Perinteinen aloitus: anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi! Olen todella pahoillani, että tämä venyi näin :( Joku saattaa olla poksista lukenut, että koneeni oli tuolla jossain huitsin kuusessa, etten siksi voinut kirjoittaa aikaisemmin =( Muussa tapauksessa tämä olisi luultavasti tullut jo viime viikonloppuna. Ehkä, ken tietää, kun ei ollut edes mahdollisuutta yrittää. Mutta nyt tämä on tässä, nauttikaatten :----)



Chimilia sulki jo tottuneena jääkaapin oven kädessään tuttipullo ja sylissään pieni lapsi. Ensimmäiset pari viikkoa lasten kanssa olivat tuntuneet todella haastavilta, mutta nyt tilanne oli helpottanut huomattavasti. Chimilian itsevarmuus oli kasvanut: hän ei enää pelännyt, että pudottaisi lapsen, jos hän koskisi siihen.



Hymy huulillaan Chimilia syötti esikoistaan. Synnytys oli käynnistynyt vain muutama tunti hänen ja Haroldin häiden jälkeen.



Layla oli syntynyt ensimmäisenä. Vaikka Laylan synnytys oli ollut tuskallista, oli Chimilia unohtanut kaiken tuntemansa, kun hän sai pienokaisen syliinsä. Tyttö työnsi ponnekkaasti tuttipulloa kauemmas itsestään. "Joko riittää?" Chimilia kysyi, asetti pullon pöydälle ja lähti viemään Laylaa takaisin nukkumaan.



Layla nukahti nopeasti, mikä sai Chimilian tyytyväiseksi. Hän oli niin väsynyt valvottuaan koko viime yön lasten kanssa, että tarvitsi nyt pienet nokoset. Peiteltyään Laylan hän kääntyi vielä ympäri ja varmisti, että tämän veli nukkui hyvin. Chimilia hymyili katsellessaan Oswaldia. Siinä missä Layla muistutti äitiään, toi Oswald mieleen Haroldin. "Nukuhan sinäkin, että äiti saa nukutuksi", Chimilia kuiskasi.



Oswald päätti kuitenkin herätä puolen tunnin kuluttua. Vieläkin äärimmäisen väsyneenä Chimilia vääntäytyi ylös sängystä, nosti Oswaldin sängystä ja vei hänet keittiöön. "Kunpa sinulla ja siskollasi olisi samanlainen päivärytmi", hän huokaisi.



"Olet sinä hyvä poika", Chimilia myhäili ja painoi Oswaldin rintaansa vasten. "Äidin kulta." Samassa puhelin alkoi soida. Chimilia puri huultaan - hän tiesi, kuka siellä oli. "Nyt sinä menet nukkumaan", hän sanoi Oswaldille ja palautti tämän sänkyyn.



Puhelimen pirinä oli jo korvia kirvelevää, kun Chimilia lopulta vastasi. "Chimilia, me tarvitsemme sinua töihin", Chimilia kuuli työnantajansa paasaavan heti, kun hän oli vastannut. "Brown lähti matkoille perheensä kanssa ja Cleese jää eläkkeelle ylihuomenna." "Mutta minä..."



"Tiedän tilanteesi", hänen työnantajansa keskeytti. "Mutta ellet tule ensi viikolla töihin..." Syntyi hiljaisuus. "Minä ymmärrän", Chimilia huokaisi. "Minä... yritän parhaani mukaan päästä tulemaan." Ja hän laski luurin. Tilanne ei vaikuttanut yhtään hyvältä.

* * * * *



"Harold, voisitko vastata? Minä en ehdi", Chimilia sanoi nopeasti ja kiskoi takkia päällensä.



Ovi paukahti kiinni Chimilian perässä tämän rynnätessä kimppakyytiinsä. Harold laski kirjan käsistään sohvalle ja nousi ylös.



"Bertorelli, Harold puhelimessa." "Hei, täällä May Evans."



