LC Bertorelli 2019-10-12T14:46:47+03:00 Blog Integration Feed Generator https://lcbertorelli.vuodatus.net/ Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Nyt kävi sitten näin]]> Epäilemättä jokainen muistaa viime osan alkuhöpinöissä mainitsemani ongelman koneeni kanssa? Kuinka isäni jo ennusti, että se ei enää kestä kauan?

Noh, oikeaanhan tuo osui. Tänä aamuna menin aivan normaalisti avaamaan konetta, mutta se päästikin muutaman oudon piippauksen. Säikähdin, mutta ei se poksahtanut sentäs. Näyttö vaan pysyi mustana. Tottuneena koneen temppuiluun yritin hetken päästä uudestaan, mutta sama toistui. Jäin sitten odottelemaan sitä, että isäni saapuisi töistä ja tekisi muutaman kivan pikku taikatempun, ja kone toimisi taas. Yhden idean hän sai, mutta sitä testaamalla saatiin varmuus ainoastaan siitä, että vika ei ollut pelkästään näytössä (siinä toivossa olin nimittäin elänyt, koska se pysyi aiiiivan mustana), vaan kone kone oli pimahtanut.

Lyhyestä virsi kaunis. Yritän nyt siis sanoa sitä, että tämä tarina on nyt sitten loppu :s Mitä sitä asiaa sen enempää kaunistelemaan, ei se siitä miksikään muutu.

Suuri kiitos, että jaksoitte seurata tätä päivitystahdista huolimatta<3 Ihania olette kaikki, kiitoskiitos ja hali!

~ Chimmyy

(ps. jos joskus hamassa tulevaisuudessa saan uuden koneen ja siihen simssin asentelen - mikä on melko todennäköistä - niin uutta tarinaa on luvassa ;) tänne tai Radolaan ilmoittelen, mutta siihen voi todellakin mennä aikaa...)

]]> 2010-08-06T19:01:01+03:00 2019-10-12T14:46:23+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/08/nyt-kavi-sitten-nain Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 8 - Anteeksipyyntö]]> Minusta vähän tuntuu, että minun osa kuukaudessa -metodilla ei kovin äkkiä sitä kymmentä sukupolvea saavuteta. Noh, hiljaa hyvä tulee. Jos muutenkaan sinne asti päästään, koneeni kun saattaa poksahtaa vanhuuttaan milloin vain iskän ennustuksien mukaan. Optimisti-puoleni yrittää silti elää siinä toivossa, että kyllä tämä jaksaa, vaikka pitääkin käynnistyessään samanlaista ääntä kuin moottorisaha ja läppä on toisen puolen saranoista irti :--DD No, eläkäämme mieluummin tässä hetkessä ja tässä osassa =) Ps. en muista koskaan ennen tehneeni realistiseen tarinaan näin epärealistisen oloista osaa, kuin mitä tämä on o.O



Zane heilautti Veronicalle kättään tervehdykseksi heti, kun hän näki tämän seisovan Bertorellien osakuntatalon pihamaalla. Hän juoksi viimeiset metrit tämän luokse. Oli mennyt melkein kokonainen viikko siitä, kun he olivat viimeksi nähneet - kiitos sen, että Veronica oli vaatinut, että molemmat keskittyisivät hetkeksi aikaa käsillä oleviin loppukokeisiin toisiensa sijasta. Viimein kokeet olivat takana, ja Zane saattoi huokaista helpotuksesta. "Minulla oli ikävä sinua", hän sanoi Veronicalle heti, kun oli seisahtunut tämän eteen.



"Niin minullakin sinua", Veronica hymyili. "Mutta myönnä pois, tämä tauko teki meille molemmille ihan hyvää."



Zane näytti epäröivältä. "Enpä menisi vannomaan", hän sanoi. "Minun osaltani koe meni kuitenkin huonosti. Vajaassa viikossa ei ehtinyt oppimaan juuri mitään."



Veronican nauru täytti pihamaan. Hän halasi poikaystäväänsä. "Sinun pitäisi käydä useammin niillä luennoillasi", hän sanoi muka moittivaan sävyyn. "Joudut pian käymään jonkin vuoden uudestaan." "En minä ehdi", Zane virnisti. "Sinun kanssasi olen paljon mieluummin."



"Sitten minä tulen sinunkin luennoillesi, jotta varmasti menet sinne!" Veronica kutitti nenällään Zanen kaulaa. Mies nauroi ja työnsi Veronican parinkymmenen sentin päähän itsestään.



"Minä niin pidän sinusta", hän sanoi ja veti tytön uudelleen lähelleen painaen suukon tämän huulille.



Puhelin oli ehtinyt pirisemään jo ties kuinka monta kertaa, ennen kuin Oswald viimein nousi hieman ärähtäen kirjansa äärestä vastatakseen siihen. Kuullessaan tutun äänen hän ei kuitenkaan enää voinut olla pahantuulinen. "Kas, Layla!"



"Minun pitikin soittaa sinulle ja kysyä siitä eilisestä lehtijutusta. Todellako lopetat keikkailun?"



"Enhän minä nyt pysyvästi", Layla hymyili kuullessaan hivenen hätääntymistä Oswaldin äänessä. "Haluan nyt keskittyä hieman muuhun elämääni hetkeksi aikaa. Tarvitsen pienen hengähdystauon. Mutta mitä sinulle kuuluu? Vieläkö olette yhdessä Jolenen kanssa?"



"Tietysti. Meillä menee Jolenen kanssa todella hyvin. Hän jopa muutti tänne minun ja Veronican luokse, vaikkei tämä kämppä nyt mitenkään ihanteellinen asuinpaikka ole. Toisaalta, Veronica ei pidä siitä järjestelystä kovin paljoa. Zane ja Jolene kun eivät tule toimeen keskenään, joten Zane ei suostu muuttamaan tänne." Oswald naurahti. "En oikein jaksa ymmärtää sitä."



"Entäs sinä ja Morcecai? Lehtien mukaan olette vielä yhdessä."



Layla kohotti toista kättään ja ihaili sormessaan komeilevaa sormusta. Hymy levisi hänen kasvoilleen. "Siksi minä soitinkin sinulle", hän sanoi. "Me nimittäin menimme naimisiin aivan äskettäin."



"Todellako?" Oswald hämmästyi. Hetkeen hänen ajatuksensa eivät kulkeneet. Saatuaan puhekykynsä takaisin hän alkoi vuolaasti onnitella Laylaa. "Mikset kertonut aiemmin? Kyllä sinun olisi pitänyt, me olemme kuitenkin perhettäsi ja..."



Laylaa nauratti Oswaldin reaktio. "Kukaan ei vielä oikein tiedä", hän sanoi. "Että ei hätää, olette kyllä ensimmäisten joukossa. Et voi käsittää, kuinka suuren työn saimme tehdä, jottei lehdistö saisi tietää..." Sitten Layla jälleen muisti asiansa. "Olisiko teillä Veronican kanssa aikaa tulla joku päivä käymään? Tuo ihmeessä Jolene mukanasi myös."



"Tietysti tulemme", Oswald vastasi oikopäätä. Hän oli varsin hyvin tietoinen, että jo hänellä itselleen oli suuri määrä luentoja edessä, mutta tämän kerran hän voisi joustaa niissä. "Pitäähän tätä nyt juhlia!"



Layla rupatteli vielä jonkin aikaa Oswaldin kanssa muun muassa siitä, mille päivälle se uskaltaisivat vierailun sopia. Laskettuaan vihdoin luurin takaisin paikalleen ja huokaistuaan helpotuksesta Layla istui pianonsa ääreen. Hänen sormensa muistivat jo ulkoa pari päivää sitten viimeistellyn kappaleen, jonka hän oli kirjoittanut, kun kaipuu takaisin työn pariin oli iskenyt.



Laylan katse eksyi jälleen sormukseen. Musiikki oli tähän asti ollut hänen koko elämänsä. Tuntui vaikealta ajatella, että hän joutuisi nyt luopumaan osasta ajasta, jonka hän vietti sen parissa. Vaikka - Layla hymyili - miehensä ja kenties tulevan perheensä puolesta hän tekisi mitä vain.



