Heippati hei! Nyt ei mennyt aivan yhtä kauan päivittämisessä kuin viimeksi :----) Olen nyt aika ylpeä itsestäni. Nyt voisi muutenkin alkaa tapahtua positiivista muutosta päivitystahdissa, koska pahin koeruuhka on ohitse ja aletaan vähitellen siirtyä normaaliin aikatauluun :> Ensi viikko lienee viimeinen kolmen kokeen viikko (huhtikuu meni rytmillä "vähintään-kolme-koetta-per-viikko"), enkä ole edes varma, järjestetäänkö minulle sitä äikän valtakunnalista vai ei =P Ehkä pääsee vain kahdella, jeij~<3 Se sopisi paremmin Bertorellien kannalta :-) Dodih, osaan!



"Eikö nyt olisi jo minun vuoroni?" Oswald marisi. Hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän tuijotti Laylaa merkitsevästi. "Minäkin tahdon keinua!"



"Minä vasta tulin", Layla vastasi ja ponnisti itselleen lisää vauhtia. Keinu heilahti taaksepäin, ja Layla nauroi. Hän kääntyi katsomaan Oswaldia. "Voisitko antaa minulle lisää vauhtia?" hän kysyi. "Voisit sitten ehkä päästä nopeammin."



Oswald teki tietysti juuri niin kuin hänen siskonsa pyysi. Hän tarttui kiinni keinusta ja työnsi sitä eteenpäin niin kovaa kuin jaksoi. Laylan suusta pääsi innostunut ja onnellinen huudahdus, kun hän keinahti vauhdilla. "Lisää, lisää!" hän nauroi.



Mayn korkokenkien askeleet kuuluivat nurmikolla. Hän katseli kaksosten leikkiä ja asetti kätensä lanteilleen. "Teilläpä nyt on sitten hauskaa", hän totesi. "Mutta mitenkäs niiden läksyjen kanssa? Nekin pitäisi tehdä."



Layla jarrutti vauhtiaan. "Me ollaan tehty ne jo", hän sanoi. "Ja luettiin jopa siihen huomiseen kokeeseenkin!"



"Kokeisiin ei voi lukea liikaa", May tokaisi. "Minä kadun edelleen sitä, etten aikoinani jaksanut panostaa koulunkäyntiin riittävästi. Siksi minulla ehkä kesti niin kauan saada paperit yliopistolta. Tulkaahan nyt, minä voin auttaa teitä kertaamisessa."



"Milloin äiti ja iskä oikein tulee kotiin?" Layla uteli. "Meillä on jo ikävä", Oswald jatkoi. "Ihan kuin ne olisi ollut siellä matkalla jo ikuisuuden!" Layla avasi suunsa uudelleen.



"Kaikki tarvitsevat välillä hieman omaa aikaa", May huokaisi. Hän tarttui kiinni Laylan käsistä ja heilutteli niitä. "Isänne soitti tuossa äsken. Hänen mukaansa heidän lentokoneensa saapuu lentokentälle iltakahdeksan aikoihin." May virnisti. "Ajatelkaas, pian saatte tulijaisia. Mutta nyt niitä läksyjä lukemaan!" Hän tarttui myös Oswaldin kädestä ja veti molempia lapsia perässään sisälle.



Ovi sulkeutui Mayn perässä, kun hän poistui lastenhuoneesta. Oswald kömpi sängylleen pää täynnä erilaisia kemiallisia merkkejä - sekä ajatus siitä, että tuo saattoi olla viimeinen kerta, kun hän tapaa Mayn. "Olikohan se ihan tosissaan, kun sanoi ettei enää tulisi takaisin?" hän kysyi surullisena siskoltaan.



Layla vain kohautti hartioitaan leikkiensä lomasta. Kun hän tunsi Oswaldin katseen otsassaan, hän nosti hetkeksi katseensa: "May on hoitanut meitä jo pitkään. Hänenhän piti lähteä jo vuosi sitten, mutta pysyi sittenkin."



"No niin..." Oswald mutisi ja vaihtoi asentoaan. "Mutta nyt se kuulosti olevansa ihan vakavissaan. Ja äiti ja isäkin on puhunut samaa jo pidemmän aikaa." Hän tunsi palan kurkussaan. Kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, mutta hän pyyhki ne ennen kuin Layla näki mitään.  "Minun tulee ikävä Mayta."