Harold kohotti kulmiaan - aivan tuntematon nimi. "Hei... Kukahan mahdatte olla?" "Anteeksi, että tunkeilen näin, mutta... Opiskelen paikallisessa yliopistossa, ja tarvitsisin rahaa voidakseni jatkaa opiskeluani. Niinpä kysyn teiltä, tarvitsetteko kenties kotiapulaista? Minä voin tehdä monenlaisia töitä, vaikka..."



"Sattuuko teillä olemaan kokemusta pienistä lapsista?" Harold kysyi. "On, on. Työskentelin jo nuorena lastenhoitajana." "Siinä tapauksessa meillä voisi olla sinulle töitä. Sopiiko, että otan yhteyttä, kun olen keskustellut asiasta vaimoni kanssa?"



"Sopii vallan mainiosti. Kuulemiin!" Puhelu katkaistiin.

* * * * *



Chimilia ei ollut ottanut ideaa lapsenvahdista vastaan kovin hyväksyvästi, ja Harold kyllä ymmärsi tätä. Kovin moni äiti ei tahdo antaa lapsiaan vieraan ihmisen vastuulle. Ja juuri nyt lapsenvahtia ei tarvittu, sillä Harold ja Chimilia olivat saaneet järjestettyä työvuoronsa niin, että toinen heistä oli aina kaksosten luona.



Harold vei Oswaldin kakun luokse. "Kuka on kohta taas vähän vanhempi?" Harold naurahti ja kutitti poikaansa tämän vatsasta. Oswald hykerteli ja tuijotti silmät suurina kakkua, joka oli aivan hänen edessään. "Gähää!" hän huusi.



Vanhempien onneksi Laylan ja Oswaldin sisaruussuhde oli lämmin. Kaksoset olivat toistensa parhaat ystävät.



Heillä oli omat leikkinsä, joita muut eivät kyenneet ymmärtämään. Chimilia ja Harold katselivat mieluusti lastensa leikkimistä sivusta. He tunsivat itsensä onnellisiksi.



Onni ei kuitenkaan koskaan ole täydellistä. Chimilia ja Harold olivat ensin töissä, ja seuraavana päivänä heidän tehtävänään oli vahtia lapsia. Tietenkin he nauttivat sekä töistä että kaksosista, mutta vapaa-aikaa ei enää ollut, ja se sai molemmat väsyneiksi.



"Mitäs se isin tyttö tuumaisi tädistä, joka hoitaisi teitä, kun olemme äidin kanssa töissä?" Harold mutisi kantaessaan Laylaa nukkumaan. Hän itse oli edelleen lastenvahdin kannalla. Tätä menoa he uupuisivat täysin Chimilian kanssa. Layla nauroi ja hakkasi nyrkillään isänsä rintaa. Haroldin kasvoille kohosi laimea hymy. "Olisiko se niin hirveätä?"



Harold vaihtoi työvaatteet päällensä ja kiirehti autokyydillensä. Edessä olisi jälleen kerran raskas yö. Sielunsa silmin Harold saattoi jo nähdä itsensä aamulla kaatumassa väsyneenä sängylle ja nousemassa siitä melkein heti, koska Layla ja Oswald tahtoivat ruokaa. Hän huokaisi. Ei tämä voi jatkua näin.

* * * * *



"Ikää neljä vuotta, ja ovat todella kilttejä", Harold sanoi. Hän kuunteli, kuinka May puhui langan toisessa päässä, ja seurasi samanaikaisesti Laylan leikkejä. "Kyllä, he ovat kaksosia. Layla ja Oswald."



Äänestä päätellen May tuntui innostuvan. "Oi, kuulostaa ihanalta", hän huokaisi onnellisena. "Milloin voisit aloittaa?" Harold kysyi. Hän käveli ikkunalle ja risti sormensa. May oli hiljentynyt. Sitten kuului kolahdus, ja tämä palasi puhelimeen. "Keskiviikkona", hän sanoi. "Ei kai se ole liian myöhään?" "Ei, ei, ei ollenkaan", Haroldin kasvoille kohosi leveä ja tyytyväinen hymy. "Keskiviikko sopii vallan mainiosti."