"Odotamme sinua, pienokainen", hän kuiskasi. Hän pääsi samalla kappaleen loppuun, mutta aloitti sen uudestaan.

*  *  *  *  *



Chimilialla oli ollut lopen väsyttävä päivä töissä. Ellei hän pitäisi niin kovasti työstään alakoulun opettajana, hän luultavasti jäisi eläkkeelle. Hän oikaisi itsensä vuoteen päälle ja napsautti television päälle. Mitään ei tuntunut tulevan tähän aikaan päivästä.



Chimilia pysähtyi katsomaan uutisia eräältä kanavalta. Joku oli tehnyt suuren lahjoituksen, jotta Pikkukylän päiväkoti säästettäisiin. Naapurikunnan tehtaita suljettiin taas kerran. Chimilia huokaisi ja oli jo sulkemaisillaan television, kun tuttu nimi kantautui hänen korviinsa. "... kun Pikkukylässäkin asunut kirjailija Agatha Groove löydettiin kolaroineesta autosta." Chimilia laski kaukosäätimen alas. "Mitä..?"



"Pian paikalle saapuneen ensiapupartion yrityksistä huolimatta rakastettu kirjailija menehtyi matkalla sairaalaan. Poliisi ei osaa kertoa tapahtumien kulusta. 'Silminnäkijöitä ei ole', poliisipäällikkö Falkner kertoi. 'Auto löytyi ojasta puuhun törmänneenä, parinkymmenen metrin päässä ajotiestä. Mahdollisuuksia on monia: jonkun toisen auton väistäminen, hetkellisesti huomion herpaantuminen, sairaskohtaus..."



"Nyt riittää", Chimilia ajatteli ja painoi useamman kerran raivokkaasti kaukosäätimen sammutusnäppäintä. Hän ei tahtonut tietää asiasta yhtään enempää, vaikka uteliaisuus toisaalta kiusasi häntä. Eihän hän ollut juurikaan pitänyt Agathasta, mutta ei tämä siltikään ollut mukava uutinen. Pikemminkin päinvastoin: Chimilia oli shokissa.



Kun Harold saapui kotiin paria tuntia myöhemmin, Chimilia oli saanut jotenkuten rauhoiteltua itseään. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Haroldille tästä... "Hei kulta", Harold tervehti vaimoaan saapuessaan makuuhuoneeseen. Hän heilautti kepeästi kättään ja käveli omalle puolelleen sänkyä.



"Uutisissa sanottiin, että Agatha Groove on kuollut", Chimilia sanoi melkein samantien. Hänen äänensä tärisi hänen puhuessaan.



Haroldilla ei mennyt kauan muistaa, kenestä Chimilia puhui, vaikkei naisesta oltu puhuttu miesmuistiin tämän katon alla. Hän kääntyi katsomaan olkansa ylitse vaimoaan. "Kuollut?" hän toisti.



"Niin", Chimilia selitti osittain hädissään, osittain palaavan järkytyksen siivittämänä. "Kolarissa, aivan äskettäin." Hän tunsi palan kurkussaan. Milloin hänellä viimeksi oli ollut näin epämukava ja kiusaantunut olo, hän ei osannut sitä sanoa. "Surullista", Harold totesi tarkoittamatta sitä juuri ollenkaan - sisimmässään hän oli loppujen lopuksi hieman onnellinen, ettei se nainen enää tuottaisi harmia hänen rakkaalle perheelleen.



"Minulla on vain niin syyllinen olo..." Chimilia kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Haroldin kulmat kurtistuivat. "Syyllinen?" hän toisti jälleen vaimonsa sanoja. "Miten ihmeessä..? Se akka oli ajaa sinut kuolemaan saakka, ja sinä tunnet syyllisyyttä, kun hän kuoli? Olen pahoillani, rakas, mutten ymmärrä sinua."
 


"Me emme koskaan saaneet sovittua", Chimilia sanoi seesteisenä. Hänen koko ajatusmaailmansa tuntui täyttyneen pumpulista. Jos näin ei olisi ollut, hän olisi luultavimmin alkanut kyynelehtiä muistaessaan ne kerrat, kun Agatha oli yrittänyt pyytää anteeksi. Mutta hän - hän itse - oli sanonut ei.



Harold veti vaimonsa kainaloonsa ja antoi tälle suukon otsalle. "Älä sitä murehdi", hän sanoi rauhoittavaan sävyyn. "Kaikki on hyvin."

*  *  *  *  *



Agathan kuolemasta oli kulunut nyt parisen viikkoa. Chimilia alkoi olla jo sinut asian kanssa. Kovasti hän vieläkin suri, jos jostain syystä muisti menneet tapahtumat, mutta ne hetket alkoivat harventua. Hän kopautti puukauhaansa kulhon reunaan. Nyt hän pyrkisi ajattelemaan entistä iloisempia asioita. Hän ei halunnut näyttää surulliselta, kun hän pitkästä aikaa näkisi omat lapsensa.



Oswald ja Veronica olivat luvanneet tulla tänään syömään heidän luokseen. Chimilia oli koko eilisen illan pohtinut Laylan kanssa, mitä he voisivat tarjota. Nyt aamusta he saisivat luvan pärjätä letuilla, iltapäivän grilliruuasta ei ollut vielä varmuutta. Chimilia virnisti. Hän oli tyytyväinen, että he olivat työntäneet vastuun asiasta Haroldille.



Juuri kun Chimilia oli asettanut paistinpannun levylle, ovikello soi. "Harold!" Chimilia huusi ja yritti samaan aikaan etsiä kääntölastaa toisella kädellään. "Harold! Mene nyt herrantähden avaamaan se ovi, ennen kuin he lähtevät takaisin!"



Harold riensi ovelle ja halasi Oswaldia päästyään tämän luokse. Oswald hämmästyi isänsä käytöksestä hieman, mutta vastasi kuitenkin halaukseen vähintään yhtä lämpimästi. Olihan hänelläkin ollut ikävä isäänsä, ei hän voinut kieltää sitä. Irtauduttuaan halauksesta hän osoitti grillipihalle päin. "Toin Jolenen mukanani. Hän meni tuonne ihastelemaan kasveja. Olette näköjään hieman remontoineet täällä sitten viime näkemän! Niin, ja Veronica tulee parin tunnin päästä. Hänellä oli jotain tärkeää menoa tässä aamusta."



Chimilia käskytti Haroldin hoitamaan viimeiset letut syömäkelpoisiksi, jotta pääsisi itse jututtamaan Jolenea. Hän tarkasteli tyttöä viimeistä piirtoa myöten yrittäen arvioida tätä. Saattoihan tässä olla hänen ainoan poikansa tuleva morsian. Mutta kun kutsu ruokapöytään kävi, ei Chimilialle vieläkään ollut nokan koputtamista. "Mukava tuo sinun tyttösi", hän kuiskasi vaivihkaa Oswaldille, kun he kävivät pöytään.



Aluksi kaikki keskittyivät ahmimaan lautasiaan tyhjiksi, mutta parin lautasellisen jälkeen Oswald päätti saada aikaiseksi jotain keskusteluakin, kun kerran pitkästä aikaa kotona oltiin kyläilemässä. "Milloin te siis tarkalleen ottaen menitte naimisiin?" hän kysyi Laylalta ja naurahti vielä päälle. "Et voi kuvitella Veronican reaktiota, kun kerroin hänelle..."



"Hieman vajaa kuukausi sitten", Layla vastasi. "Ja ne todellakin olivat hiljaiset häät. Papin lisäksi siellä olivat vain äiti, isä ja Mordecain vanhemmat." "No, halvaksi taisivat tulla ainakin", Oswald virnisti ja täytti suunsa uudelleen räiskäleillä.