Layla laski nuket käsistään ja nousi ylös lattialta. Oswald näki hänenkin silmiensä kostuneen, mutta niissä näkyi myös toivo. "Meillä alkaa pian kesäloma", hän muistutti veljeään. "Äiti ja isä ovat lomalla, joten emme tarvitse hoitajaa. Mutta ehkä May palaa syksyllä?"



Oswald katsoi, kuinka Layla poistui vessaan. Hän olisi niin kovasti tahtonut uskoa Laylan sanoja, mutta jokin esti häntä. Ehkä se oli se tosiasia, että he olivat Laylan kanssa jo melkein niin vanhoja, että he voisivat pärjätä kotona yksin. Oswald oli jo pitkään miettinyt, että pian hän ja Layla saisivat itse toimia lastenhoitajana toisilleen. Hän huokaisi. "Kunpa May ei lähtisi..."



Kovin iloinen ei ollut Maykaan. Hän tuijotti vasta pesemäänsä tiskiallasta ja yritti niellä itkua. Hän lähtisi muutaman minuutin kuluttua bussipysäkille, eikä hän enää sen jälkeen palaisi tähän taloon. May huokaisi. "Miksi en lähtenyt aiemmin?" hän kysyi itseltään.



Hän tiesi, että hänen pitäisi lähteä tänään. Hänen olisi pitänyt lähteä jo pari vuotta sitten, hän oli ottanut liian suuren riskin jäädessään tänne. Pahin oli ehtinyt tapahtua - hän oli kiintynyt perheen lapsiin vuosien aikana. "En olisi uskonut, että tämä on näin vaikea", hän kuiskasi melkein äänettömästi.



Kun May teki lähtöä, hän huomasi perheen nuorimmaisen leikkimässä oven äärellä. Veronica jätti oitis leikkinsä kesken ja kääntyi Mayn puoleen. Mayn kasvoille kohosi vaimea hymy. "Eikö sinua nukuta vieläkään?" hän kysyi ja nosti lapsen syliinsä. Veronica pudisti painokkaasti päätään.



"Sääli", May huokaisi. "Minä olisin kovasti halunnut laittaa sinut nukkumaan ennen kuin lähden." "Huomenna", Veronica sanoi. "Huomenna." "Ei huomenna, kulta", May sanoi silitellen Veronican hiuksia. "Minä en tule enää takaisin. Minä lähden nyt. Minä lähden... pois."



"Ei taa!" Veronica huusi. Tyttö halasi Mayta lujaa, ja May tunsi tämän pienten käsien lämmön kaulansa ympärillä. Kyyneleet kirvelsivät hänen silmiään.



Kun May kietoi omat kätensä Veronican ympärille, häntä alkoi itkettää entistä enemmän. Ei hän haluaisi jättää näitä lapsia, he olivat liian tärkeitä hänelle. "Ei mene", Veronica mutisi Mayn paitaa vasten. "En tahtoisikaan, mutta minun on pakko", May ajatteli ja halasi tyttöä vielä kerran oikein tiukasti.



Sitten hän työnsi Veronican kauemmaksi, että pystyi katsomaan tyttöä silmiin. "Osaatko pitää salaisuuden?" hän kysyi hiljaa. "Minä otaa", Veronica vastasi yhtä hiljaa ja katsoi Mayta kuin rikostoveria. "Minä otaa olla ihan hiljaa." "Hyvä", May naurahti vaisusti. Juuri tuota piirrettä hän niin rakasti tässä tytössä: Veronica oli aina ollut samanlainen, hän oli käyttäytynyt tavalla, joka sopisi paremmin huomattavasti vanhemmalle.



"Minä... voisitko sinä luvata, että saan tavata sinut joskus?" "Tietytti tinä taa", Veronica sanoi. "Tinä olet lakat." Itku oli siinä vaiheessa lähellä. "Voisitko luvata myös sen, että pidät huolen, ettei perheellesi tule ongelmia?" hän sanoi, jotta saisi ajatuksensa pois itkustaan.



"Minä lupaa!" Veronica sanoi kasvoillaan totinen ilme samalla, kun kohotti toisen kätensä ilmaan. May hymyili. "Hei sitten, Veronica."



May laskeutui alas portaita, jotka veisivät hänet pois Bertorellien elämästä. Hän puri huultaan. "Miksi minun piti pilata kaikki?"



Sitten hän alkoi juosta poispäin talosta. Hän ei tahtonut jäädä tänne yhtään pidemmäksi aikaa, se sattui liikaa. Sitä paitsi, hän myöhästyisi pian bussistaan.