Sovittuaan Mayn kanssa tarkemmista yksityiskohdista Harold sulki puhelimen. Chimilia nousi ylös sohvalta. Hänen kasvoillaan oli hermostunut ilme. "Hän siis tulee." "Niin tulee", Harold nyökkäsi. Chimilian ilme valahti. "Älä ole huolissasi, May vaikuttaa osaavalta ihmiseltä", Harold yritti lohduttaa vaimoaan. "Layla ja Oswald tulevat epäilemättä pitämään hänestä."



Harold kietoi kätensä Chimilian ympärille. "Tämä on paras ratkaisu", hän jatkoi. "Meidän on pakko keskittyä enemmän töihimme, tai saamme tätä menoa molemmat potkut." Chimilia irtautui Haroldista sen verran, että saattoi katsoa miestä suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi, mutta vaisusti.

* * * * *



Chimilia tunsi olonsa paljon varmemmaksi seuraavana keskiviikkona, kun hän lähti töihin. Haroldin työvuoro alkaisi tunnin kuluttua, ja hän oli luvannut ohjeistaa Mayta, kunhan tämä saapuisi. Chimilialta pääsi tyytyväinen huokaus. "Harold oli oikeassa. Emme me olisi voineet pärjätä yksin."



Auto nytkähti eteenpäin. Chimilia vilkaisi pikaisesti syrjäsilmällään kotitaloaan. "Toivottavasti se tyttö osaa hommansa..."



"Nyt lienee aika, jolloin Oswald lähtee nukkumaan", May totesi ja kumartui nostamaan Oswaldin lattialta. Oswald kurkotti käsillään kohti Mayn kasvoja. Hän piti tästä kovasti, etenkin tämän hiuksista: ne olivat paljon pidemmät kuin hänen siskollaan, joten niitä oli myös hauskempi kiskoa. EIkä May edes suuttunut, toisin kuin sisko!



"Käyhän nukkumaan", May supatti pojan korvaan. Hän silitti tämän hiuksia. "Ei tahto", Oswald totesi tyynenä ja tuijotti Mayta. May virnisti. "Kyllä tahtoo. Muuten ei leikitä sitten kun heräät." Oswald läimäytti dramaattisesti kädet suulleen ja May yritti pidättää nauruaan, ettei herättäisi jo nukkuvaa Laylaa. "Nuku nyt", hän sanoi hiljaa hymyillen.



Harold saapui kuuden jälkeen kotiin. May odotti häntä kuistilla. "Molemmat nukkuvat", hän sanoi. Haroldin kasvot viestivät hänen olevan todella helpottunut. "Kiitos, May", hän sanoi. "Mielellänihän minä autan", tämä vastasi.



"Jos tarvitsette apua lasten kanssa, kun en ole läsnä, soittakaa vain. Voin tulla koska tahansa." May väläytti lämpimän hymyn Haroldille. Hän kaivoi taskustaan paperilapun ja ojensi sen Haroldille. "Tästä numerosta minut saa kiinni vuorokauden ympäri."

* * * * *



Oli Chimilian vapaapäivä. Hän oli odottanut, että voisi tänään olla koko päivän kaksosten kanssa, mutta toisin kävi. Hän oli aamusta alkaen kärsinyt huonosta olosta, ja kerran hänen oli täytynyt käydä oksentamassakin.



Vaikka Chimilia kuinka yritti olla ajattelematta sitä, että olisi raskaana, ajatus palasi jatkuvasti hänen mieleensä. Hän muisti elävästi edellisen raskautensa alkuajat, ja tämän kaltaisia oireita oli ollut. Ja kun hän ajatteli ajankohtaa, niin... Chimilia hieroi niskaansa. Kyllä se olisi mahdollista.



Chimilia vaihtoi Oswaldille pyjaman tämän päiväunia varten. Hän katsoi poikaa pitkään ja hartaasti. "Mitä sinä sanoisit siihen, jos sinusta voisi tulla isoveli?" hän kysyi. Oswaldin silmät suurenivat. "Minä itoveli, minäkö?" hän kummasteli.