"Älä puhu tuollaisia!" Layla kauhistui veljensä sanoja. "Ehkä pääsimme vähällä rahanmenolla, mutta haaveemme suurista kirkkojuhlista pirstoutuivat palasiksi vain, koska emme tahtoneet lehtimiehiä peräämme." "Eikö sinulla itselläsi ole koskaan ollut minkäänlaisia haaveita häistäsi?" Jolene tivasi Oswaldilta puuttuen keskusteluun. "Se on kuule iso asia, ei sitä noin vain sivuuteta."



"Aivan niin!" Layla sanoi kumartuen Jolenen puoleen osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Sitten hän kävi hyökkäykseen kaksoisveljeään vastaan kaikista häihin liittyvistä asioista, joita vain keksi. Jolene hymyili vieressä ja myötäili aina välillä Laylan sanomisia.



"Meillähän on enemmän yhteistä kuin uskoinkaan", hän ajatteli. Sitten kaksikko aloitti kiivaan keskustelun siitä, mitä kaikkea unelmahäihin kuului aina hevosvaunuista kaksimetriseen huntuun.



Oswaldia alkoivat hääpuheet ahistaa, joten heti ruokailun päätyttyä hän pakeni naisväen luota. Tokihan hänkin oli häitä ajatellut, mutta tuskin vielä olisi oikea hetki. He opiskelivatkin vielä, ei vielä kuulunut miettiä tällaisia, vaikka hän kuinka kovasti rakastikaan Jolenea. Oswald avasi vanhempiensa makuuhuoneen oven todetakseen, että sekään ei ollut enää entisellään. Samoin hän huomasi papukaijan häkin huoneen nurkassa. Hän käveli sen luokse ja avasi häkin oven. Harmaa lintu rääkäisi ja hyppäsi oitis Oswaldin kädelle.



"Olet sinä komea otus", hän totesi ja rapsutti sen päätä sormenpäällään. "Sen nimi on Max", huoneeseen saapuneen Haroldin ääni sanoi. "Hankimme sen tässä puoli vuotta sitten. Äitisi ei kestänyt sitä, että hän sai vahtia jotakuta vain töissä." Harold nauroi. "Naiset! Aina pitää olla vauva talossa."



"Sanopa muuta", Oswald mutisi. Hän oli aivan lumoutunut Maxin upeasta ulkomuodosta. Hän oli käynyt useita biologian kursseja, mutta kertaakaan hän ei ollut nähnyt näin komeaa olentoa siellä. "Ehkä voisimme vielä joskus hankkia tällaisen Jolenen kanssa. Mikäli siis pysymme yhdessä", hän lisäsi nopeasti. Harold hymyili, kun Oswald lukitsi Maxin takaisin häkkiinsä. "Ehkä voisitte tulla hoitamaan Maxia?" hän kysyi.



Kuului kolahdus, kun Oswald hätkähtäessään löi kätensä häkin seinään. Kättään hieroen hän kääntyi isänsä puoleen. "Ei kai äiti haluaisi Maxista luopua?" hän kysyi. "Ei hän suostukaan", hän sanoi. "Mietimme vain, josko tahtoisitte Jolenen kanssa..." Harold piti tauon ja loi merkittävän katseen poikaansa. "... muuttaa tänne, kun olette saavuttaneet opintojenne päätöksen."



"Tarkoitatko, että me muuttaisimme tänne? Tänne teidän luoksenne?"



Harold yritti pysyä vakavana, muttei voinut olla hymyilemättä. "Layla muuttaa pian pois kotoa Mordecain luokse", hän aloitti suunnittelemansa suostuttelupuheen. "Joten jäisimme äitisi kanssa kahdestaan. Täällä on kuitenkin tilaa myös suuremmalle perheelle. Ja lapsillekin, teidän vanha huoneenne muokattavissa aivan mieleiseksenne. Muutenkin olemme suunnittelemassa vielä uutta remonttia, joten laajennus käy päinsä, jos sitä tarvitaan lisää tilaa."



Oswald oli mennyt aivan hiljaiseksi, kun hänen isänsä oli alkanut puhua lapsista. Mikä ihmeen tarve hänen ympärillään elävillä ihmisillä oli tällaisiin keskusteluihin? Hän oli opiskelija vielä, tämä ei ollut oikea aika puhua perheestä. Oswald värähti ajatellessaan sitä. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häneen odottavasti.



Hän tunsi hymyilevänsä neitimäisesti, muttei osannut muuten peitellä todellisia tunteitaan. "En ole aivan varma. Ja eihän sitä tiedä..."



"Olisi siitä teillekin hyötyä", Harold jatkoi. "Voisitte keskittyä omaan elämäänne, me auttaisimme Chimilian kanssa lasten ja muiden ongelmien kanssa. Eikä tarvitsisi huolehtia vuokramaksuista, jos hyväksyisitte meidän tarjouksemme. Ajattelisit tämän ikään kuin ennakkoperintönä." "Isä, minä lupaan harkita asiaa", Oswald sanoi nopeasti ja työntyi isänsä ohitse - hän tarvitsi raitista ilmaa.



Chimilia istui lastenhuoneeksi tarkoitetun - nyt vielä tyhjän - huoneen lattialla. Hän oli remontin päätytyttyä istunut siinä usein. Hän todellakin toivoi, että Harold saisi suostuteltua Oswaldin muuttamaan Jolenen kanssa tänne yliopiston jälkeen. Hän kaipasi lapsia hoidettavakseen. Varsinkin, jos kyse olisi hänen omista lapsenlapsistaan.



Hetken kuluttua Chimilia oli vakuutellut itselleen riittävästi, että nyt olisi hyvä hetki siirtyä takaisin vieraiden luokse. Hän nousi ylös ajatellen vain sitä, kuinka ihanaa olisi istua siinä ja katsella pienten jalkojen ensiaskelia. Chimilia huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.



Ovi kävi Chimilian selän takana. Hän tunsi, kuinka lähellä sydänkohtaus kävi, mutta hän kääntyi ympäri ja huokaisi helpotuksesta nähtyään Veronican. "Hei, kulta", hän sanoi ja hymyili väsyneesti.



"Anteeksi, että olen myöhässä", Veronica pahoitteli ilme vakavana. "Minun vain piti hoitaa eräitä asioita." Chimilia pani merkille, kuinka hänen kuopuksensa vaihteli painoa jalalta toiselle. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.



"Minä voin aivan mainiosti", Veronica vastasi nopeasti. "Isä sen sijaan sanoi, että sinä olet ollut hieman poissa tolaltasi viime aikoina." Chimilia kohotti hieman kulmakarvojaan Veronican sanojen myötä - ei hän ihan tuollaista tervehdystä odottanut.



"Töissä ollut raskasta", Chimilia sanoi ja pyöritteli silmiään. "Sellaista se on, ala-asteella on aina vilskettä ja vilinää..."



"Äiti, en minä sitä tarkoittanut", Veronica sanoi. "Minä puhuin Groovesta." "Älä!" Chimilia henkäisi ennen kuin edes tajusi, että se oli Veronica, joka hänelle puhui. Sitten hän haukkoi henkeään. "Mutta... mitä... kuinka..." "Minä olen tiennyt jo kauan. Oswaldkin sai tietää... eräässä vaiheessa. Mutta Layla ei tiedä."



Se tieto ei rauhoittanut Chimiliaa juuri nimeksikään. Oswald tiesi myös? Mutta mitä? Kuinka paljon he oikein tiesivät? Ja ennen kaikkea - kuinka? Ennen kuin Chimilia ehti edes kysyä sitä, Veronica vastasi jo. "Kuulin siitä jo kauan sitten. Groove kertoi itse minulle." Chimilia nielaisi kuulleessaan tuon. "Hän pyysi, että... että antaisin sinulle yhden... jutun. Sitten kun aika olisi kypsä. Mutta yliopistolla unohdin asian kokonaan." Veronica painoi päänsä alas ja lisäsi: "Enkä ole varma, onko nyt jo liian myöhäistä." "Veronica, mistä sinä puhut?" Chimilia ehti kysyä, ennen kuin Harold pisti päänsä esiin keittiön ovesta pyytäen apua. "Minä tulen", Veronica vastasi ja katosi ovesta.



