Minä olen täällä!" Veronican ääni huusi samassa, ja seuraavalla sekunnilla hänen perheensä huomasi hänen juoksevan nurkan takaa. "Kenkieni solki aukesi, eikä se tahtonut millään mennä takaisin kiinni."



"No niin, nyt löytyi eksynyt lammaskin", Harold totesi. "Lähdetäänhän." Veronica antoi isänsä lähteä ensin ja lähti vasta viimeisenä Oswaldin kanssa hänen peräänsä. "Isä on itse eksynyt lammas", hän mutisi ja potkaisi tielleen tullutta kiveä.

*  *  *  *  *



"Kovempaa, isä!" Veronica nauroi sydämensä kyllyydestä, kun hän heilui aivan kokonaan ilmassa hänen isänsä pyörittäessään häntä ympäri. "En minä pysty, kun olet niin painava", Harold naurahti. "En minä ole painava", Veronica hihitti. "En minä muuten lentäisi."



"Kyllä painavakin voi lentää, jos on joku riittävän vahva pyörittämässä", Oswald huomautti. "Hei isä, olisiko sinulla hetki aikaa? Minulla olisi asiaa."



Harold laski Veronican takaisin maahan. "Menehän laittamaan iltapalaa valmiiksi, tulen kohta perässä", hän sanoi tytölle, joka katosi oitis sisälle. Oswald otti pari askelta eteenpäin.



"Miten sinulla kävi sen työhaastattelun kanssa?" Oswald kysyi. "Emme me pärjää enää kauan, kun mistään ei tule kunnolla rahaa. Ja pian ne eivät riitä enää edes äidin opintoihin, ja sitten vasta pulassa ollaankin."



"Kaikki on hoidossa", Harold vakuutteli pojalleen. "Ei sinun tarvitse huolehtia minun ongelmistani." "Jos sinä olet työtön, ne ovat myös minun ongelmiani", Oswald tokaisi ykskantaan. "Milloin pääset sinne haastatteluun?" "Tänään. Menen sinne kello kolmeksi."



Oswald näytti rauhoittuvan. Hän oli saanut itseään miellyttävän vastauksen. Harold sen sijaan tuntui kiinnostuneen aiheesta enemmän. "Minä en vieläkään ymmärrä, kuinka se kirjekuori päätyi postilaatikkoomme", hän ihmetteli ääneen. "Siitä työpaikasta ei oltu edes kirjoitettu vielä lehdessä."



"Ihmeitä tapahtuu", Oswald tyytyi toteamaan iloisena. "Sinunkin pitää vain hyväksyä se, että joskus kohdallesi sattuu onnellisia sattumia."



Harold katsoi Oswaldin selkää, kun hän nousi portaita ylös kuistille. Hänen aivoissaan tapahtui kiivasta ajattelutyötä. "Oswald", Harold sanoi. "Älä vain sano minulle, että se olit sinä, joka antoi ne yhteystiedot minulle?"



Oswald ei voinut olla virnuilematta isänsä sanoille. Olihan se aika huvittavaa.



Hän kääntyi ympäri. "Miksi ihmeessä olisin tehnyt kaiken niin vaikeasti? Olisinhan voinut antaa sen kuoren sinulle suoraan."



Illalla Chimilia nojasi tiskialtaaseen ja odotti, että allas täyttyisi vedestä. Päivä oli ollut harvinaisen raskas, ja hän oli saanut viettää koulullaan useita tunteja enemmän kuin yleensä. Ja kotona odottivat vain likaiset astiat ja lappu siitä, että lapset olivat lähteneet käymään kaupassa. No, hänen täytyisi odottaa, että joku tulisi kotiin. Hän ei kestäisi olla enää kauan hiljaa.