"Sinäpä juuri", Chimilia myhäili. "Ken tietää, ken tietää. Mutta nyt sinä lähdet nukkumaan." "Ei tahto! Tahtoo leikkiä!" Oswald hakkasi äitinsä rintaa.



Yritettyään pitkään saada Oswaldia nukkumaan Chimilia jätti hänet pehmolelun kanssa tämän sänkyyn ja lähti viemään Laylaa pesulle. "Mikti pitää pettä?" Layla ihmetteli. Chimilia avasi hanan, ja vettä alkoi valua ammeeseen.



Layla tuijotti vettä hölmistyneenä. "Lumaa vettä", hän sanoi ja yritti repiä itsensä irti Chimilian otteesta. "Rauhoitu", Chimilia sanoi sulkiessaan hanan. "Et sinä kuole, jos käyt ammeessa. Äiti valvoo vieressä."



"Ei tahto! Ei tahto!" Layla intti. "Lumaa vettä, tahto poit!" Chimilia laski sätkivän Laylan lämpimään kylpyveteen. Tyttö näytti ensin siltä, että purskahtaisi itkuun, mutta sitten hän alkoi heitellä vettä käsillään yltympäriinsä. Chimilia nauroi. "Onko vesi vieläkin rumaa?" hän kysyi. "On", Layla tokaisi. "Mutta minä en pelkää niin hilveätti."

* * * * *



Layla konttasi määrätietoisesti nallensa luokse. Päästyään perille hän katsoi sitä pitkään ja hartaasti. Hän ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan. "Leikitään", hän sanoi sitten ja istahti lattialle.



May saapui sillä samaisella hetkellä makuuhuoneesta. "Kukas se siinä", hän naurahti. "Minä jo luulin, että sinä katosit." "En minä katoa!" Layla huudahti. "Minä olen kiltti. " "Niinhän sinä olet", May nyökytteli päätään. Hän tarttui kiinni Laylan käsistä.



Layla katsoi Mayn silmiä. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että ne näyttivät jännittäviltä. "Mennäänkö leikkimään, ennen kuin isä tulee kotiin?" May kysäisi. Layla kiekaisi innostuneena myöntymisen merkiksi, ja May nappasi Laylan syliinsä.

* * * * *



"Oswald, tule jo! Me myöhästytään kohta!"



Kun Oswald tuli ulos, hänen siskonsa oli jo kadonnut koulubussiin. Oswald tuhahti äänekkääst. Tänä aamuna häntä ei olisi yhtään voinut kiinnostaa herätä aikaisin koulun takia, mutta sänkyyn jääminen ei olisi ollut viisasta. Jos hän olisi myöhästynyt ensimmäisenä päivänä, ei hän olisi antanut kovin hyvää ensivaikutelmaa itsestään.



Bussin ovet avautuivat, ja Oswald nousi portaat ylös. Hän karisti epämiellyttävät ajatukset koulusta pois päästään. "On siellä varmaan ihan kivaa kuitenkin", hän ajatteli. "Onhan kaikki muutkin selvinneet sieltä elossa."



Muutaman tunnin kuluttua Chimilia heräsi. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, joten kello oli varmasti jo paljon. Layla ja Oswald olivat jo koulussa, ja Harold piti oletettavasti ruokataukoaan. Hän sai siis olla aivan yksin kotona.



Chimilia nousi ylös sängyltä. Hän laski kätensä vatsalleen ja hieroi sitä. Pienokainen potki silloin tällöin. Chimilia hymyili. Vaikka äitiysloma tuntui välillä yksinäiseltä, oli se myös ihanaa aikaa.



Lomansa aikana Chimilia pääsi jälleen kokemaan, kuinka ihanaa oli olla kotiäiti. Töissä oli mukavaa, mutta tämä tuntui myös oikealta. "Millaistakohan elämä olisi, jos ei tarvitsisi käydä töissä, jotta taloon saataisiin rahaa?" Chimilia kysyi ääneen. "Voisikohan se olla tällaista koko ajan?"



Chimilia käänsi vesihanan kiinni ja katsoi, kuinka vesi katosi viemäriin. Vieno hymy kohosi hänen huulilleen. "Kaikki on täydellistä", hän kuiskasi ja puhkaisi altaan päällä leijuvan kuplan sormellaan.



