Minä lupasin osaa hiihtolomaksi, mutta näin kävi. Tiedätte siis miten toimia ensi kerralla, kun sanon, että osa tulee nyt silloin ja silloin: siirtäkää päivämäärää viikko eteenpäin :--DD Mutta tämä osa kuitenkin tuli, en rikkonut lupaustani ihan kokonaan! Ehkä vähän tylsähkö ja pyöritellen samoja asioita uudelleen ja uudelleen, hupsiiis. En oikein osannut päättää, miten toteutan ideani, joten tein vain jotain epämääräistä X3 Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa suunnitelmat vähän selkenevät :>>>



Ilta oli laskeutunut Pikkukylän kaupungin keskustaan. Kadut alkoivat täyttyä yöelämää kokemaan tulleista ihmisistä. Eräs pienehkö ravintola pysyi kuitenkin melko hiljaisena.



Harold kurtisti otsaansa. "En minä tiedä, mitä ottaisin", hän huokaisi lopulta päätään pudistellen. Hän ojensi ruokalistan Chimilialle. "Sano sinä", hän sanoi. "Minä otan sitten samaa."



Chimilia otti ruokalistan ja alkoi silmäillä sitä. Pian hän huomasi lukevansa sitä jo toista kertaa lävitse. Ensimmäisen kerran jälkeen listalta ei ollut jäänyt mieleen juuri mitään hyvää. Hän oli aina ollut kovin varautunut ruuan suhteen, kun häntä oli jo päiväkodissa useasti huijattu syömään ties mitä väittäen, että kyllä se olisi aivan herkullista.



Ennen kuin hän sai toista lukukierrostaan loppuun, tarjoilija saapui ottamaan hänen ja Haroldin tilaukset. Tarjoilija katsoi Chimiliaa kysyvästi. "Minä... tuota..." Chimilia kierteli ja kaarteli. "Voisitteko suositella jotain? En oikein osaa valita itse."



"Vielä kysytte", tarjoilija tuntui innostuvan. "Meidän kokkimme erikoisuutena on härän sisäfilee. Hänellä on oma reseptinsä kastikkeeseen, joka on saanut kovasti kehuja tunnetuiltakin ruuan ystäviltä. Jos te ette osaa valita, suosittelen lämpimästi yrittämään sitä."



"Paljonkohan tämä annos maksaa?" Harold puuttui puheeseen. "25 simoleonia, herra", tarjoilija vastasi ja hymyili. Chimilia hätkähti ja oli pudottaa vesilasinsa. 25 simoleonia jostain pihvistä? Eikö se olisi jo hiukan liikaa pyydetty? Hänen rahatilanteessaan se oli kerrassaan liikaa, ei hänellä olisi varaa maksaa sitä...



"Kaksi sellaista annosta sitten", Harold totesi. "Harold, mitä..." Chimilia hämmästeli. "Minä tarjoan", Harold totesi tyynenä ja virnisti sanojensa päälle. "Pidät siitä varmasti. Olen itse joskus maistanut sitä, ja se on ehdottomasti kaikkien kehujen väärti." "Mutta..." "Älä viitsi, Chimilia", Harold naurahti ja tökkäisi Chimiliaa hellästi kylkeen. "Sinun on syytä oppia, että Pikkukylässä kauniita naisia kohdellaan hyvin."



"Siis kaksi härän sisäfileetä", tarjoilija totesi saaden Chimilian nielemään vastauksensa Haroldille. "Tuleeko vielä muuta?" Harold loi kysyvän katseen Chimiliaan, joka pudisti päätään rajusti. "Ei", Harold sanoi. Tarjoilija kiitti, vakuutti ruuan olevan valmista aivan hetkessä ja lähti sitten viemään tilausta eteenpäin.



Ruoka todellakin tuli nopeasti. Tuntui, kuin tarjoilija olisi vasta poistunut, kun hän jo kiikutti kahta lautasta takaisin. Harold alkoi oikopäätä syödä omaa annostaan suurella innolla, mutta Chimilian haarukka jähmettyi paikoilleen. Harold katsoi tätä. "Ei siinä ole mitään myrkkyä", hän sanoi. "Pistä poskeen vain!"



