Huhuu, ensimmäinen osa! :----3 Kiitos muuten suunnattomasti prologiin kommentoineille ♥ Itseluottamus tämän tarinan kannalta kohosi, koska sattuneista syistä olen ollut hieman "juu vai ei" -mielellä. Mutta niin, tämä eka osa... Hmm, mitäs sanoisin? Oli hauska pelata - awww, ihana nähdä nimi "Bertorelli" kun lataa perheeseen! :'''D Ollut ikävä sitä. Niinjoo, siirrytään nyt vaikka heti suoraan asiaan~



"Onnitteluni uudesta asunnostanne", kiinteistövälittäjä tokaisi, tarttui talon ostajaa kiinni kädestä ja kätteli häntä, kuten hyviin tapoihin kuului.



"Tulette varmasti viihtymään täällä", hän jatkoi. "Rauhallinen paikka, mutta keskusta on silti hyvin lähellä. Tämä on epäilemättä kaikkea, mitä olette voineet toivoa."



"Todellakin toivon niin... Saanko vielä kysyä, kuinka suuret mahdollisuudet minulla on remontoida taloa?"



Välittäjä naurahti. "Voitte tehdä aivan mitä tahdotte", hän sanoi. "Koko tämä tontti on nyt teidän oma pikkuinen valtakuntanne, neiti... neiti..."



"Chimilia Bertorelli", nuori nainen hymyili. "Kiitos vielä kerran ja näkemiin."



Kiinteistövälittäjä ohitti Chimilian ja lähti kävelemään ripein askelin katua pitkin poispäin. Chimilia puolestaan suuntasi askeleensa lähemmäksi tuoreinta ostostaan - että hän oli siihen tyytyväinen!



Hän pysähtyi vielä talon eteen. Olihan se pieni, mutta hän asui yksin, joten eipä hän paljoa tilaa tarvitsisikaan. Ja tämä pikkuruinen mökki oli kovin suloinen omalla tavallaan. Chimilia virnisti. "Pystynhän minä laajentamaankin tätä, jos tahdon", hän mutisi puoliääneen.



Chimilian jalat vapisivat, kun hän nousi porrasaskelmia pienelle kuistille. Hänen koko kehonsa kihelmöi jännityksestä. Pian hän näkisi tulevan talonsa sisältä... Sen täytyi näyttää upealta, kun kerran ulkopuolikin oli tämän näköinen.



Chimilia ei ollut vielä käynyt talon sisällä. Välittäjä oli näyttänyt hänelle heidän firmansa toimistossa kuvia, joiden perusteella asunto oli varsin asumiskelpoinen. Kun hinta oli otettu huomioon, oli hän ollut valmis kirjoittamaan sopimuksen. Kiinteistövälittäjä oli itse tullut saattamaan Chimilian talolleen, kun hän oli huomannut hänen olevan vasta kaupunkiin muuttanut.



Chimilia pysähtyi ulko-oven eteen. Hänen sydämensä pamppaili tuhatta ja sataa. Tuon oven takaa paljastuisi hänen tulevaisuutensa asuinpaikka. Chimilia hieroi hikisiä käsiään mekkoonsa. Hän ei tiennyt, tahtoiko avata tuon oven vai ei. Toisaalta se kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu sillä hetkellä, mutta toisaalta taas hän ei välttämättä tahtoisi nähdä mitään. Kompromissiratkaisuna hän sulki silmänsä ja aukaisi oven vasta sitten.



Ovi avautui. Käsillään tunnustellen Chimilia käveli taloonsa toivoen, ettei törmäisi mihinkään. Sitten hän pysähtyi. Nyt hänen olisi pakko katsoa, ihan pakko.



Chimilian leuka oli loksahtaa pois paikoiltaan. "Mitä..?"



Hän katseli ympärilleen. "Ei, ei, ei, ei, ei..."





Chimilia seisoi paikoillaan useamman minuutin vain katsellen ympärilleen. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään! Hän tunsi olonsa todella tyhmäksi. "Miten saatoin olla niin hyväuskoinen?" Chimilia parkaisi ääneen itku kurkussa. Hän oli odottanut näkevänsä tapetit seinillä - tai edes kunnon lattiat - mutta mitä hän olikaan saanut? Todella kovaa kunnostusta tarvitsevan huushollin!