Harold oli keskustellut Oswaldin kanssa siitä, olisivatko hampurilaiset kovin paha vaihtoehto ruuaksi. Vaikkei hän itse ollut suuresti roskaruuan perään, ajatteli hän, että nuorempi väki ehkä pitäisi siitä. Ja mitäpä hän ei tekisi, jotta saisi lapsensa nauttimaan.



Mordecai saapui myös piipahtamaan rakkaansa luona. Hän tuli suoraan töistään kunnantalolta. Layla halasi miestään ja suuteli tätä hellästi. "Et haluaisi jäädä syömään tänne?" hän kysyi. "Meillä olisi mukavampaa silloin." "Niinkö?" Mordecai virnisti. "Ehkä minä sitten jään."



Mordecai ei ehtinyt edes vaatteitaan vaihtamaan, kun Jolene sattui tulemaan ulkoa grillipihalta. "Kas hei", hän sanoi oitis hymyillen ja ojensi kätensä kohti Mordecaita. "Olen Jolene Sherman. Te lienette Laylan aviomies?" Mordecai vilkaisi pöytää kattavaa Laylaa, joka nyökkäsi. "Tämä on veljeni tyttöystävä", hän sanoi. "Ja tulkaa tekin jo pöytään."



Pian kaikki istuivat jälleen pöydän ääressä - lukuunottamatta Veronicaa ja Haroldia, jotka olivat syöneet itsensä täyteen jo grillauksen aikana, ja nyt he siivosivat jälkiään ulkona. Keskustelu oli nyt huomattavasti kiivaampaa: Oswald innostui kertoilemaan Mordecaille, kuinka Layla tai Jolene olivat käyttäytyneet kuin eivät olisi koskaan ennen grillanneet, kun taas tytöt pistivät takaisin muistuttamalla kaikista niistä asioista, joissa Oswald oli epäonnistunut.



Chimilia yritti pysyä mukana keskustelussa. Hän jopa välillä esitti välikommentin jonkun sanottua jotain varsin osuvaa, mutta pariin kertaan hän taisi erehtyä tilanteestakin. Veronicaa ei kuulunut sisälle, vaikka hän kuinka odotti. Muutenkin häntä epäilytti, pääsisikö hän puhumaan enää tämän kanssa kahden kesken. Chimilia ravisti kaikki Veronicaan ja Agathaan liittyvät asiat päästään ja yritti entistä kovemmin päästä kärryille pöydässä vallitsevasta keskustelusta.



Vähitellen väki ruokapöydässä väheni. Chimilia lähti vielä käymään työpaikallaan noutaakseen muutamat paperit, ja Mordecai tarjoutui kyyditsemään hänet kotimatkallaan. Oswald liittyi Veronican ja isänsä seuraan ulkoilmaan. Ainoat pöydässä istuvat olivat nyt Layla ja Jolene. Layla oli innostunut kertomaan oudoimmista fanilahjoistaan, eikä Jolene voinut olla nauramatta listan käydessä todella oudoksi.



Layla naputti sormillaan lautasensa reunaa. Hän odotti kohteliaasti, että Jolene söisi purilaisensa loppuun, mutta tämä tuntui olevan kiinnostuneempi keskustelemisesta. "Olen kyllä kieltämättä hieman kateellinen sinullinen", hän myönsi. "Minusta olisi ihanaa, jos ihmiset tuntisivat minut ja ihailisivat minua sen vuoksi, mitä teen työkseni." "Tässä on kääntöpuolensakin", Layla mutisi. "Suuria hetkiä ei saa kokea rauhassa, vaikka ne tahtoisi pitää omana tietonaan."



"Sinähän se asiantuntija olet", Jolene nyökäytti päätään. Hän vilkaisi syrjäsilmällään, kuinka Layla ensin kosketti vatsaansa ja työnsi sitten tuoliaan taaksepäin.



"Onko kaikki hyvin?" Jolene kysyi, kun Layla sitten nousi pöydästä. Layla nyökkäsi. "Vatsani vain on hieman reistaillut", hän sanoi pikaisesti, hymyili väkinäisesti ja siirtyi vessan puolelle.



Jolene hymyili vaisusti, mutta päänsä sisällä joku nauroi rajusti. Ei häntä noin helposti narutettaisi, turha luulo! Hän haukkasi vielä kerran hampurilaistaan ja jätti loput syömättä. Ei hänellä oikein ollutkaan nälkä.



Kun Layla vasta sai avattua kylpyhuoneen oven, Veronica odotti jo häntä. "Minun pitää nyt lähteä", Veronica sanoi ja kätteli sisartaan. "Oli mukavaa nähdä. Toivottavasti ensi kertaan ei mene yhtä kauan." "Sanopa muuta", Layla nauroi. "Yritähän pärjäillä." Veronica naurahti, iski silmää ja neuvoi Laylalle samaa. Ulko-ovella hän kääntyi kuitenkin vielä ympäri. "Muuten..."



Chimiliaa ärsytti. Minkä ihmeen takia hänen oli pitänyt lähteä hakemaan niitä papereita juuri nyt? Olisi hän voinut odottaa aamuunkin, varsinkin, kun tämän takia paljon tärkeämmältä vaikuttava asia oli jäänyt hoitamatta. Hän puristi pesusientään vieläkin lujempaa. Kuinka Veronica oli voinut lähteä noin vain, sitä hän ei ymmärtänyt.



"Äiti." Ääni tunkeutui Chimilian muiden ajatusten läpi. Hän vilkaisi pikaisesti Laylaa ja vain hymähti vastaukseksi osoittaakseen, että kuuntelisi kyllä. "Minä lähden nyt käymään Mordecain luona", hän ilmoitti. "Ja Veronica sanoi jättäneensä sinulle terveisiä tuonne." Hän nyökäytti päätään lastenhuoneen suuntaan.



Chimilia melkein pudotti pesusienen lattialle. Hän katseli, kuinka Layla poistui asunnosta, muttei tavaanomaiseen tapaansa sanonut "näkemiin". Hän kääntyi ympäri ja otti tarvittavat askeleet päästäkseen lastenhuoneeseen.



Huoneeseen ei oltu asennettu lamppua, mutta kiitos keittiön valon ja valoisan kesäyön, Chimilia näki varsin selvästi lattialle jätetyn kirjan. Chimilia kumartui kulmat kurtussa nostamaan kirjan. "Kirja? Mitä se tyttö lienee ajatellut..."



Chimilia palasi takaisin olohuoneeseen voidakseen lukea kunnon valossa kirjan sisältöä. Ehkä asia selviäisi paremmin niin.



Vasta, kun hän oli istunut mukavasti sohvalle ja kääntänyt kirjan kannen kunnolla esiin, Chimilia huomasi tietävänsä mistä kirjasta oli kyse. Se oli Agathan kirjoittama. Chimilia muisti varsin hyvin, millaisen kohun kirja oli aiheuttanut ilmestyessään. Tai ei itse kirja, vaan tieto siitä, että tämä olisi viimeinen kirjoitus Agathalta. Chimilian silmät kostuivat aavistuksen ajatellessaan, että niin oli todella käynyt.



Hän käänsi esiin ensimmäisen sivun. "Chimilialle, joka auttoi minua ymmärtämään" olivat ainoat sanat. Chimilia luki tekstin uudelleen todetakseen, ettei ollut ensimmäisellä kerralla lukenutkaan väärin. Agatha todella oli omistanut tämän kirjan hänelle.



Vapisevin käsin Chimilia käänsi sivua. Seuraavallakaan sivulla ei ollut tarinaa. Ainoastaan kirjan tekijän ja kustantamon tiedot, sekä tekstiä, jonka joku oli lisännyt siihen myöhemmin käsin kirjoittamalla. Chimilia kävi rivejä lävitse sormella varoen jättämästä sanaakaan välistä. "Chimilia, minä ymmärrän, jos et pidä minusta. Haluaisin silti pyytää anteeksi sitä, mitä sinulle tein."