Kolmen jälkeen koulubussi ajoi jälleen Bertorellien talon eteen. Chimilia seisoi kuistilla odottamassa lapsiaan. Layla astui ensimmäisenä ulos. Hän vilkutti pikaisesti äidilleen ja kaivoi sitten saamaansa todistusta taskustaan.



Laylan ilme valahti hetkessä, kun hän näki punakynällä vedetyn numeron paperissa. "Äiti, minä sain seiskan", hän sanoi pettyneenä.



"Seiska on aivan hyvä", Chimilia lohdutti. "Ei sinun kannata sen takia masentua." Laylan kasvoille kohosi pieni hymy, kun hän käveli terassille ja halasi äitiään.



Oswald ehti sillä aikaa nousemaan bussista. Hänenkin paperissaan oli seiska. Hän tuijotti sitä mitään sanomatta tai ajattelematta - näky oli mykistänyt hänet.



"Voiko se ihan oikeasti olla seiska?" hän kuiskasi niin hiljaa, ettei edes bussikuski kuullut hänen sanojaan. Mielessään hän vielä lisäsi: "Sehän on sama kuin Laylalla? Olin minä paljon parempi kuin se! Tämä on epäreilua."



"Oswald, tulisit jo", Chimilia huusi kuistilta. "Täällä alkaa olla kylmä. Palellut pian."



Oswald ryttäsi todistuksensa ja tunki sen housujensa takataskuun. Ei äidin tarvitsisi nähdä tätä, tai isänkään sen puoleen. Hän näyttäisi heille todistuksen sitten, kun siinä olisi täysi kymppi! Oswald hymyili itsekseen. Sitten hänen vanhempansa voisivat kertoa kaikille, kuinka lahjakas heidän poikansa onkaan. He voisivat olla ylpeitä hänestä!



Layla oli jo ehtinyt mennä levittämään nukkeleikit uuteen nukketaloonsa. Oswald istuutui lattialle hänen viereensä. "Miksi minä sain vain seiskan?" hän päivitteli. Layla vilkaisi veljeään. "Niin sain minäkin", hän tokaisi. "Ja äiti sanoi, että se ei ole huono. Älä jaksa olla tuollainen."



Oswald tuijotti nukketaloa. "No niin, mutta..." "Älä", Layla sanoi painokkaasti, ja loi Oswaldiin katseen, jonka jälkeen poika hiljeni. Layla kääntyi takaisin nukkeleikkeihinsä. "Leikitäänkö?" "Nukeilla?" Oswald kauhistui. "Mutta nehän on tyttöjen!"



Hetken päästä Oswald kuitenkin tarttui lattialla makaaviin nukkeihin. "Okei, tämä on tuon sinun miehesi veli, ja se on lukinnut tämän parvekkeelle." "Joo!" Layla innostui. "Ja tämä nauraa sille, koska se ei tajua, että ovi on oikeasti auki!"

* * * * *



"Mitä sinä luulet, Oswald", Layla kysyi vielä samana iltana, kun he Oswaldin kanssa olivat heidän omassa huoneessaan. "Onkohan äidin mahassa tyttö vai poika?"



"Minä tiedän, että se on poika", Oswald sanoi. "Äitihän sanoi, että se potkii. Ei tyttö potkisi. Tytöistä ei ole mihinkään. Ne on liian kilttejä."



Layla hiljentyi. Hän katseli saippuavesitölkkiään mietteliäänä. "Vai ei tytöistä ole mihinkään..." hän toisti.



Sitten hänen kasvoilleen kohosi määrätietoinen ja aurinkoinen ilme. "Minä vielä näytän sinulle, että me tytöt osataan vaikka mitä", hän sanoi. "Minusta tulee vielä jonain päivänä tosi kuuluisa, koska olen niin hyvä jossain."



Oswald katsoi siskoaan epäilevästi. Hän nauroi. "Sen kun näkisi", hän sanoi.