Talossa oli vielä kaksi muuta huonetta. Chimilia tarkasti makuuhuoneen ja vessan, mutta nekin olivat täysin tyhjiä. Pari kyyneltä vierähti naisen poskelle, kun hän katseli makuuhuonettaan, joka näytti enemmänkin varastotilalta kuin viihtyisältä huoneelta, jossa olisi tarkoitus nukkua. "Ensi kerralla vaadin päästä katsomaan talon ennen sopimuksen allekirjoittamista", hän sanoi ja purskahti itkuun.

*  *  *  *  *



Chimilia istui kuistin portailla ja pohti tilannetta, joka oli muuttunut täydellisestä päiväunesta painajaiseksi. Hänellä oli talo, josta saisi varmasti remontoimalla oikein hyvän, mutta oli pienehkö pulma. Hän oli käyttänyt jo valmiiksi pienestä omaisuudestaan suuren osan tämän talon ostamiseen. Hänellä oli tällä hetkellä ehkä tonni pussissa, jolla ei saataisi ehkä edes kaikkea tarpeellista hankittua. Chimilia kohotti katseensa taivaalle. "Ehkä... ehkä olisi helpompaa, jos..." hän ajatteli, mutta ravisteli sitten päätään rajusti. Hän ei pohtisi sitä. Samassa hän huomasi lehden aivan ulko-oven vieressä.



Chimilia kompuroi pystyyn ja kumartui ottamaan lehden käsiinsä. Toivo oli syttynyt hänen sisälleen. Lehdissähän oli työpaikkailmoituksia. Hänen tarvitsisi vain löytää itselleen työpaikka ja ansaita hieman. Sen jälkeen hän voisi remontoida talonsa juuri sellaiseksi kuin tahtoisi.



Chimilia selaili lehteä hitaasti, ettei vain vahingossakaan hyppäisi työpaikkojen ohi. Sitten hän löysi ne ja alkoi tutkia ilmoituksia hyvin, hyvin rauhallisesti.



Suurin osa vapaista paikoista vaati alan koulutuksen, mutta Chimilia ei omistanut niistä yhtäkään. Hän ei ollut koskaan ehtinyt perehtyä mihinkään kunnolla. Lukion jälkeen hän oli joutunut huolehtimaan sairaasta isästään, eikä sen vuoksi ollut voinut lähteä opiskelemaan muualle. Ei heillä kyllä olisi ollut varaakaan. Ja kun isä oli kuollut, ei Chimilia ollut sittenkään lähtenyt mihinkään. Hän ei pystynyt siihen henkisesti. Niinpä hän oli käynyt tuttujensa luona hoitamassa lapsia, toiminut myymäläapulaisena ja koittanut antaa isänsä sairausaikana kirjoittamia novelleja kustantajalle. Kun Chimilia äkisti muisteli kirjoittajan uraansa, hänen sydämensä heitti voltteja. Sitä hän ei tahtonut muistella. Onnekseen hän huomasi sillä hetkellä myyjän paikan eräässä kaupungin levykaupoista. Ehkä hän voisi yrittää sitä?

*  *  *  *



Hymy kohosi Chimilian huulille. Hän kuunteli vielä naisen viimeiset sanat, kiitti sitten ja sulki puhelimen. Sen jälkeen hän kirkaisi onnesta.



"Kuka sai töitä, kuka?" hän huusi ja tanssahteli keskellä keittiö-olohuoneen lattiaa. Hän oli niin onnellinen.



"Pian voin ostaa oikeasti sellaisia huonekaluja kuin tahdon", Chimilia riemuitsi. "Ei tarvitse tyytyä näihin kirpparin halvimpiin ainakaan..."



Chimilian hymy hyytyi vähitellen. Hänen työnsä alkaisivat vasta ensi maanantaina. Nyt oli perjantai. Hänellä olisi siis vielä muutama päivä jäljellä työttömänä. Eikä myyjän palkka edes ollut niin hyvä, joten unelmatalo saisi odottaa jonkin aikaa.