Chimilia epäröi vielä hetken, mutta halkaisi sitten pienen palan pihviä haarukkaansa ja maistoi sitä. Alkumaku tuntui hirveältä, aivan kuin olisi syönyt sitä kaikkea sekaisin, mitä hänelle tarjottiin pahimmillaan alakouluaikoina kouluruokalassa. Mutta kun hieman tarkemmin maisteli, se alkoi itse asiassa maistua hyvältä.



"Mielenkiintoisen makuista, etten sanoisi", Chimilia naurahti kepeästi. Harold nyökytteli päätään hyväksyvästi. "Mutta hyvää kuitenkin, eikös vain?"



Chimilia söi vielä omaa annostaan, kun Harold nousi ylös. "Minä käyn tuolla", hän sanoi ja nyökäytti päätään vessojen suuntaan. Chimilia nyökkäsi ja tunki uuden haarukallisen ruokaa suuhunsa. Harold käveli vessojen luokse ja katosi oven taakse. Chimilia vilkaisi lautastaan. Vielä muutama pala, ja hän olisi syönyt. Hän keräsi haarukkaansa niin paljon ruokaa kuin vain saattoi suuhunsa ahtaa ja tunki sen suuhunsa.



Tarjoilijan haettua tarpeettomat astiat Chimilia odotteli Haroldin palaavan reissultaan. Hän olisi nyt valmis lähtemään kotiin. Tai toisaalta... ei hän välttämättä tahtoisi lähteä. Hän voisi mieluusti jäädä tänne Haroldin kanssa aikaa viettämään. Harold oli mukava mies, ja Chimilia piti hänestä kovin.



"Milloin lienen viimeksi tavannut jonkun noin herttaisen?" Chimilia pohti. Hänestä tuntui oudolta, että hän oli saattanut tavata Haroldin kaltaisen ihmisen. Harold oli jo heidän ensimmäisellä tapaamisellaan osoittanut kiinnostusta hänen asioihinsa, mikä sai Chimilian mietteliääksi. Ylipäätänsä se, että Harold oli tullut juttelemaan hänelle niin avoimesti, tuntui käsittämättömältä.



Kauniit ajatukset kuitenkin saivat äkillisen lähdön Chimilian mielestä. Hänen koko ruumiinsa tuntui jähmettyvän. Hän tunsi ainoastaan sydämensä kiivaat lyönnit rinnassaan.



Chimilian katse nauliintui naiseen, joka seisoi vain muutamien metrien päässä hänestä. Hän oli kuvitellut päässeensä hänestä eroon, mutta toisin näytti käyneen. Hän yritti räpytellä silmiään - hän toivoi, että näky häipyisi siten. Se olisi vain harhakuva, ainoastaan harhakuva...



Mutta vaikka Chimilia kuinka yritti, hän ei sanut naista katoamaan silmistään. Hän oli aito.



Hän oli juuri siinä, missä Chimilia uskoikin näkevänsä hänet. "Mene pois", Chimilia olisi tahtonut huutaa. Vain vaivoin hän sai hillittyä itsensä sillä perusteella, että hän olisi epäilemättä saanut hullun maineen huutamalla ravintolassa ties mitä.



Nainen kääntyi ympäri, ja Chimilia näki hänen kasvonsa. Nyt hän viimeistään oli sitä mieltä, että oli ollut oikeassa siinä, kuka tuo nainen oli. Chimilia toivoi, että olisi voinut vajota maan alle piiloon, jottei nainen näkisi häntä. Tämä ei kuitenkaan suonut edes pientä vilkaisua hänen suuntaansa.



Kun nainen katosi Chimilian näköpiiristä, hän hivuttautui pois pöydän takaa ja nousi jaloilleen. "Pois täältä, päästävä pois..."



Chimilia vilkaisi vielä olkansa yli ulkoilmaan astuessaan, ettei nainen huomaisi hänen lähtöään, mutta tämä näytti varsin keskittyneeltä juttelemaan eräälle toiselle. Chimilia livahti ovesta ulos tyhjälle terassille. Muutenkin oli yllättävän hiljaista ottaen huomioon kellonajan. Kuului pientä kopsetta, kun hän käveli terassin laidalle. Hän katsoi veteen. "Miten hän on voinut päätyä tänne?" hän kysyi itseltään. "Seuraako hän minua? Mitä muutakaan hän täältä tahtoisi kuin pilata elämäni vielä pahemmin?"