Pian ovi kävi ja askeleet kuuluivat Chimilian selän takana. Hän ei vaivautunut kääntymään, hän tiesi kyllä ilmankin, että Harold se oli. "Missäs sinä olit?" hän kysyi. "Minulla on asiaa." "Niin on minullakin", Harold vastasi. "Mutta kerro sinä ensin."



Chimilia veti pois tulpan altaan pohjasta ja antoi veden valua pois. "Minä tein tänään todella mielenkiintoisen löydön laukustani", hän sanoi. "Etsin tunnilla erästä kirjaa, ja käteeni sattui eräs kuori."



Haroldin mielenkiinto heräsi - kuori? "Jatka", hän pyysi. Chimilia kääntyi ympäri, niin että pystyi katsomaan Haroldia. "Annoin sen olla, mutta etsiessäni lounaslippujani se osui jälleen käteeni. Päätin avata sen ja..." Hän vaikeni.



"Niin mitä? Mitä nyt ajat takaa?" "Harold, se kuori oli täynnä rahaa!"



Haroldista tuntui, kuin suuri leka olisi kumauttanut häntä päähän. "Rahaa?" hän toisti. "Harold, älä viitsi", Chimilia voihkaisi. "Olisit aivan hyvin voinut sanoa suoraan, kuinka paljon rahaa meillä todellisuudessa on. Vaikka tietysti..."



"En minä ole laittanut laukkuusi mitään", Harold keskeytti. Nyt oli Chimilian vuoro hämmästyä. "Etkö?" hän kysyi. "Mutta kuinka... Eivät ne voi olla vahingossakaan päätyneet sinne, minun nimeni siinä kuoressa oli..."



"Rauhassa nyt", Harold yritti päästä kärryille takaisin. "Kuinka paljon rahaa siellä oikeastaan oli?" Chimilia katseli käsiään. "En minä laskenut", hän sanoi. "Mutta ne olivat satasen ja viidensadan seteleinä. Ja niitä oli paljon." Harold nielaisi. Hän ei voinut käsittää tilannetta yhtään sen paremmin kuin vaimonsakaan. Tuskin kukaan niin suuria summia lahjoittaisi pois.



"Ehkä välillä pitää vain hyväksyä se, että ihmeitä tapahtuu, eikä edes yrittää ottaa niistä selkoa", Harold sanoi Chimilian poskea silittäen. Hän hymyili muistaessaan, kuinka Oswald oli aiemmin päivällä sanonut hänelle samaa, ja hän ymmärsi paremmin kuin hyvin, ettei Chimiliakaan välttämättä uskoisi hänen sanojaan heti.



"Minunkin kohdalleni muuten sattui tänään eräs ihme", hän sanoi. "Minä sain työpaikan."



"Sinäkö?" Chimilia hämmästyi. Hänen silmänsä revähtivät aivan auki, ja hänen suunpielensä taittuivat hymyyn. "Et voi olla tosissasi... Minne sinä oikein pääsit?" "Arvaa, minne minä olen koko ikäni halunnut?" Harold virnisti.



Chimilia hyppeli ensin paikoillaan saadakseen purettua onneaan johonkin ja halasi sitten Haroldia. Hän oli niin onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen sattumalta. "Nyt voimme taas jatkaa elämäämme onnellisina", hän kuiskasi ja painoi päänsä Haroldin olkapäätä vasten.



Oswald hymyili itsekseen, kun hän kuuli vanhempiensa keskustelevan onnesta soikeina viereisessä huoneessa. Hän oli toisaalta todella tyytyväinen, ettei heidän tarvinnut saada tietää asiasta enempää. Kaikki oli nyt hyvin - se riitti.

*  *  *  *  *



"Minä muuten näin sinut ja Mordecain tänään kaupungilla", Veronica muisti kesken hänen ja Laylan keskustelun. "Olette todella suloinen pari."



Layla hymyili vaimeasti. "Mitäs sinä siellä kaupungilla teit?" hän kysyi. "Minä luulin, että olit tanssitunnillasi?"