"Kaikkien näiden vuosien ajan olen yrittänyt hyvittää tekoani sinulta salaa, koska et muuten apuani olisi hyväksynyt. Miksi olisitkaan? En minäkään sinun tilassasi olisi. Toivon kuitenkin, että minusta oli apua. Joudun tekemään paljon, jotta pystyin esiintymään nuorena lastenhoitajana ilman, että tunnistaisit minua. Mutta olin valmis tekemään mitä vain päästäkseni auttamaan sinua ja koko muuta perhettäsi, enkä vieläkään kadu mitään."



"Ei... Ei hän voi", Chimilia haukkoi henkeään. Hänen sydämensä lyöntitiheys suureni hetki hetkeltä, sana sanalta.



"Tietyssä vaiheessa en enää uskaltanut paljastumisen pelossa toimia itse. Toimin silti kulisseissa. Muun muassa suhteideni kautta sain ehdotettua Laylan bändiä esiintymään Pikkupuistossa. Tuon esiintymisen jälkeen tapasin Veronican ensimmäistä kertaa lähdettyäni luotanne."



"Kerroin Veronicalle kaiken. Aivan joka sanan. Minusta tuntui, että tyttö ansaitsi tietää, kuka minä oikeasti olen, ja miksi toimin niin kuin toimin. Kerroin myös tarvitsevani hänen apuaan: halusin hänen välittävän opiskelurahat sinulle ja miehellesi ilmoituksen suuren firman vapaasta työpaikasta."



"Veronica ymmärsi minua. Hän sanoi, että ansaitsen toisen mahdollisuuden. Hän sanoi, että tahtoi auttaa minua. Hän myös lupasi, ettei kertoisi kenellekään. Mutta minä halusin, että sinä saisit vielä tietää tämän kaiken, kun aika olisi siihen sopiva. Luotan Veronican kykyyn nähdä se hetki."



"Siksi minä kysyn nyt: Chimilia, annatko minulle anteeksi? Minä odotan vastaustasi. Agatha"



Chimiliasta tuntui, että hän voisi alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Hän nikotteli ja pyyhki aina välillä kyyneleitä hihaansa. Hän käänsi äkkiä pois käsinkirjoitetun osuuden ja alkoi lukea itse tarinaa. Kello ylitti puolenyön ja jatkoi matkaansa, mutta Chimilia vain luki. Mitä pidemmälle hän luki, sitä varmemmaksi hän tuli, että tämä tarina kertoi hänestä ja Agathasta.



Tultuaan kohtaan, jossa toinen päähenkilöistä jälleen kerran torjui toisen, Chimilia ei enää kestänyt. Hän läimäytti kirjan kiinni. Hänen kätensä jäi lepäämään kirjan nimen päälle. "Anteeksipyyntö". Sen alla luki Agathan nimi.



Chimilia käveli kirjahyllyn luokse ja asetti kirjan laatikkoon, johon oli kerännyt itselleen tärkeitä asioita. Sitten hän vain seisoi siinä, katseli tuota laatikkoa. Hän saattoi kuulla pienen äänen toistavan Agathan sanoja. "Chimilia, annatko minulle anteeksi?" Sitä Chimilia ei ymmärtänyt. Hän oli kohdellut Agathaa vähintään yhtä ikävästi, haukkunut tätä ties miksi, mutta silti nainen oli tehnyt uskomattomia asioita hänen vuokseen.



"Kyllä sinä saat anteeksi, Agatha... Mutta voitko sinä antaa minulle anteeksi?"



"Luulin sinua sydämettömäksi... Mutta sinulla on ollut paljon suurempi sydän kuin kenelläkään voi olla."

Pitäisi varmaan yrittää lyhentää osapituutta. Tällaisen kirjoittamiseen kun tuntuu menevän aina vähintään yksi vuorokausi :P Huhhuh, minä se en koskaan opi edes leikkimään tehokasta kirjoittajaa. Sorruinpa muuten ties kuinka monta kertaa tässä osassa klassiseen virheeseen, johon kompastuu myös moni muu kuvallisen tarinan kirjoittaja. Jos olisin ahkerampi, korjaisin asian, mutten jaksa :''DD Sisimmässäni asuu laiskuri. Pitääkin saada se ryhdistäytymään näiden osien takia...

]]> 2010-07-27T01:19:01+03:00 2019-10-12T14:46:26+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/07/osa-8-anteeksipyynto Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 7 - Rakkauttako vain]]> Tekisipä taas kovasti mieleni pyydellä vuolaasti anteeksi... Minua niin hävettää, kun minulla menee iäisyys saada yksi osa tehtyä :/ Pistetään se sen piikkiin, että yliopistolla tulee usein niitä seinään pysähtymisiä, kun ei tiedä mitä tekisi. Noh, näillä mennään, näillä mennään... Osa on kuitenkin valmis luettavaksi, ja vaikka se on lyhyt, niin se on osa! ;DD Siispä ei kun lukemaan~



Chimilia avasi laatikon ja otti sieltä esiin kaipaamansa kulhon. Hän vilkaisi pikaisesti keittokirjan ohjetta, minkä jälkeen hän alkoi keskittyneesti tehdä taikinaa piirakkaa varten.



Hän katsoi taikinaan muodostuneita raitoja. Hän niin toivoi, että tämä kakku onnistui ensimmäisellä yrityksellä. Jos näin ei kävisi, hän yrittäisi uudelleen. Chimilia nimittäin halusi, että tänään syötäisiin hyvää piirakkaa. Ties milloin hän pääsisi tekemään lastensa kanssa niin seuraavan kerran. Tai Laylahan olisi vielä pitkään hänen seuranaan, mutta Oswald ja Veronica lähtisivät yliopistoon.



Chimiliasta tuntui pahalta edes ajatella, että hän joutuisi pian sanomaan kahdelle lapselleen "näkemiin" pitkäksi aikaa. Eivätkä he enää sen jälkeen palaisi kotiin! Chimilia laski kulhon kädestään ja huokaisi. Harold oli hyvästellyt lapsen jo toissapäivänä lähtiessään työmatkalle, ja Chimilia oli vierestä katsonut sitä. Se oli ollut hänen miehelleen kova paikka, kuinkas hän sitten itse selviäisi siitä?



Heti, kun ulko-ovi kuului sulkeutuvan, Chimilia riensi eteiseen vastaanottamaan lapsiaan, jotka olivat viettäneet koko aamupäivän kaupungilla kavereidensa seurassa. Veronica hieman hämmästyi, kun tunsi äitinsä kädet itsensä ympärillä, mutta tajusi pian mistä oli kyse ja halasi takaisin. "Layla ja Oswald tulevat kohta", hän sanoi.



"Hyvä", Chimilia totesi ykskantaan ja päästi kuopuksensa irti otteestaan. "Minä nimittäin tein piirakan, ja se jäähtyy pian, ellei sitä päästä syömään." Hän virnisti. Veronica hymyili äidilleen.



Pian Oswald ja Laylakin saapuivat ja koko kotona oleva perhe asettui istumaan ruokapöydän ääreen. Chimilia oli asettanut lautasten viereen shamppanjalasit, joihin hän oli kaatanut alkoholitonta shamppanjaa. Ennen kuin kukaan ehti aloittaa syömistä, hän kohotti oman lasinsa. Lapset seurasivat perässä äitinsä esimerkkiä. Ystävällisesti he kuuntelivat kaiken sen, mitä heidän äidillään oli sydämellään - "Layla, olen niin ylpeä sinusta..." - kuinka heidän äitinsä kävi läpi heidän koko elämänsä - "minä muistan, kun sinä Oswald vielä olit pieni, ja..." - sekä kuinka hän luotti heidän saavan hyvän tulevaisuuden - "Veronica, sinä saat varmasti mitä parhaimman todistuksen yliopistolta, ja saat loistavan ammatin ja..." - kunnes heidän äitinsä viimein lopetti.



"Meille ja maailman parhaimmalle äidille", Veronica sanoi lopuksi ja kohotti oman lasinsa korkeammalle.