Chimilia risti kätensä rinnalleen ja katseli taivaalle. Hän pakotti kasvoilleen teennäisen hymyn. "Minusta tämä ei ole ollenkaan hauskaa", hän kuiskasi. "Minä tahtoisin vain elää rauhassa. Enkö saisi?"



Hän laski katseensa. Oliko hänen pyyntönsä ehkä liikaa? Oliko hän ehkä tehnyt jotain väärin, ja tämä olisi rangaistus siitä hyvästä? "Mutta minä olen aina koittanut elää oikein", Chimilia vastasi äänelle päänsä sisällä. Ääni nauroi hänelle takaisin äärimmäisen ivalliseen sävyyn.



"Chimilia? Siinähän sinä olet, minä jo ehdin pelästyä, että olisit lähtenyt sanomatta mitään... Onko kaikki hyvin?"



Chimilia hätkähti Haroldin ääntä. Hän kääntyi ympäri ja katsoi miestä takanaan. "En kuullut sinun tulevan..." hän änkytti ja jäi tuijottamaan Haroldia osittain kauhistuneena. Se oli ehkä virhe.



"Chimilia, sinua vaivaa jokin", Harold sanoi vakavana. "Kertoisit, mikä on. Voin auttaa. Tahdon auttaa."



"Ei ole mitään syytä auttaa", Chimilia sanoi. Nähtyään Haroldin ilmeen, hän vaihtoi itselleen niin itsevarman ilmeen kuin vain saattoi pystyä. "Kaikki on hyvin. Et sinä voi minua... auttaa."



Haroldin epäluuloinen katse kertoi kaiken tarvittavan: hän ei ollut uskonut Chimilian sanoja. "Salaat jotain", hän sanoi.



Chimilia tarttui Haroldiin käsiin. "Kaikilla meillä on omat salaisuutemme", hän sanoi hymyillen keveästi. "Mutta en salaa mitään sellaista, mitä saatat minun kuvitella salaavan. Kaikki on hyvin, Harold, ihan kaikki." Harold pysyi vaiti. Hän tuijotti Chimiliaa syvälle silmiin, ja Chimilia hengitti raskaasti odottaen tämän sanovan jotain. "Hyvä on sitten", Harold huokaisi lopulta. "Minä uskon sinua."



Chimilia tunsi kasvoilleen jähmettyneen hymyn kaikkoavan sillä sekunnilla, kun hän taas näki sen saman naisen kävelevän ravintolassa. Jokin hänen päässään tuntui naksahtavan. Hänen silmänsä kostuivat, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.



"Minä en kestä enää, vie minut täältä pois!" hän huomasi itsensä itkevän kovaan ääneen ja heittäytyvän Haroldin kaulaan.



Hämmästyksekseen Chimilia tajusi seuraavana hetkenä Haroldin kietovan omat kätensä hänen ympärilleen. Hän halasi Chimiliaa lämpimästi ja antoi tämän itkeä rauhassa hänen olkapäätään vasten. Siinä he seisoivat paikoillaan. Minuutti, toinen ja kolmaskin, mutta he eivät liikahtaneetkaan.



Harold työnsi Chimiliaa hyvin hellästi poispäin itsestään. Chimilia yritti salata itkuista katsettaan tältä, mutta Harold tarttui varovasti hänen leukaansa ja käänsi Chimilian kasvot niin, että hän saattoi katsoa suoraan tämän silmiin. "Minä vien sinut nyt kotiin", hän sanoi rauhallisella äänellä. "Sinulla ei ole mitään hätää, voit olla aivan rauhassa."

*  *  *  *  *



Chimilia tunsi vapisevansa vielä kotonaankin. Hän ei voinut ymmärtää, miksi antoi itsensä mennä tähän tilaan. Ei hänen pitäisi, tämä oli typerää, silkkaa ylireagointia... Mutta silti, menneisyyden paluu tuntui Chimiliasta kovin pahalta, varsinkin kun hän oli juuri luullut pääsevänsä siitä melkein yli.