"Voisinkohan minä yrittää löytää väliaikaisen työpaikan jostain täksi aikaa?" hän mietiskeli ja pyöritteli hartioitaan. "Ehkä kaupungilla olisi jotain? Voisin samalla hieman tehdä kierrosta... Ehkä opin joskus suunnistamaankin täällä." Chimilia pohti vaihtoehtoa vain hetken. SItten hän nappasi talonsa avaimet ja lähti kohti keskustaa.



Chimilia katseli keilailuhallia, johon oli tullut ensimmäiseksi koittamaan onneaan. Värimaailma häiritsi häntä kovasti, mutta jos hän saisi täältä töitä, niin hänen täytyisi oppia sietämään sitä. Ei hän täällä viipyisi kuin muutaman päivän. Niin, ensin pitäisi tietysti saada se paikka. Chimilia huomasi baarin takana erään naisen. "Hän varmaan osaa auttaa", hän ajatteli ja meni juttelemaan tälle.



Nainen kohotti toista kulmaansa. "Töitä?" hän toisti. Chimilia katsoi sormiaan. Hänestä tuntui, että puna alkoi kohota hänen kasvoilleen. "Niin", hän sai sanotuksi. Nainen katseli Chimiliaa arvioivasti. "Kokemusta alalta?" hän sitten tiedusteli. Chimilia pudisti päätään, mutta lisäsi vikkelästi: "Opin kyllä nopeasti kaiken, mitä minun tarvitsee tietää."



Niin Chimilia sitten löysi itsensä työskentelemästä keilahallin baarista aivan hetken päästä. Nainen, joka oli hänelle neuvonut baarimikon tehtävistä, oli itse lähtenyt ruokatauolle nähtyään, että Chimilia kyllä pärjäsi omillaankin.



"Olet uusi täällä", eräs mies sanoi annettuaan tilauksensa. Hän istuutui tuolille ja tarkkaili Chimiliaa. "En itse asiassa muista nähneeni sinua koko kaupungissa aiemmin. Milloin muutit?"



"Tässä pari päivää sitten", Chimilia vastasi ja ojensi miehelle tämän tilaaman juoman. "Aika nopeasti hankit itsesi töihin", mies virnuili. "Mitä itse tekisit, jos hankit talon, jossa on vain seinät ja lattiat eikä sinulla ole varaa tehdä sille mitään?" Chimilia napautti takaisin. Hän hätkähti hieman omia sanojaan. "Anteeksi", hän sanoi miehelle ja hieroi takaraivoaan. "Ärsyttää vain oma tyhmyyteni."



"Ymmärrän kyllä täysin", mies sanoi. "Itselleni kävi melkein samalla tavalla, kun muutin tänne pari vuotta sitten. Kiinteistövälittäjä oli tietysti kadonnut savuna ilmaan, kun yritin ottaa häneen yhteyttä tehdäkseni valituksen." Chimilia tunsi poskiensa kuumentuvan. Hän ei ollut edes ajatellut tekevänsä valitusta.



"Eniten minua kuitenkin ärsytti se, että taloni sähköissä oli jotain häikkää", mies jatkoi. "Jotkin kytkennät olivat väärin, ja kaikki sähkölaitteet olivat rikki alta aikayksikön."



Mies piti hetken tauon, kun hän siemaisi juomaansa. "Se ei ollutkaan mikään halpa juttu korjata", hän tokaisi vielä. "Minulla meni kauan, ennen kuin sain raha-asiani takaisin kuntoon sen jälkeen. Viimeiset velat sain maksettua vain jokin aika sitten." 



Chimilia odotti, että mies olisi jatkanut, mutta tämä istui vain paikallaan ja joi juomaansa. Ilmeisesti hän oli jo kertonut kaiken, mitä tahtoi sanoa. Samassa Chimilia sai muuta ajateltavaa, kun toinen asiakas istuutui tiskin toiselle puolelle.