Muut tekivät saman perässä ja joivat sitten lasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella, niin vähän Chimilia oli juomaa lasiin laittanut. Layla tunsi itsensä kovin iloiseksi. Hän oli pelännyt, kuinka hänen vanhempansa suhtautuisivat hänen päätökseensä jättää yliopisto käymättä, mutta kaikki oli sujunut hyvin; he olivat vihdoin hyväksyneet täysin hänen muusikon uransa ja tukivat häntä enemmän kuin koskaan.



Iltapäivä valui hitaasti eteenpäin, tosin Chimilia olisi kehdannut toivoa sen menevän vielä hitaammin. Hän ei tahtonut päästää irti lapsistaan, ainakaan vielä. "Emme me kaukana ole, ja voit silti soitella aina", Oswald yritti piristää äitiään. "Ja sinäkin saat pian opintosi päätökseen. Kun pääset takaisin työelämään, ei sinulle jää paljoa aikaa ajatella meitä."



Chimilia huokaisi. "Ehkä se on niin", hän totesi ääneen, mutta mielessään hän vannoi, että tuo oli suurin vale, jonka hän oli kuullut Oswaldin suusta.



Vähitellen keskustelu siirtyi muille alueille, eikä kukaan enää maininnut sanoja "opiskelu", "lähtö" tai "ikävä".



Oswald istuskeli sohvalla ja yritti löytää itselleen mukavaa asentoa. Hän oli juuri soittanut Stenvall-instituuttin ja ilmoittanut ottavansa opiskelupaikan vastaan. Samalla soitolla hän oli saanut tiedon siitä, että oli ansainnut yhteensä kolme stipendiä. Se lämmitti hänen sydäntään, eivät olleet hänen opiskelunsa menneet hukkaan.



Enää Veronican soitto, ja sitten he lähtisivät. Äidin ja Laylan he olivat jo hyvästelleet, sillä näille tuli äkillinen kiire lähteä isää vastaan - jostain syystä hän tulikin kotiin kaksi päivää etuajassa, äiti oli mutissut jotain hyvin sujuneista neuvotteluista halatessaan Oswaldia viimeisen kerran. Oswald huokaisi. Nyt hänelläkin oli tunne, että lähtö oli lähellä.



"Bertorelli, niin se oli", Veronica sanoi ties kuinka monetta kertaa puhelimeen. "Juu, minä tiedän, että Bertorelli-nimellä on jo otettu paikka vastaan, mutta meitä on kaksi." Hän pyöritteli silmiään. Tämä oli vaikeampaa kuin hän oli voinut kuvitellakaan.



"Mikä siinä on vaikea käsittää, että samalla sukunimellä voi olla kaksi ihmistä?" Veronica mutisi lopetettuaan puhelun. Hän kääntyi Oswaldin puoleen ja irvisti. "Sinä voitit, minä sain vain kaksi stipendiä", hän sanoi, ja Oswald naurahti. "Minähän sanoin, ettei sinusta ole minulle vastusta." "Ja minä sanoin, että jos aloitat tuon taas, niin heitän sinua jollain kovalla."



Taksi kuului pysähtyvän Bertorellien pihatielle. Kaksi tööttäystä. Oswald nousi ylös ja katsoi Veronicaa. "Mennäänhän sitten."

*  *  *  *  *



"Olipas siinä taas yksi tappotylsä luento", Veronica huokaisi ja istui väsyneenä Rhiannan viereen. Sitten hänen silmänsä revähtivät auki, kun hän yllättäen muisti ennen luentoa kuulemansa juorun. "Tiedätkös, Jolene erosi eilen Jackista, ja hänellä on taas uusi kiikarissa. Ilmeisesti hän erosikin juuri tämän uuden takia..."



"Se juttu kestikin jo melkein kaksi viikkoa", Rhianna tuhahti. "Minä jo melkein kummastelin, että milloin hän meinaa taas vaihtaa..." "Ei siinä muuten olisi mitään, mutta kun kuulemani mukaan Jolene on iskenyt silmänsä Oswaldiin", Veronica lisäsi.



Rhianna oli varsin huvittunut kuullessaan tämän. "Joleneko pitäisi Oswaldista?" hän naurahti. "Vuosisadan vitsi. Oswald on hiljainen kirjatoukka, ja Jolene..." Hän kohautti olkiaan, kun ei löytänyt sopivaa sanaa.



"Todellakin toivon samaa", Veronica mutisi. Hän ei tahtonut, että Jolene kajoaisi Oswaldiin. Oswald oli hänen veljensä, eikä hän tahtonut, että mikään satuttaisi häntä - ja mikäli Jolene saisi kiedottua Oswaldin pikkusormensa ympärille, Oswald tulisi kärsimään kovasti, kun Jolene sitten jättäisi hänet pian.



Iltamyöhällä Oswald laahusti omalta luennoltaan takaisin asuntolalle. Hän oli lopen väsynyt. Koko päivän hän oli saanut oudoksuvia katseita muilta opiskelijoilta. Hän ei ymmärtänyt sitä. "Pitää kysyä Veronicalta", hän ajatteli haukotellessaan. "Hän kyllä tietää varmasti, mitä on tekeillä."



Oswald oli jo melkein asuntolan portailla. Kohottaessaan katseensa omista jaloistaan hän huomasi katsovansa vaaleaa naishenkilöä. Hän tunnisti tämän oitis. Kuka tahansa kampuksen opiskelijoista tuntisi hänet vaikka kahdensadan metrin päästä.



Se oli Jolene.



"Hei, Jolene", Oswald tervehti kohteliaasti kulkiessaan Jolenen ohitse. Vaikka hän itse ei enää katsonut Joleneen päin, hän saattoi tuntea naisen katseen porautuvan häneen.



Oswald kuuli, kuinka Jolene seurasi häntä sisälle asuntolaan. Siinä vaiheessa hän kääntyi ympäri. "Onko sinulla jokin hätänä?" hän kysyi. Jolene nyökkäsi. "Minulla on yksinäinen olo", hän sanoi ja huokaisi. "Kaipaan kovasti seuraa."



"Kuljin äsken kahvilan ohi, siellä oli paljon ihmisiä", Oswald sanoi. Jos hän olisi kehdannut, hän olisi lisännyt, että sieltä Jolene saattaisi löytää myös miesseuraa itselleen, mutta hän päätti pysyä vaiti. Jolene hymyili vaisusti. "En minä sitä tarkoittanut."



Hän nojautui rauhallisesti lähemmäs Oswaldia. "Sinä olet viisas nuori mies, Oswald", hän kuiskasi. "Kyllä sinä tiedät." Sitten hän hymyili vielä kerran, toivotti hyvää yötä ja lähti kohti omaa huonettaan jättäen hölmistyneen Oswaldin yksin aulaan.

*  *  *  *  *



"Kai tässä on tilaa?" Jolene kysyi istuen vastausta odottamatta Rhiannan seuraan. Kuvitelmissaan Rhianna oli jo lähdössä pois, mutta hänet oli kasvatettu liian hyvätapaiseksi, jotta hän olisi todellisuudessa voinut tehdä niin. Tuskinpa tämä olisi niin hirveätä istua tässä, sitä paitsi hän oli itse jo melkein syönyt.



"Oswald kertoi, että olette tunteneet todella pitkään", Jolene alkoi oitis viritellä keskustelua. "Taidatte tuntea toisenne melko hyvin." Rhianna nyökytteli päätään.



"Millainen Oswald sinusta on?" Jolene kysyi. "Mistä hän oikein pitää? Haluaisin yllättää hänet jotenkin, mutta kun en tunne häntä niin hyvin..." "Mutta tehän olette käyneet pariin kertaan yhdessä ulkona", Rhianna sanoi hämmästyneenä. "Ei se ole sama asia, kuin jos on tuntenut jonkun koko ikänsä", Jolene virnisti.



"No, Oswald on sellainen kirjatoukka, joka pitää siitä, että pääsee näyttämään taitojaan", Rhianna sanoi oikopäätä. "Vaikka hän on vaatimaton, niin hänestä on ihanaa kuunnella kehuja työnsä jäljestä. Hän on ollut sellainen ala-asteelta lähtien, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran."