"Tässä", Harold sanoi. "Sinun pitää nyt juoda jotain." "Kiitos", Chimilia kuiskasi ja soi kiitollisen hymyn Haroldille.



Hetken aikaa huoneessa vallitsi hiljaisuus. Harold odotti kärsivällisenä, että Chimilia alkaisi itse puhua - hän ei tahtoisi vaikuttaa turhan tunkeilevalta - mutta tämä tuntui pysyvän kovin hiljaisena. Hetken aikaa hän epäili, kuulisiko selitystä ollenkaan, mutta sitten Chimilia aukaisi suunsa. "Olen pahoillani, että käyttäydyin niin, mutta..." Chimilia aloitti takellellen.



Chimilia siemaisi hyvin vähän juomaansa ennen kuin jatkoi. "Minä muutin tänne, koska tahdoin päästä pakoon eräitä henkilöitä, jotka olivat pilanneet elämäni täydellisesti. He huijasivat minua. Antoivat minun uskoa kaiken olevan kerrankin täydellisesti, mutta sitten he romauttivat minun pilvilinnani."



Chimilia nousi ylös ja käveli ikkunalle. "Näin tänään erään heistä. Ehkä tunnetkin hänet, nimeltä siis... En tiennyt, että hänen näkemisensä sattuisi niin paljon, mutta... mutta... Hän oli kuitenkin kaikista suurin este unelmani toteutumisessa."



Chimilia kuuli, kuinka Harold käveli lähemmäs hänen selkänsä takana. "Saanko kysyä, mitä tapahtui?" hän uteli varoivaisesti.



Chimilia kääntyi ympäri ja katsoi suoraan Haroldiin. Katse pelästytti Haroldin, mutta hän pyrki peittämään sen niin hyvin kuin taisi. "Kaikki alkoi siitä, kun isäni kuoli", Chimilia sanoi. "Minulla olisi ollut viimein tilaisuus päästä opiskelemaan jälleen. Olin ollut niin sidoksissa rakkaan isäni hoitamiseen, etten voinut olla kotoa poissa juuri tuntiakaan."



"Niin, sitten isäni kuoli..." Chimilia sanoi. Hän pyyhki pikaisesti silmiään ennen kuin jatkoi: "Minulla meni pitkään ymmärtää, että minulla oli nyt aikaa. Mutta minulla ei ollut mitään, mitä voisin tehdä. Opiskelemaan palaaminen kävi mielessä, jotta saisin hyvän työpaikan, mutta... ei minulla ollut riittävästi rahaa. Isä ei ollut voinut jättää minulle perintönä juuri mitään, koska olimme köyhiä."



"Yritin kuitenkin enemmän kuin kovasti. Myin kotoamme tavaroita, joita en tarvinnut, että saisin edes hieman rahaa elääkseni. Tein työkeikkoja, joihin ei vaadittu sen kummempia koulutuksia, mutta... yritin myös myydä kirjoitelmiani, joita olin tehnyt isän sairasteluvuosina. Kustantamot kieltäytyivät kerta toisensa jälkeen. He neuvoivat minua kehittämään kirjoitustapaani, jos tahtoisin vielä saavuttaa jotain. Ja minähän tahdoin. Lähdin mukaan Kirjallisuuspiiriin, erääseen kotikaupunkini harrastelijakirjoittajaseuroista, jotta voisin onnistua myymään kirjoituksiani vielä jonain päivänä. Kehityinkin siellä ollessani, ja uusien ystävieni innoittamana lähdin mukaan erääseen kilpailuun. Siitä se huono onni sitten alkoi." Chimilia piti pienen tauon. "Sain nimittäin viikon kuluttua ilmoituksen, että olin voittanut."



"Sehän on hienoa", Harold keskeytti. "En ymmärrä, kuinka se voisi olla jokin ongelma. Sitähän sinä halusit!"



"Minä halusin sitä", Chimilia toisti. Hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. "Mutta joku muu ei."



"Kilpailun tulokset oli tapana julkistaa virallisessa tilaisuudessa. Kun tuo päivä koitti, lähdin etuajassa paikan päälle. Siellä sain kuulla, että... että..." Chimilia nieleskeli itkua. "Minut oltiin hylätty. Tuomaristo oli kuullut huhun, etten olisi kirjoittanut tekstiäni itse. Järkytyin suuresti, koska en voinut käsittää, kuka tuollaista tekisi. Se kuitenkin selvisi nopeammin kuin olisin voinut edes arvata. Tunnetko nimen Agatha Groove?"