Puolen tunnin kuluttua Chimilia ja Harold saapuivat kotiin. Layla ja Oswald riensivät heti tulijaistensa kanssa omaan huoneeseensa, ja Harold vaati päästä kylpyyn. Chimilia sen sijaan kaappasi Veronican syliinsä. "Mitäs se äidin pikkuinen?" hän hymyili nuorimmaiselleen.



"Mikti täti poit?" Veronica tivasi päättäväisenä. Hymy Chimilian kasvoilla hyytyi asteittain. Hän ei ollut odottanut lapsensa kyselevän hoitotädin perään, kun he olivat olleet parin viikon matkalla ja vasta saapuneet kotiin. "May lähti muualle töihin", Chimilia kuitenkin vastasi. "Hän sanoi, että sai koulutustaan vastaavan työpaikan." Veronican suu meni mutrulle. Hän katsoi äitiään päättäväisesti. "Minä tattoo tätin."



Chimilia paransi Veronican asentoa hänen sylissään. "Eikös sitä ole kivaa viettää aikaa äidin ja iskän kanssa?" hän kysyi. "Meillä on ollut kova ikävä." "Minulla on paha meeli, kun äiti ja iti oli poit", Veronica sanoi.



"Mutta nyt olemme molemmat kotona, ja kaikki yhdessä", Chimilia lohdutti tytärtään. "Kaikki on hyvin."

*  *  *  *  *



Perhe oli ollut viime aikoina niin muihin asioihin keskittynyt, että pihalle istutetut omenapuut olivat vähällä menehtyä heti alkuunsa. Harold otti tehtäväkseen raahata heti seuraavana päivänä itsensä ulkoilmaan ja puita hoitamaan.



Myös Veronica pääsi ulkoilemaan pitkästä aikaa oikein kunnolla. May oli ollut niin huolissaan lämpötilasta, ettei uskaltanut vilustumisen pelossa antaa tytön olla varttituntia kauempaa ulkona. Mutta nyt ilmat olivat lämmenneet hetkessä, eikä Harold nähnyt yhtäkään syytä, joka antaisi hänelle luvan jättää tytön sisälle homehtumaan.



"No nyt on puut hoidettu", Harold myhäili ja kumartui nostamaan Veronican maasta. "Nyt isä voi vahtia sinua tarkemmin." "Keinuu?" Veronica innostui. "Tahtoisiko?" Harold kysyi. Veronica nyökytteli päätään iloisena ja nauroi.



Harold nosti Veronican keinuun, jonka he olivat Chimilian kanssa tuoneet tytölle matkaltaan. "Tippuuko minä?" Veronica uteli isältään. "Et, koska isä ottaa sinut kiinni", Harold vakuutti.



"Itä on minun sankali", Veronica totesi. Hymy nousi Haroldin kasvoille.



Hän kävi istumaan maahan keinun viereen. Hän katseli, kuinka Veronica keinahti edestakaisin ja nauroi sydämensä kyllyydestä. "Itä on minun sankali." Sanat kaikuivat Haroldin korvien välissä. Ne lämmittivät hänen mieltään. Pelkästään Veronican tekemisien seuraaminen sai hänet hyvälle tuulelle, samoin kaksosten. "Mitä minä olisinkaan ilman lapsiani?" Harold pohti.



Haroldin ajatukset alkoivat kulkea pikavauhtia hänen mielessään. Vähitellen Veronican nauru jäi taka-alalle, ja päällimmäiseksi nousi tosiasia, että pian hänen lapsensa olisivat vanhempia. Hänen ei tarvitsisi enää vahtia heitä, vaan he pärjäisivät omillaan. Laylan ja Oswaldin oli tarkoitus siirtyä yläasteelle parin vuoden kuluttua, ja Veronicakin oli jo melkein kouluiässä.



"Olenko minä todellakin näin vanha?" Harold tajusi samassa. Hän kaatui selälleen maahan niin, että hänen täytyi laittaa kätensä pään alle, ettei kiveys tuntuisi inhottavalta. Mutta totta se oli, hän oli jo melko vanha. Mitä hän oli edes saanut aikaan elämässään? Olihan tässä paljon kaikkea hyvää, muun muassa hänen perheensä. Mutta hekin vanhenivat, kasvoivat. Haroldin suunpielet kaartuivat alaspäin. Hän oli niin tottunut huolehtimaan heistä näiden vuosien aikana. Ei tulisi olemaan helppoa päästää heistä irti.



"Apua, itkä, apua, putoaa!" Veronican ääni palautti Haroldin maan pinnalle.