Illalla kahdeksan aikoihin Chimilia sai luvan lähteä kotiin. Hän oli kovin väsynyt, vaikka ei hän niin hirveästi raskasta työtä ollut tehnytkään. Hänen mielessään pyöri mies, jonka oli tavannut alkuillasta.



Mies oli puhunut viallisista sähköjohdoista. Chimilia ei ollut mikään viisas ihminen sähkön puolella, joten häntä oli alkanut epäilyttää, olivatko hänen oman asuntonsa sähköt kunnossa. Jospa niissä olisi jotain vikaa? Mitä hän sitten tekisi?



Chimilia huomasi miehen ilmestyvän jostain biljardipöydän ääreen. "Uskaltaisinko kysyä häneltä asiasta?" Chimilia ajatteli itsekseen. "Jos minun sähköni eivät toimikaan... Ehkä hän osaisi auttaa. Mutta luultavasti hän pitäisi minua vain typeryksenä, ja saisin pian idiootin maineen koko kaupungissa."



Epävarmuus vallitsi Chimilian mieltä, kun hän päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja kysäistä tuolta mieheltä, mitä hän tiesi sähköistä. "Hei", hän sanoi ja hymyili.



"Kas, iltaa vain", mies sanoi. Hän vilkaisi vain ohimennen Chimiliaa ja kysyi: "Onko neidillä ehkä jokin hätänä?" Sen jälkeen hän keskittyi taas biljardiin. Chimilia epäröi hetken.



"Puhuit tuossa aiemmin talosi virheellisistä sähköjohdoista", hän änkytti. "Minä tässä vain mietin, että... että..." Chimilia katui sanojaan. Hän kuulosti niin typerältä! Huono maine oli nyt taattu. Mutta koska hänellä ei voisi enää olla mitään hävittävää, hän päätti jatkaa. "Niin että minä aloin epäillä, ovatkohan omat sähköni täysin kunnossa? En oikein, tuota, osaa itse sanoa, onko jokin vinossa vai ei."



Mies käveli Chimilian luokse. "Mitä nyt ajat takaa?" hän kysyi ja virnuili. Virne oli täsmälleen se sama, jonka Chimilia oli nähnyt hänen kasvoillaan aiemmin illalla.



"Minä mietin, että osaisitko sinä ehkä katsoa niitä", Chimilia jatkoi. "En viitsisi häiritä ammattilaisia, jos mitään vikaa ei oikeasti ole. Mutta... niin, en itse osaa sanoa mitään. Jos en jostain ymmärrä yhtään mitään, niin se on sähkö."



Mies katsoi ensin Chimiliaa ja sitten hieman pidemmän aikaa biljardipöytää. Hän kiersi pöydän toiselle puolelle, löi yhtä palloa ja katsoi, kuinka se lensi suoraan erääseen pussiin. Hän hymyili vaisusti ja kohotti katseensa. "En minäkään ole ekspertti", hän myönsi, ja Chimilian ilme valahti aavistuksen verran. "Mutta..." mies jatkoi ja virnisti. "Kyllä minä sen verran osaan katsoa, että ovatko ne kunnossa vai eivät, kiitos omien ongelmieni. Haluaisit siis, että tulen käymään joku päivä?"



Chimilia tunsi helpotuksen saapuvan sisälleen. Hän nyökäytti päätään hymy korvissa. "Kyllä, jos se vain sinulle sopii. Olen muuten Chimilia." "Vai että Chimilia", mies mutisi. "Minä olen Harold."

*  *  *  *  *



"Mitä? Miten niin et pääse? Mutta sanoit, että sinulla ei olisi tänään mitään?" "Olen pahoillani", Harold sanoi linjan toisessa päässä. Hän kuulosti vilpittömältä. "En minäkään olisi toivonut, että näin käy. Mutta... minulle ilmeni muita hoidettavia asioita, jotka ovat kovin kiireellisiä. Voin kuitenkin yrittää tulla illalla käymään, oletko silloin kotona?"