Harold nyökäytti päätään. "Olen muistaakseni lukenut jonkun hänen kirjansa", hän lisäsi. Chimilia pyöritteli silmiään. "Tuota minä en ymmärtänyt", hän huudahti enemmän vihaisena kuin surullisena. "Agathalla oli saavutettuna paljon mainetta ja kunniaa. Hän oli varakas kirjailija, mutta silti hän tahtoi voittaa myös mainitsemani kilpailun.."



"Se oli hän, joka laittoi liikkeelle huhun minusta. Hän ei antanut minun voittaa. Kiitos hänen, menetin kenties viimeisen mahdollisuuteni päästä opiskelemaan. Kilpailun voittorahoilla olisin varmasti saanut tehtyä suuren muutoksen elämääni. Olisin saanut oikean ammatin!"



"Tuo kuulostaa uskomattomalta..." Harold totesi, kun Chimilia piti tauon puheessaan. "Julkisuudessa Groove on antanut itsestään kovin ystävällisen kuvan. Hän väittää arvostamansa yli kaiken muiden työtä." "Hän saattaa puhua yhtä ja tehdä toista", Chimilia mutisi. "Mutta... siinä ei ollut kaikki."



"Mitä muka vielä voi olla?" Harold kysyi. Häntä alkoi jo hieman pelottaa tämä. Tämä ei voisi päättyä hyvin, Chimilia oli sen verran poissa tolaltaan. Chimilia veti syvään henkeä. "Minä masennuin kovasti... Tuntui, että kaikki oli minua vastaan, ettei minkään edes pitäisi mennä hyvin."



"Niin minä sitten... vielä samana iltana kuin juhla oli, minä... minä... juoksin metsään ja... kalliota... minä..." Chimilia piti muutaman sekunnin tauon. Sitten hän sanoi todella nopeasti, kuin peläten sanojen tekevän hänelle jotain: "Minä melkein loikkasin sieltä alas. Minä melkein tapoin itseni."



Järkytys paistoi Haroldin kasvoilta. Hän ei olisi millään voinut uskoa, että Chimilian kaltaisella tytöllä olisi sydämellään jotain noinkin suurta. Ja vakavaa! Kuinka hän oli saattanut pärjätä yksin moisen salaisuuden kanssa? Harold koitti kuvitella itsensä samanlaisen pettymyksen keskelle. Hän tuli lopulta siihen lopputulokseen, ettei hän itse olisi kyennyt perääntymään itsemurhalta, jos olisi erehtynyt sitä tuossa tilanteessa ajattelemaan.



Hän halasi Chimiliaa. "Kaikki on nyt kuitenkin hyvin", Harold kuiskasi tämän korvaan. "Mitään... niin vakavaa ei sattunut."



"Enkä minä tahdo antaa minkään satuttaa sinua jatkossa. Voit olla varma, että teen kaikkeni, jottei sinun enää tarvitsisi kärsiä."



"Olet aivan turvassa täällä..."



*  *  *  *  *



Chimilia tarttui maitotölkkiin ja kaatoi epähuomiossa hieman liikaakin maitoa aamiaismuroihinsa. Hän virnuili itsekseen ja asetti sitten tölkin takaisin jääkaappiin.



Harold istui sohvalla päivän lehti kädessään. Etusivulla oleva työpaikkailmoitus kiinnitti oitis hänen huomionsa. "Chimilia, voisiko leikkikenttävahdiksi päästä ilman koulutuksia?" hän kysyi. Chimilia kurkisti olkansa yli. "Uskoisin niin."



"Siinä tapauksessa voisin ehkä yrittää", Harold mutisi ja taitteli lehden lukematta sitä sen enempää. "En minä voi olla yhtään kauempaa työttömänä. Tuntuu väärältä, että sinä saat elättää pienellä palkallasi minutkin."



Chimilia käveli miesystävänsä luokse ja suuteli tätä hellästi. "Sinä saat varmasti sen paikan, jos vain pyydät", hän sanoi ja suuteli Haroldia vielä toisenkin kerran.