Harold nousi nopeasti pystyyn ja tarttui kiinni Veronicasta, ettei tämä putoaisi. Samassa hän kuuli auton äänet risteyksestä. Suuren auton. Seuraavien sekuntien aikana keltainen koulubussi pysähtyi heidän talonsa eteen. Veronica katsoi autoa silmät suurina, mutta tajusi sitten: "Layla! Osvaltti!" "Mennäänkö sisälle vastaan?" "Joo!"



Oswald astui leveä virnistys huulillaan ulos koulubussista. Päivän koe oli mennyt hänen osaltaan loistavasti. Opettaja oli ruokatunnilla vihjaissut, että hänellä voisi olla mahdollisuutta jopa täyteen kymppiin. "Minä kun luulin, että sekoitin magnesiumin ja elohopean", hän myhäili itsekseen. "Mutta ehkä suotta."



Layla sentään ei ollut aivan yhtä ylpeä itsestään. Hän oli vain arvannut ja toivonut parasta vastatessaan joihinkin kysymyksiin. Mutta hänelläkin oli oma syynsä olla iloinen: musiikin opettaja oli kehunut häntä jälleen kerran. Jos hyvin kävisi, hän voisi yrittää päästä musiikkipainotteiseen kouluun yläasteen ajaksi. Hänen keskiarvonsa pitäisi riittää, vaikka fysiikassa ja kemiassa hän ei ollutkaan niin hirveän hyvä.



Layla nousi portaat ylös hitain askelin. Päivän musiikin tunnin tapahtumat pyörivät hänen mielessään. Hän oli tänään päässyt soittamaan sähkökitaraa, ja ensi kerralla olisi hänen vuoronsa päästä laulamaan mikrofoniin! Laylan silmät tuikkivat, kun hän vain ajatteli mikrofonia, joka odotti häntä keskellä musiikin luokan bändikulmausta.



Harold odotti Laylaa eteisessä. "Minulla olisi hieman asiaa", hän sanoi. "Muistatko, kun puhuimme niistä laulutunneista? Ja minä lupasin ottaa yhteyttä sinne musiikkiopistolle, ja..."



"Isä, voisitko nyt vain sanoa sen, mitä oletkaan sanomassa?" Layla kysyi. Hän tunsi käsiensä hikoavan. Hän tiesi, mitä isän asia koski, mutta vastausta hän ei tiennyt. Ja sen hän nimenomaan tahtoi tietää.



Harold oli hetken aikaa hiljaa, katseli tyttärensä kärsimättömiä kasvoja ja virnisti sitten. "Siellä olisi tilaa yksityislaulutunneille", hän sanoi. "Ilmoitin sinut sinne." "Oikeastiko?" Layla kiljaisi saaden Haroldin nauramaan. "Minä olen tosissani", hän sanoi. "Voit aloittaa kesäloman puolivälissä."



Layla halasi isäänsä lämpimästi. "Kiitos", hän kuiskasi. "Sinä olet maailman paras isä."



Layla kipitti oitis lastenhuoneeseen Oswaldin luokse. Hymy hänen kasvoillaan oli leveä ja aurinkoinen. Se tuli suoraan sydämestä. "Minä pääsin sinne", hän sanoi. "Sinne musiikkiopistoon. Aloitan laulutunnit pian."



Oswald kääntyi ympäri. Hän kohotti kulmakarvojaan. "Pääsit sinne?" hän toisti, ja Layla nyökkäsi. Hän yritti tulkita ilmettä Oswaldin kasvoilla, mutta hän ei saanut siitä mitään selvää.



"Niin, onnea", Oswald sitten sanoi. "Kivaa, että pääsit sinne, mutta oletko sinä ihan varma, että tahdot olla siellä?"



"Totta kai minä haluan", Layla hämmästeli Oswaldin kysymystä. "Minä haluan laulaa."



"Mutta sinulla menee paljon aikaa laulamiseen", Oswald valitti. "Ehditkö sinä ollenkaan tekemään muuta? Milloin me leikitään?" "Kyllä me ehditään leikkiä", Layla vakuutti. "Mutta minä tahdon myös jonkun harrastuksen."



Oswald mutisi jotain sellaista, mikä viittasi hänen tahtovan vessaan. Layla jäi itsekseen hymyilemään huoneeseen. "Vielä minä näytän", hän ajatteli tyytyväisenä. "Tämä on hyvä alku."