Sinä iltana sekä Layla että Oswald nukahtivat todella väsyneinä. Molempien mielessä pyöri kuitenkin jokin tietty asia, ennen kuin he lopulta nukahtivat: Layla mietti keinoa, jolla todistaisi Oswaldille tyttöjen olevan yhtä hyviä kuin pojat, kun taas Oswald harmitteli edelleen todistuksensa numeroa.



Yöllisen mietiskelytuokionsa päätteeksi Oswald oli tullut siihen ratkaisuun, että hänen pitäisi ainakin tehdä läksynsä kunnolla, mikä puolestaan tarkoitti aikaista heräämistä seuraavana aamuna. Hän puhalsi kuminpuruja vihkonsa sivulta. Kuinkakohan monesti hän oli jo yrittänyt laskea tämän laskun?



"Mitä ihmettä minä teen väärin?" hän huokaisi päätään pudistellen. "Jos kumitan vielä kerrankin, niin tähän sivuun tulee reikä, ja..."



Sillä hetkellä Oswald huomasi lukeneensa tehtävän väärin. Hän tunsi itsensä niin tyhmäksi. Vaistonomaisesti hän vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä herännyt, kaikki nukkuivat. Hän huokaisi helpotuksesta. "Ainakaan kukaan ei huomannut, että olin näin tyhmä", hän ajatteli ja kirjoitti viivalla oikean vastauksen.



Chimilia oli kokannut koko perheelle munakasta aamiaiseksi. Kun hän kääntyi ympäri, hän näki Haroldin edessään. Tämä antoi hänelle suukon. "No mutta, mitäs tämä on?" Chimilia nauroi. "Minä vain rakastan sinua", Harold totesi iloisena ja silitti vaimonsa poskea.



"Sinulla on jotain asiaa", Chimilia sanoi katsottuaan Haroldia hetken aikaa. "Kakista ulos vain." Harold puri huultaan. Hän tarttui kiinni Chimilian käsistä. "Minä tässä mietin, että onkohan tämä talo meille liian pieni. Tarkoitan, että nyt se on aivan sopiva, mutta entäpä sitten, kun vauva syntyy? Mahdummeko me enää tänne?" "Harold..." "Minusta meidän pitäisi ostaa isompi talo jostain." "Harold..." "Joku sellainen, johon mahtuisimme hyvin! Tilaa olisi melkein liikaa."



"Harold, kuuntele nyt", Chimilia nauroi. "Tuo on kyllä ihana ajatus, mutta emme me voi nyt muuttaa." "Miksi muka, ei meitä estä mikään", Harold jatkoi. "Meitä estää se, että meillä ei ole varaa uuteen taloon", Chimilia sanoi palauttaen Haroldin takaisin maan pinnalle. "Tämä laajennusremontti vei kaiken, mitä meillä oli säästössä."



"Minä lupaan, että jonain päivänä me asumme hienossa ja tilavassa talossa", Harold sanoi. "Sinä, minä, kaksoset ja tuo uusi tulokas. Kaikki yhdessä ja onnellisina."



Syötyään Harold istui sohvalle Laylan viereen. "Sinä näköjään olet aivan valmis kouluun", hän totesi ja aukaisi oman kirjansa. "Niin olen", Layla sanoi. "Minä olin sinun iässäsi melkein aina myöhässä. Hyvä, ettet tee samaa virhettä. Minä kadun edelleen sitä, että välillä unohdin tehdä läksyni ja..."



Kirja Laylan käsissä paukahti kiinni - läksyt? "Minä taidan mennä ulos odottamaan bussia", Layla mutisi.



Hänellä olisi viidestä kymmeneen minuuttia aikaa, hän ehtisi aivan hyvin. "Teet ne vain rauhassa, niin hyvä tulee", Layla rauhoitteli itseään. Hän istui nurmikolle, otti läksyvihkon käteensä, heitti sen takaisin maahan ja nousi uudelleen ylös. "Tietenkin penaali on sisällä", hän mumisi loikatessaan portaat ylös.