"Ala-asteelta alkaenko te olette tunteneet?" Jolene hämmästyi.



"Niin, olimme sekä ala- että yläasteen samalla luokalla", Rhianna vastasi. Hän hymyili vaisusti muistellessaan menneitä. "Olimme erottamattomat kolmannelta luokalta asti."



"Sano vielä, että olitte yhdessä", Jolene naurahti. Rhianna huomasi huolestuneen äänensävyn hänen naurussaan. "Kaikki luulivat niin", hän vastasi rauhallisena, hyvin tottuneena selittämään tämän. "Me olemme aina olleet vain hyviä ystäviä. Kuin sisko ja veli."



Jolene vaikeni hetkeksi aikaa, aivan kuin hän olisi sulatellut tietoa, että hänen uudella ihastuksellaan oli yksi uusi sisko. Sitten hän näytti havahtuvan taas. "Oletko nähnyt Oswaldia?" hän kysyi. "Etsin häntä ennen kuin tulin tänne, mutta en löytänyt häntä mistään... Ei kai hän luennolla ole?"



"Ei, hänen luentonsa on vasta kuuden aikaan", Rhianna sanoi ja nousi ylös. "Mutta jos näen häntä, niin kerron, että etsit häntä." Rhianna heilautti kättään hyvästiksi ja poistui ruokalasta. Hän tiesi täsmälleen, missä Oswald oli, mutta ei hän tahtoisi sanoa sitä Jolenelle.



Oswald ei pitänyt tästä tilanteesta yhtään. Hän tunsi olonsa kovin orvoksi.



Ennen hän oli tottunut olemaan se, joka tiesi kaiken ja osasi toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Viimeiset pari päivää olivat kuitenkin olleet jotain aivan uutta, ja kiitos kuului yksin Jolenelle. Siinä vaiheessa, kun nainen oli astunut hänen elämäänsä, hän ei ollut tiennyt enää mistään mitään.



Oswald siirsi otsatukkaansa pois silmiensä edestä. Hän ei tiennyt, mitä tunsi Jolenea kohtaan. Hän ei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi.



Oswald kuuli askelia kulman takaa, mutta hän tiesi katsomattakin, että tulija oli Rhianna. Tämä käveli hänen luokseen ja kävi sitten istumaan. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi ja katsoi Oswaldia tutkivasti. "Jolenella on jotain asiaa sinulle."



Oswald huokaisi kuuluvasti. "Mitä minun pitäisi tehdä Jolenen kanssa?" hän kysyi Rhiannalta. "Hän on tosi mukava, vaikka olen aina kuvitellut hänen olevan vain kylmä diiva, mutta... ei se ole niin." Oswald hieroi niskaansa vaivautuneena ja tuijotti sitten lattiakiveystä. "Millaista on olla rakastunut? Onkohan se tällaista?"



"Sitä ei voi kukaan muu sanoa", Rhianna sanoi rauhallisesti. "Sinun pitää tietää se itse." "Mutta minä en tiedä", Oswald sanoi katse naulittuna edessään avautuvaan tyhjyyteen. "Minä en tiedä."



Rhianna nousi istumasta ja käveli polvillaan aivan Oswaldin viereen. Hän niin toivoi, että olisi voinut auttaa Oswaldia jotenkin. Häntä suretti nähdä tämä noin surullisena ja eksyneenä.



Kaksikko istui hetken aikaa aivan hiljaa.



"Kyllä sinä tiedät, kun olet rakastunut. Kuuntele vain omaa sydäntäsi."

*  *  *  *  *



Oswald tuijotti tietokoneen näyttöä. Hän oli jälleen kirjoittanut yhden esseen puhtaaksi ja lähettänyt sen lehtorilleen. Hänellä oli kuitenkin nyt se sama, tyhjä ja epävarma tunne, jota hän oli paennut esseen pariin. Nyt ei ollut enää tekemistä, ja hänen ajatuksensa pääsivät taas harhailemaan vapaasti.



"Oswald? Oswald, ajattelin lähteä Opiskelijakeskukseen. Tuletko mukaan?" Ei vastausta. "No, minä menen sitten..."



"Odota", Oswald huudahti. Jolene kääntyi katsomaan kulmat koholla Oswaldia, joka työnsi tuoliaan taaksepäin. "Minä voisin sittenkin tulla", hän sanoi.



"En voi uskoa, että olet pelannut tätä peliä vain muutaman kerran", Jolene sanoi vilkuillen epäuskoisesti Oswaldia, joka pussitti kolmannen pallonsa peräkkäin. Oswald naurahti lyöden samalla hutilyönnin. "Sinun vuorosi", hän sanoi.



"Mitäköhän minä voisin edes tehdä?" hän mutisi. "Noita sinun pallojasi tuntuu olevan vain omieni tiellä."



Jolene käveli biljardipöydän viereen ja katseli mietteliäänä tilannetta sen päällä. Oswald puolestaan katseli Jolenea.



"Voisiko hän olla Se?"



Oswald oli niin kovasti omissa ajatuksissaan, ettei huomannut, kun Jolene kehotti häntä siirtymään pelipöydän ääreen. Pian hän käveli tämän viereen ja napautti hellästi häntä kepillä päähän. Oswaldin silmät revähtivät auki, ja Jolene nauroi. "Anteeksi", Oswald mutisi ja tunsi kasvojensa punehtuvan, kun hän siirtyi lyömään palloja pöydän viereen.



Peli päättyi Oswaldin voittoon, kun Jolene lopulta löi kasipallon pussiin. Tämän jälkeen kaksikko oli siirtynyt alakerran takkatilaan. Koko talossa ei tuntunut enää olevan muita opiskelijoita, niin rauhallista siellä oli. Jolene katsoi Oswaldia suoraan silmiin. "Minä todellakin pidän sinusta Oswald", hän sanoi ihastelevalla äänensävyllä. Oswald tunsi poskiansa kuumottavan.



Puolet Jolenen sanoista menivät hänen korvinsa ohitse. Hän vain kuunteli ja kuunteli, muttei ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Hänen poskiaan kuumotti entistä enemmän. Hänellä oli muutenkin kovin typerä olo siinä Jolenen vierellä.



Syrjäsilmällään Oswald vilkaisi Jolenea. Tämä oli varmaan koko kampuksen kaunein nainen, ja hän itse oli se nörtti, jota ei yleensä huomattu kuin luennoilla, kun hän esitti tarkentavia kysymyksiä häiriten muiden nukkumista. Tässä oli varmaan sattunut joku erehdys.



"... mutta tiedätkö, mistä minä pidän eniten?" Jolenen ääni tunkeutui Oswaldin ajatusten läpi. Hän katsoi Oswaldia syvälle silmiin omiaan räpytellen.



"Sinä olet erilainen. Et sellainen rehvastelija, joka uskoo kaatavansa tytön heti kun vain tahtoo, vaan sellainen, joka oikeasti välittää." Ja taas Oswald tunsi olevansa väärässä paikassa.



Jolene tuli entistä lähemmäksi Oswaldia. "Minä rakastan sinua, Oswald", hän kuiskasi.



Ennen kuin Oswald oli edes ehtinyt tajuta, kuinka suuria sanoja Jolene oli juuri lausunut, hän tunsi jo tämän suutelevan häntä. Aluksi Oswald oli säikähdyksissään ollut vetäytymässä taaksepäin, mutta sitten hän antoi itsensä vastata suudelmaan ja asetti varovasti kätensä Jolenen vyötärölle.



"Voisiko tämä nyt olla sitä rakkautta?"



Kun Oswald viimein malttoi irroittaa otteensa Jolenesta, hän katsoi lumoutuneena naisen silmiä. "Minäkin taidan rakastaa sinua."

*  *  *  *  *



"Katso nyt noita. Melkein ällöttävää."



"Älä viitsi, Veronica", Rhianna katsoi rauhallisesti Veronicaa, joka ei näyttänyt aivan yhtä rauhalliselta. "He ovat olleet yhdessä jo melkein kuukauden."