*  *  *  *  *



Oswaldin ja Laylan koulupäivä oli päättynyt. Oswald oli suunnannut keittiön valmistamaan heille välipalaa. Layla sen sijaan oli joutunut jäämään eteiseen. Oswald osasi jo melkein arvata, mitä asiaa hänen isällään oli. "Layla ei pidä tästä."



"Layla, minä olen todella huolissani sinusta. Luulin aluksi, että sinulle olisivat vaikeita vain luonnontieteet, mutta nyt ovat kaikki arvosanasi laskeneet huolestuttavan alhaisiksi. Et pian pääse minnekään jatko-opintoihin."



"Olet väärässä, isä", Layla avasi suunsa. "Kasit ja seiskat ovat hyviä. Ja sitä paitsi, musiikin numeroni on erinomainen." "Ei se sinua auta", Harold tokaisi ehkä hieman liian tylysti.



"Kyllä auttaa", Layla naurahti kepeästi. "Isä, minä en mene lukioon. Aion laulajaksi."



Järkytys paistoi selkeänä Haroldin kasvoilta. Hän epäili kuuloaan. "Laulajaksi?" hän toisti. "Layla, et voi olla tosissasi... Laulajan työ on todella epävakaista! Voi olla, että jonain päivänä et olekaan riittävän hyvä ja sinusta ei pidetä, tai..."



Oswaldin kävi sääliksi Laylaa. Heidän isänsä ei selvästikään ymmärtänyt, mitä esiintyminen merkitsi hänelle. Oswald oli nähnyt Laylan useita kertoja heidän koulunsa juhlissa laulamassa. Layla oli aluksi ollut kovin pettynyt, kun ei ollut päässyt musiikkipainotteiselle puolelle, mutta sujui se häneltä näinkin. Oswald ei muistanut ketään, jonka ilo olisi näkynyt yhtä selvästi hänen esiintyessään kuin hänen oma siskonsa.



"Minä tahdon toteuttaa itseäni", Layla huokaisi. "Isä, minusta ei tule lääkäriä tai sihteeriä. Minä tahdon esiintyä. Tahdon laulaa ihmisille." Hän hymyili isälleen lämpimästi. "Sinun täytyy vain hyväksyä minun valintani, isä." Layla otti muutaman askeleen isänsä ohitse siirtyäkseen ruokapöytään, mutta hänen isänsä ei ollut vielä lopettanut: "Jos arvosanasi eivät pian nouse, perun laulutuntisi."



"Anteeksi mitä?" Layla kivahti. Harold säpsähti tyttärensä reaktiota - ei Layla ollut koskaan ennen noin huutanut... "Sinä et voi tehdä niin", Layla mutisi. "Ky-kyllä minä voin", Harold alkoi saada puhekykyään takaisin. "Sinun täytyy saada keskiarvoasi paremmaksi, että pääset..."



"Minun keskiarvoni riittää vallan mainiosti sinne, minne tahdon päästä", Layla huusi. "Se on minun valintani. Minun! Ei sinun!" "Layla, keskityt vain koulunkäyntiin, niin saat pitää laulutuntisi", Harold yritti rauhoitella tyttöä. "En minä..."



Laylan kädet puristuivat nyrkkiin. "Sinä olet varmaan maailman huonoin isä", hän kihisi hampaidensa välistä.



Kuultuaan nuo sanat Harold jähmettyi paikoilleen. Ne sattuivat. Jos Laylan tarkoitus oli saada hänet vaikenemaan, hän oli onnistunut täydellisesti. "Layla", hän sai vain sanotuksi, kun tajusi ulko-oven sulkeutuvan Laylan perässä.



Oswald kuuli isänsä istuvan tuolille ruokapöydän ääreen. "Missä minä oikein tein väärin?" hän kysyi. "Olen yrittänyt olla hyvä isä... Hankin hänelle ne laulutunnit. Ja olen huolehtinut hänestä aina!"



"Ehkä sinun pitäisi joustaa hieman", Oswald uskaltautui sanomaan. "Laulaminen on Laylalle tärkeää. Antaisit hänen käydä tunneillaan ilman mitään ehtoja."



"Mutta hänen arvosanansa..."



"Jos Layla kokee niiden olevan hyviä, pitäisi sinunkin olla sitä mieltä", Oswald keskeytti isänsä. Hänestä tuntui oudolta puhua tällaisista asioista isänsä kanssa, mutta häntä säälitti katsoa vierestä Laylan ahdistusta. "Layla päättää itse, minne menee."



"Sinun pitäisi sitä paitsi nähdä hänet joskus lavalla. Hän on oikeasti lahjakas."