"En minä jaksanut mennä sinne tänään", Veronica totesi. "Olin hieman laiskana. Mutta mieluummin minä kyllä kuuntelin sinun ja Mordecain keskusteluja kuin loikin peilin edessä muiden mukana."



"Vai että päätit kohteliaasti salakuunnella..." Layla mutisi. "En minä tahallani!" Veronica huudahti hädissään puolustuksekseen. "Mutta onneksi kuulin, sillä sinun ja Mordecain kaikki suunnitelmat eivät kuulostaneet ihan... soveliaalta." "Sinä voit olla siitä aivan hiljaa", Layla tokaisi samantien ja pyörähti hetkessä ympäri. "Minun ja Mordecain yksityisasiat eivät kuulu sinulle. Me olemme olleet pitkään yhdessä ja olemme molemmat aivan melkein aikuisia ihmisiä."



"Layla, minä en nyt ihan tajunnut... Miten sinun ja Mordecain suhteen pituus liittyy siihen, että jättäisitte yliopiston välistä?" Sitten Veronica vaikeni ja alkoi hetken päästä hihitellä.



"Nyt minä tajusin", hän vain sanoi. "Voit olla varma, etten kerro kenellekään." Ja hän alkoi hihittää uudestaan.



Veronica nousi Oswaldin sängyltä. "Mitäs te siis oikeen suunnittelittekaan?" hän kysyi ovelasti hymyillen. "Meidän asiamme eivät vieläkään kuulu sinulle", Layla huomautti. Veronica kohautti olkiaan. "Ei sitten... Mutta entäs se yliopisto? Etkö oikeasti aio opiskella enää?"



"Tiedätkö, ei minun välttämättä tarvitse hankkia itselleni ammattia. Levytyssopimuksen myötä meidän pitäisi saada riittäväsit rahaa elämiseen."



"Raatakaa te vain Oswaldin kanssa hiki hatussa yliopistolla, että saatte ne niin arvokkaat hatut päähänne, jotta pääsette työelämään. Minä saan silti tehdä vähintään yhtä kovasti töitä kuin tekin!" "Lupaatkin sitten, että oikeasti pärjäät levymarkkinoilla", Veronica katsoi siskoaan varoittavasti. "Jos et ole riittävän hyvä, niin minä... en vastaa teoistani."



Layla vain nauroi siskonsa vakavalle ilmeelle. Hän kohotti vasemman kätensä ilmaan. "Minä lupaan sinulle, että tulen kuulumaan niihin artisteihin, jotka tienaavat niin, että saavat vain keskittyä musiikkiin ilman velkoja tai laskuja."



"Ehkä minä sitten yritän hyväksyä, että saan pärjätä yliopistolla kaksistaan Oswaldin kanssa", Veronica totesi heilutellen päätään puolelta toiselle. "Mutta kerrohan nyt... Sinä ja Mordecai siis...?"



 Layla kaappasi sillä sekunnilla pikkusiskonsa otteeseensa. Hän nauroi sille, kuinka Veronica yritti epätoivoisesti päästä irti. "Enkö minä jo sanonut, että sinun ei tarvitse huolehtia niistä asioista, jotka eivät sinulle kuulu sitten yhtään?" hän muistutti sisartaan. "Jos ei usko, mitä sanotaan, käy huonosti."

Ensi osassa voitaisiin varmaan mennä yliopistolle, vai mitä sanotte? =) Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan. Perijääkin voisi tässä alkaa pohtimaan uudemman kerran, kuvittelin jo olleeni satavarma, mitä teen, mutta aloinkin jostain ihmeen syystä epäillä o.O Noh, on tässä vielä aikaa, eivät lapset vielä aikuisiässä ole :-----) Ensi osan tulemiseen voi muuten kanssa mennä se kaksi viikkoa, jos on huono tuuri. Tulikin vielä yksi paha koeviikko... -.-''