"Työni loppuvat silloin kolmelta", Chimilia huokaisi. "Sen jälkeen en ole lähdössä yhtään minnekään. Ilmoittele, kun tiedät tarkemmin, pääsetkö itse." "Tehdään näin. Näkemiin."



Chimilia sulki puhelimen. Hän oli odottanut Haroldin vierailua kovasti, koska jos hänen sähköissään olisi jotain vikaa, se olisi hyvä todeta hetimmiten. Mutta minkä hän voisi tälle tilanteelle? Haroldille oli ilmaantunut ylitsepääsemätön este. Chimilia huokaisi. Hänen pitäisi nyt vain keksiä, miten hän käyttäisi nämä muutamat tunnit ennen töihin lähtöä.



Hieman ennen kello yhdeksään Chimilia kuuli auton jarruttavan hänen talonsa edessä. Hän nappasi mukaansa ainoastaan avaimet ja rahapussin ja meni ulos. Se, mitä hän näki, ei aivan vastannut hänen odotuksiaan - aivan kuten oli käynyt talonkin kanssa. Vanha ja rähjäinen auto, mutta sillekään hän ei voisi mitään.



Chimilia mutristi huuliaan. "Kyllä tämä tästä lähtee parempaan suuntaan", hän vakuutteli itselleen. "Kaikki on vasta alussa. Silloin elämä ei ole prameaa."



Chimilia istuutui kuskin viereen eteen. Penkki oli epämiellyttävän kova, ja lisäksi autossa haisi pahalta. Chimilia teki kaikkensa, että saisi pidettyä naamansa peruslukemilla. Hän kyllä pystyi sietämään aika paljon, mutta tätä hän voisi jo kutsua epämiellyttäväksi.



"Tuota... onkohan tämä auto nyt aivan ajokunnossa?" Chimilia uskaltautui kysymään, kun kuski yritti startata kolmatta kertaa. Nainen katsoi häntä hölmistyneenä. "Kyllä minä oman autoni tunnen, älä sinä käy pätemään", hän ärähti ja painoi kaasun pohjaan.

*  *  *  *  *



"Kaikki kunnossa", Harold huusi ja asteli keittiö-olohuoneeseen. "En ainakaan ollut huomaavinani minkään olevan pielessä."



"Se on mukava kuulla", Chimilia sanoi. Hän oli todella helpottunut kuullessaan, etteivät hänen sähkölaitteensa posahtaisi ainakaan viallisten johtojen vuoksi. Harold pyyhki kätensä ja vilkaisi sitten kelloaan. "Minä voisin tästä varmaan lähteä kotiin."



"Et sinä haluaisi jäädä syömään?" Chimilia kysyi äkisti. "Ikään kuin... kiitoksena siitä, että vaivauduit tulemaan tänne turhan takia?" Harold nauroi. "En minä kehtaa kieltäytyäkään", hän totesi.



"Tämähän on hyvää", Harold kehaisi ja lappoi suuhunsa hieman lisää salaattia. "Saanko muuten kysyä, mikä sinut sai muuttamaan juuri tänne? Tarkoitan, että eivät ihmiset kovin usein muuta tänne Pikkukylään. Niin pieni paikka, ettei ketään oikein jaksa kiinnostaa." Harold naurahti vaisusti.



Chimilia tuijotti hetkisen lautastaan ja kohotti sitten katseensa Haroldiin. "Minulle oli aivan sama, minne muuttaisin", hän sanoi. "Tärkeintä oli, ettei minun tarvitsisi jäädä entiseen asuinpaikkaani. Siellä oli liian paljon ikäviä muistoja." Chimilia puri huultaan. Hän ei tahtoisi puhua aiheesta enempää. Harold onneksi ymmärsi vihjeen.



"Itse muutin aikoinani samoista syistä tänne", Harold sanoi. "Se auttoi todella paljon, vaikka tietenkään huonojakaan asioita ei voi paeta."



Hän oli hetken aikaa hiljaa, ennen kuin kysyi: "Kuinka hyvin sinä tunnet Pikkukylää?"



"Olen asunut täällä vajaan viikon", Chimilia sanoi. "Sanoisinko, että olen jokseenkin hukassa, jos lähden kaupungille. Mutta miksi kysyt?"