"Siinä tapauksessa minun täytynee rientää sitä kysymään", Harold sanoi. "Jos joku muu ehtisi ennen minua, minä..." "Menehän sitten jo", Chimilia nauroi ja työnsi Haroldia kohti ovea. "Hyvin se menee, minä luotan sinuun."



Hetken aikaa Chimilia katseli ovelta Haroldin perään, mutta kun tämä katosi näköpiiristä, hän palasi aamiaisensa luokse. Chimilia ei voinut käsittää, kuinka onnellinen hän oli ollut viimeiset pari viikkoa.



Hän ja Harold olivat nyt oikeasti yhdessä, ja he olivat taatusti vakavissaan. Yhteenmuuttaminen oli tapahtunut melkein heti, ja Haroldin tuomilla rahoilla oli taloa laajennettu niin, että se sopi kahdelle hengelle. Chimilia hymyili; enää hänen ei tarvinnut katsoa harmaita seiniä ja likaista lattiaa, vaan hän saattoi nauttia asumisestaan tässä pienessä, mutta varsin suloisessa talossa.



"Haroldin kanssa voisin kyllä asua vaikka slummissa", Chimilia huokaisi puoliääneen. Hän oli vain niin onnellinen, että oli viimein löytänyt elämänsä rakkauden.



Samassa ovikello soi. Chimilia nousi ylös miettien, kuka ihme tähän aikaan tulisi käymään. Ehkä se oli Harold, joka oli unohtanut jotain? Tai sitten hänen postimyynnistään tilaama matto saapuisi viimein.



Ovikelloa soitettiin jo toistamiseen. Kuka oven takana ikinä olikaan, hän tuntui kärsimättömältä. "Tullaan, tullaan", Chimilia sanoi ääneen, kun sitä soitettiin kolmannen kerran.



Chimilia oli jäädä tulijan jalkoihin, kun tämä tunki sisälle heti hänen avattua oven. "Tervehdys", hän sanoi ja katseli sitten silmät pyöreinä asuntoa. "Melko vaatimaton. Toisaalta, se sopii tyyliisi."



"Sinä? Mitä sinä täällä teet?" Chimilia tuijotti tulijaa järkyttyneen hämmästyneenä.



Agatha käänsi katseensa ikkunasta Chimiliaan. "Minusta tuntuu, että meillä on puhuttavaa." "Minusta tuntuu, että meillä ei ole mitään puhuttavaa", Chimilia vastasi kylmästi.



"Se tekstisi siellä kilpailussa..." Agatha aloitti. "Sitä ei julkaistu." "Miksiköhän?" Chimilia hymähti. "Älä keskeytä", Agatha tokaisi. "Niin, minä toivoisin, että voisit antaa minun julkaista sen tekstin. Silloin se saisi ansaitsemansa julkisuutensa, ja..."



"Sinä siis tahtoisit julkaista minun tekstin omanasi?" Chimilia toisti, kun hän ymmärsi mitä Agatha ajoi takaa. "Olisi väärin sinun hyvää tekstiä kohtaan, että se jäisi julkaisematta", Agatha jatkoi. "Ilman sinun liikkeelle laittamaa valhetta se olisi julkaistu!" Chimilia kivahti. "Sinun syytäsi tämä on! Sinun syysi, etten saanut voittoa itselleni."



"Arvasin, ettet ymmärrä", Agatha huitaisi kädellään ilmaa. "Sinä et ole koskaan ollut paras, joten et edes voisi ymmärtää, miltä tuntuu menettää paikkans..."



"Sinun takiasi minä ymmärrän!" Chimilia huusi kovaan ääneen. Agatha otti säikähdyksissään askeleen taaksepäin ja oli lentää kumoon. "Minä olin elämäni ensimmäistä kertaa hyvä - muita parempi - ja sinä veit sen mahdollisuuden minulta. Veit minulta voittorahojen myötä tilaisuuden hankkia hyvän ammatin..."



"Sinulla olisi ollut muitakin keinoja", Agatha sanoi. "Minä en tehnyt sitä mahdottomaksi. Sinä itse päätit, ettei sinulla ole muita mahdollisuuksia. Sinä et jaksanut etsiä enempää." "Sinä et tiedä mistään mitään", Chimilia kiehui raivosta. Hän tunsi olevansa nyt vihaisempi kuin koskaan ennen. Mutta Agatha oli aivan hänen edessään. Nyt hän voisi purkaa kaiken sisälleen patoutuneen vihan. Tilaisuus oli houkutteleva.