* * * * *



Koulupäivä oli jälleen ohitse. Oswald kaivoi takataskujaan toiveikkaana. Opettaja oli kehunut hänen koulutyötään tänään, eikä hän ollut kertaakaan vastannut tunnilla väärin. Sen jos minkä pitäisi olla kympin arvoinen suoritus!



"Kahdeksan ja puoli", Oswald tokaisi. Ainakin se oli lähempänä kymppiä kuin seiska. Hän virnisti. Olihan hän sentään kerrankin päihittänyt siskonsa: opettaja oli antanut Laylalle miinuksen huonosti tehdyistä matematiikan läksyistä.



Oswaldin mentyä tekemään sinä päivänä saatuja läksyjä Layla vasta astui ulos bussista. Hän katsoi omaa todistustaan. Kahdeksan ja puoli. Layla oli itsekin hieman yllättynyt. "Minähän olin tosi huono matikan tunnilla", hän muisteli, mutta tuli sitten vilkaisseeksi musiikin arvosanaa. Hän virnisti. Se kohotti hänen keskiarvoaan huomattavasti. "Minun ei varmaan kannata näyttää tätä Oswaldille", hän mietti. "Hän suuttuu muuten."



Chimilia heitti tiskirätin pöydälle. "Harold, minusta tuntuu, että synnytys on todella lähellä", hän sanoi vatsaansa hieroen. "Olen aivan varma." "Haluaisitko lähteä käymään sairaalassa?" Harold kysyi olkansa yli ja laittoi sitten lisää ruokaa suuhunsa. Samassa Chimilia kirkaisi.



"Harold! Se... se... se tulee nyt!" Chimilia sai vaivoin sanotuksi ja huusi sitten uudelleen vielä kovempaa.



Chimilia ja Harold olivat lähteneet siltä seisomalta sairaalaan. Layla ja Oswald olivat saaneet odottaa kotona puoli tuntia kahdestaan, mutta sitten May oli saapunut vahtimaan heitä. "Ajattele, jos äidille tai vauvalle sattuu jotain", Layla selitti Oswaldille kauhuissaan. "Mitä jos tapahtuu virhe?" Oswald katsoi siskoaan ymmärtämättä tämän reagoimista. "Ei tule virhettä", hän sanoi. "Älä jaksa huolehtia."



"Ei sitä koskaan tiedä", Layla mutisi. "Äiti voi hyvinkin joutua paniikkiin tai jotain muuta vastaavaa, ja sitten..." "Layla, ota rauhallisesti!" Oswald melkein nauroi.



"Äiti osasi synnyttää meidätkin virheettömästi, joten miksi hän epäonnistuisi nyt", Oswald jatkoi. "Oikeasti, Layla, älä viitsi." Layla puri huultaan. "No niin, mutta..." hän aloitti, mutta vaikeni, kun heidän lastenhoitajansa astui huoneeseen.



Molemmat kaksosista kääntyivät katsomaan Mayta. "Mitä nyt?" Oswald kummasteli. "Isänne soitti", May hymyili aurinkoisesti. "Kaikki on hyvin. Tyttö tuli."



"Tyttö!" Layla huudahti ja kietoi asiaa sen kummemmin ajattelematta kätensä veljensä ympärille. Oswald halasi Laylaa takaisin. Vaikka tämä tarkoitti nyt sitä, että hänen piti myöntää Laylalle olleensa väärässä, oli hän tavattoman iloinen saamastaan siskosta. Nyt hän oli isoveli! Layla oli aina ollut isosisko, mutta nyt hänelläkin oli pikkusisarus!

Duh, valmista tuli =) Vihdoin ja viimein. Oli aika poing-poing tapahtumasta toiseen, mutta kuka on väittänyt, että tarinan pitäisi edetä fiksusti ja tasaisesti eteenpäin? :'''''DD Tuota noin, olisikohan tässä vielä jotain asiaa... Ei kai? Tämä taitaa olla paikka, jossa pitäisi kertoa seuraavan osan ilmestymisajankohdasta, mutta kun en siitä osaa kertoa mitään, niin lienee syytä vaieta ja antaa halukkaille kommentoijille mahdollisuus kommentointiin 8) See you~