"Miten se voi sanoa niin? Ei sillä ole oikeutta viedä minulta laulutunteja, jos kerran arvosanani ovat kunnossa." Laylan pään sisällä vellosi raivoa ja vihaa. Hän käytti puutarhasaksia niin äkäisesti, että oli leikata koko pensaan puoliksi. Tuuli ujelsi hänen korvissaan ja sai hänet vain entistä vihaisemmaksi.



Ei se häntä haitannut, että isä piti hänen arvosanojaan huonoina. Vika oli siinä, että hänen isänsä ei ollut hänen tukenaan hänen tulevaisuudensuunnitelmissaan. Kyllä hän tiesi, millaiset riskit olivat laulajan urassa. Mutta hän olisi valmis ottamaan ne kaikki. Hän tahtoi tätä niin kovasti.



Veronican askeleet kuuluivat nurmikolla. "Oliko hauska koulupäivä?" Layla kysyi ja heitti puutarhasakset nurmikolle. Veronica kohautti olkiaan räpyttämättä silmiään. Hän tuijotti isosiskoaan. "Onko sinulla ollut huono päivä?" hän kysyi pää kallellaan. Layla hymyili, mutta ei sanonut mitään.



Veronica tuli Laylan viereen ja halasi tätä. Layla painoi päänsä siskonsa harteille. "Minä näen, että sinulla on huono päivä", Veronica kuiskasi. "Mutta jos sinä et sano mitään, niin minä en tahdo kysyä."



"En minä kerro sinulle murheitani", Layla sanoi hiljaa. "Ei sinun tarvitse vaivata pientä päätäsi niillä." Hän pörrötti Veronican hiuksia tytön väännellessä kasvojaan. "Minä en ole pieni!" hän kivahti saaden Laylan nauramaan. "Olet sinä pieni", hän virnisti.



"Ehkä olen pieni, mutta minä tiedän jotain, mitä sinä et ehkä tiedä", Veronica sanoi vakavana, itselleen tyypillisellä äänensävyllä. "Katsos kun ei ole olemassa ikäviä asioita, joista ei voisi selvitä. Ja sinä olet niin vahva, että selviät mistä vain." Sen sanottuaan Veronica kipitti sisälle. Kun ovi sulkeutui hänen perässään, Layla huokaisi äänekkäästi.

*  *  *  *  *



"Layla? Tulisit jo sisälle, täällä on kylmä."



"Isä on nukkumassa ennen työvuoroaan. Sinun ei tarvitse nähdä häntä enää tänään." Oswald piti pienen tauon. "Ei isä ollut tosissaan. Hän vain uhkaili."



"Ei isä vitsaile tuollaisilla asioilla", Layla sanoi. Hän nosti katseensa maasta. "Minä tunnen hänet." "Niin minäkin", Oswald sanoi. "Enkä..."



"Miltä sinusta tuntuisi, jos isä sanoisi sinulle, ettet saa tehdä sitä mitä haluat? Jos hän kieltäisi sinua käymästä kirjastossa tai tutkimasta uusia asioita, mitä sinä sanoisit?"



Hetkeksi aikaa pihalle laskeutui hiljaisuus. "Ei se olisi mukavaa", Oswald sai sitten sanotuksi. Layla pydisti päätään. "Ei ole", hän myötäili. "Minusta tuntuu, että tuotan pettymyksen vanhemmilleni, jos en tee niin kuin he tahtovat."



Laylan kasvoille kohosi hymy, kun hän nousi keinusta. "Mutta minä teen niin kuin haluan", hän uhosi. "Kyllä he vielä tajuavat. Ja jos eivät, niin... Se ei ole minun menetykseni."

Prööttistä ja örrörrör. Täytyy kyllä sanoa, että vihaan sitä tunnetta, kuin muistan, että minulla olisi mielessäni täydelliset kuvatekstit, mutta en muista niitä enää kirjoitusvaiheessa >.<''' Pitäisi ehkä siirtyä kirjoita-aina-kohtauksen-loputtua-kuvatekstitkin -tyyliin, niin olisin ainakin itse tyytyväisempi. Tässäkin osassa pari dementian aiheuttamaa sössötyskohtaa, mutta jos tätä luet, selvisit hengissä, eikä minulla pitäisi olla syytä huoleen ;DD En jaksa lähteä etsimään ruumiita matkan varrelta ♥ Se on nyt hei hei, ja jos jaksatte, niin kommentoikaa ihmeessä =)