"Et tiedäkään, mitä kaikkea minulta veit. Mahdollisuuden tulla tunnetuksi kirjailijaksi, mahdollisuuden päästä opiskelemaan... Sinun tekosi oli kuin piste iin päälle masennukseen. Agatha, minä melkein tein itsemurhan! Sinä..."



"Sinä teit mitä?" Agatha toisti. Ilme hänen kasvoillaan muuttui. Se oli enemmänkin järkyttynyt ja huolestunut kuin vihainen.



Chimilia ei sanonut mitään. Tuota hän ei olisi tahtonut sanoa Agathalle ääneen. Hän oli luvannut itselleen, ettei puhuisi siitä kenellekään muulle kuin Haroldille, ja nyt hän oli mennyt möläyttämään sen ihmiselle, joka saattaisi hyvinkin mennä kertomaan asiasta lehdistölle. Chimilia saattoi jo nähdä otsikon "Kirjoittajakilpailun hylätty voittaja sortui yrittämään itsemurhaa" silmissään.



"Tuossa on ovi", Chimilia änkytti. "Ole hyvä ja poistu."



Agatha käveli ovelle heti, kun Chimilia oli niin käskenyt. Chimilia hieman hämmentyi tästä, mutta oli tyytyväinen, kun kuuli oven sulkeutuvan Agathan perässä. Kun viha oli päässyt pois hänen sisältään, hän vapisi kauttaaltaan. Hän ei oikein vieläkään ymmärtänyt, mitä äsken oli käynyt ja mitä järkeä siinä oli. Tai ehkä mitään ei ollut oikeastaan käynytkään.



Chimilia käveli melkein seiniä pitkin makuuhuoneeseen. Hän istuutui vuoteen päälle ja odotti, että hänen päänsä selkeentyisi. Hän hyräili sävelmää, jota oli kuunnellut stresaantuneena rauhoittuakseen niin kauan kuin vain jaksoi muistaa, mutta sekään ei auttanut. Hän oli kovin levoton.



Chimilia kävi makuulle sängyn päälle. Voisiko olla niin hyvin, että Agatha ei enää palaisi häneen elämäänsä? Ymmärsikö hän pysyä poissa? Vai lähtisivätkö ongelmat tästä vain pahentumaan? Juuri kun kaiken piti olla kunnossa... Chimilia ravisti päätään. Hän ei tahtonut ajatella huonoja asioita. Hänellä oli elämässään nyt niin paljon hyvääkin - Harold.

Huaah, nyt ei ihan lähtenyt tuo kirjoittaminen. Ihanasti käy aina niin, että vasta loppuosa tuntuu omasta mielestään menevän suhteellisen sujuvasti :P Ensimmäiset kuvat taas ovat taiteellisen töksähtäviä. Jos muuten jossain tuli ajatusvirhe, että kirjoitin Chimilian sijasta Chimmyy, niin huomauttakaa - pariin kertaan nimittäin epähuomiossa kirjoitin niin :''''''DD Yritin kyllä korjata kaikki mitkä huomasin, mutta eihän sitä tiedä mitä tekstihirviöitä tuonne jäi =) Seuraavan osan tulossa voi kestää kauan. Minulla on nyt ensi viikko kohtuullisen täynnä menoja, ja parhaimmillaan voin olla menossa koko päivän. En kuitenkaan uskalla vielä sanoa, että nähdään huhtikuussa, koska ainakin yritän ehtiä ennen sitä ;D Niin muuten, pitää vielä kysyä mielipidettä siitä, että tahtooko joku tietää enemmän tällaisia "simsillisiä" asioita, kuten esim. simien tavoitteet ja luonteet, vai tarvitaanko niitä edes? Mietin kovasti, että pitäisikö pitää simit enemmän ihmisinä vai tehdä välimuoto ihmisestä ja simistä - harmittaa, kun en muista miten onnistuin siinä ennen :--DD (tai ainakin omasta mielestäni onnistuin)