Harold nauroi taas. "En ymmärrä, kuinka on mahdollista eksyä näin pieneen paikkaan. Toisaalta itse olin aivan yhtälailla pulassa silloin, kun muutin tänne."



"Et ehkä kaipaisi pientä opastuskierrosta täällä? Jos haluat, niin voin lähteä esittelemään sinulle tätä paikkaa joku päivä."



"Et ole tosissasi!" Chimilia oli pudottaa lautasensa. Ajatus kuulosti hänestä aivan uskomattomalta. Kuinka joku voisi olla noin kiltti, että olisi valmis opastamaan tuntematonta?



"Minä en valehtele koskaan", Harold sanoi ovela hymy huulillaan. "En sano mitään, ellen tarkoita sitä. Niin että oletko kiinnostunut vai et?" "Tietenkin olen", Chimilia nauroi. "Sanot vain päivän, joka sinulle sopii."



"Kiitos vielä kerran, kun suostuit tulemaan", Chimilia kiitti Haroldia. "Mielellänihän minä autan neitoa hädässä", Harold sanoi ritarilliseen sävyyn.



"Neito on kovin otettu saamastaan avusta", Chimilia naurahti, ja Harold virnisti hänelle.



Chimilia yllättyi kovasti, kun seuraavana hetkenä hän tajusi Haroldin halaavan häntä. Se tuntui kovin oudolta tavalta sanoa "näkemiin", olivathan he tunteneet vasta muutaman vuorokauden. "Ehkä tämä on niitä Pikkukylän tapoja, joista en ole vielä perillä?" Chimilia ajatteli.



Niinpä Chimilia näki viisaimmaksi halata Haroldia takaisin. Hänellä oli hyvin turvallinen olo olla siinä.



"Nähdään sitten ylihuomenna", Harold sanoi päästettyään irti Chimiliasta. "Tulenko hakemaan sinut täältä, vai..?" "Kyllä minä keskustaan asti pääsen itse", Chimilia vakuutti. "Jos en, niin soitan hätänumeroon." "En suosittele", Harold virnisti. "Näkemiin." "Näkemiin."



Chimilia ja Harold lähtivät molemmat eri suuntiin, mutta molempien ajatukset olivat ylihuomisessa. Harold pohti, mitkä kaikki paikat hän voisi esitellä Chimilialle, kaikkea hän kun ei voisi näyttää yhden päivän aikana.



Chimilia puolestaan mietti, milloin oli viimeksi ollut näin iloinen. Hän ei äkkiseltään muistanut yhtäkään ihmistä, joka olisi ollut häntä kohtaan yhtä ystävällinen kuin Harold, ennen kuin tämä olisi ehtinyt oppia tuntemaan hänet kunnolla. Mutta vähintään yhtä iloinen Chimilia oli siitä, että hän pääsisi näkemään kaupunkia lisää.

Wuaaaaaaah, se on valmis! Ei ehkä niin hyvä kuin olisin toivonut, mutta valmis :''D Edistystä. Hmm, jostain piti sanoa... Niin, tuosta nimestä "Chimilia". Joku voi tietää, että meikäläisen nykyinen nimimerkki on peräisin tuosta väännöksestä (joka puolestaan on sitten väännelmä yhdestä toisesta, mutta ei siitä sen enempää). Miksi sitten otin sen? Minulla oli hirveä nimiongelma, kun loin aloittajaa. Minulla oli valmiina persoona, mutta sillä ei ollut nimeä. Sitten tajusin, että olin siirtänyt aika paljon itsestäni tähän persoonaan. Meissä oli - on - kovasti samaa, etten sanoisi ;D Siitä tuo siis tulee. Jep, oli pakko sanoa :----DD Seuraavasta osasta en lupaa mitään, koska olen huono pitämään lupauksia. Hiihtoloma kuitenkin tulossa, että joo niin. Sille on ohjelmaa luvassa, mutta enköhän minä jossain vaiheessa ehdi simssittämäänkin. Toivotaan niin.