"Mutta tuo on Jolene", Veronica huomautti ja kääntyi katsomaan Rhiannaa. "Ei hän voi muuttaa tapojaan." "Mutta koskaan ennen ei hän ole ollut yhdessä näin pitkään kenenkään kanssa", Rhianna pisti väliin. "Ja Oswald vaikuttaa olevan todella rakastunut häneen. Ehkä he ovat oikeasti tosissaan."



"Pötyä", Veronica tuhahti ja vilkaisi vielä kerran maassa makaavia Oswaldia ja Jolenea. "Ei Oswald tiedä, mitä rakkaus on. Kukaan ei voi rakastaa tuollaista ihmistä kuin Jolene. Hänhän on pelkkä... pelkkä..." Veronica ei saanut sanotuksi lausettaan loppuun.



"Ei kukaan muu voi tietää, milloin joku toinen on rakastunut. Ja Jolenekin on ihminen, vaikka onkin hirvittävä diiva. Ihmiset muuttuvat, Veronica, hyväksy se."



Samassa Rhiannan kasvoille levisi ilkikurinen virne. "Ja kuka se on itse vakuuttanut olleensa niin rakastunut jo neljä kertaa viimeisen puolen vuoden aikana?" "Älä viitsi..." "Ja kuka se on tälläkin hetkellä aivan pihkassa siihen tummaan mieheen, mikäs hänen nimensä olikaan... Zachary?" "Lopeta", Veronica nauroi ja pyyhki silmiään. "Sitä paitsi, hänen nimensä on Zane."



"Zane on sitä paitsi ihan eri maata kuin ne muut", hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut näin varma, että hän on se, jonka kanssa voisin oikeasti jakaa elämäni." Veronica tunsi kännykkänsä tärisevän hameensa taskussa ja vilkaistuaan näytöllä vilkkuvaa muistutusta, hän hymyili aurinkoisesti.



"Nähdään taas illalla, minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja halasi Rhiannaa pikaisesti. "Zaneko?" tämä kysyi virnistellen. "Näkemiin nyt vain", Veronica nauroi ja juoksi jo portaita alas. Rhianna jäi yksin virnistelemään parvekkeelle ja katsomaan Veronican perään "minä-tiedän-kyllä-tämän-jutun" -ilmeellä.



Kun Veronica sitten lopulta saapui takaisin asuntolalle, kaikki muut olivat jo nukkumassa. Jostain huoneesta kuului kovaäänistä kuorsausta, mutta muuten hän ei saattanut kuulla muuta. Veronica oli hymyillyt koko matkan, eikä hymy kaikonnut hänen huuliltaan vieläkään. Se oli ja pysyi.



Tämä ilta oli ollut aivan täydellinen. Koskaan ennen hän ei ollut ollut näin onnellinen.



Sillä nyt hän tiesi, että myös Zane rakasti häntä.

Piuuuuh, hävettävän sekava osa entistä sekavimpine kuvateksteineen, mutta se on osa? Sellaisenhan minä lupasin :'''DD Noniin, ensi kerralla... en lupaa mitään 8) Jotain on luvassa, ja jotain tulee. Se, mitä se tarkoittaa, selviää sitten. Perijästä tulee tietoa seuraavan kahden osan aikana (okei, minä epäilen vieläkin, vaikka periaatteessa päätin sen jo varmasti... ;DDD), joten toivon mukaan pian voitaisiin jo harkita jälkikasvua? Yritän päästä ihan parilla yliopisto-osalla, koska nämä ovat tylsiä, kaikki kuitenkin haluavat vain nähdä suvun kasvavan ;) Tai minä ainakin haluan ;D Näkemisiin~

]]> 2010-06-27T21:59:01+03:00 2019-10-12T14:46:28+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/06/osa-7-rakkauttako-vain Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Aurinkoista kesää kaikille!]]> Ensinnäkin suuret onnittelut kaikille, jotka saivat valkolakin päähänsä eilen! Samaten jokaiselle peruskoulunsa päättäneelle! Unohtamatta kuitenkaan kaikkia muita, jotka hienosti jaksoivat taas yhden kouluvuoden ja ovat ehdottomasti ansainneet lomansa ♥

Sitten tästä osasta. Kylläkyllä, minä olen ihan oikeasti saanut sen alkuun, mutta kun siirryttiin yliopistolle (spooooil! o.O), niin minuun iski blackout. En oikein ole varma, mitä tekisin seuraavaksi. Suomeksi sanottuna menee hetki, ennen kuin osa ilmaantuu. Tässä on kuitenkin lomaa, että pitäisi onnistua =) Hieman ehkä hidastavat kaksi ensimmäistä viikkoa Bertorellien jatkumista, sillä olen isoshommissa. Mutta kaikesta selvitään. Minä en aio lopettaa, vaikka mikä olisi ;) Hihihaha.

Vielä kerran onnea ja ihanaa kesän alkua jokaiselle!

~ Chimmyy, joka on aivan kesäfiiliksissä

EDIT 18.6. //

Se olisi terve taas ja suuret anteeksipyynnöt. Blackout ei ole lähtenyt mihinkään, vaan ainoastaan laskenut intoa -.- Eilen tein päätöksen, että jo olemassa olevat kuvat saavat lentää roskakoriin ja aloitan kaiken alusta (paljonpa menetän, parikymmentä kuvaa vain :>>). Ehkä nyt saan vähän juontakin mukaan pelaillessani. Kovasti mietin, tahtoisinko ottaa jo nyt yhden ideani, josta olen todella ylpeä ja varma, ettei ainakaan kovin moni ole sellaista ennen tehnyt ;) Katsotaan nyt, onko kuitenkaan hyvä aika vielä, vai pitäisikö säästää...

Kovasti kiitoksia siitä, että olette jaksaneet olla näin kärsivällisiä. Ensi viikolla yritän saada jotain ulos, vaikkakin sitten jotain tönkköä ja lyhyttä, mutta jotain ♥ =) Jos ei silloinkaan tule mitään, saa tulla hirttämään. Täytyy tulla, tai sitten hyppään itse sillalta.

Linkkilistankin yritän päivitellä senkin tässä huomenna tai joku muu päivä. Hirttää saa myös silloin, jos unohdan jonkun sieltä!

]]> 2010-06-06T09:41:01+03:00 2019-10-12T14:46:30+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/06/aurinkoista-kesaa-kaikille Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 6 - Onnen tähdet]]> Ah, ihastuin Juha Tapioon uudelleen minimaalisen tauon jälkeen, joten pitihän sieltä sitten etsiä nimi tälle osalle ;) Suosittelen muuten kuuntelemaan kyseisen biisin, aiiiivan ihana<3 Nousi hetkessä omiin suosikkeihini. Ai niin, hitsit, olihan tämä osakin tässä... *mutinmutin* Lupasinko, että tässä osassa kiinnitettäisiin enemmän huomioita muihin kuin lapsiin? Saattoipa nyt käydä niin, että tälläkin kertaa osalla on selvä päähenkilö, mutta yritetään selvitä, jookosta kookosta =) Kyllä vielä joku kerta huomataan ne muutkin vähän paremmin! Ja osassahan on 110 kuvaa, muttaaaa... Paikoitellen on tosi lyhyitä kuvatekstejä, että ei hätää, ei tämä ole mitenkään extrapitkä ;>



Layla kuuli, kuinka joku astui huoneeseen. "Kuka se oikein oli?" hänen isänsä ääni kysyi. "Kuka sinulla täällä oikein oli? Näinkö oikein, että se oli joku poika?"



"Kuka?" Layla kysyi kuin ei olisi ollenkaan tiennyt, mistä hänen isänsä puhui. Juuri nyt hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi yhtään isänsä valituksia tai saarnoja. Layla väänsi hämmennyksensä päälle enkelihymyn ja katsoi ystävällisesti isäänsä.



Haroldista paistoi kärsimättömyys. "Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan", hän totesi jokseenkin kylmällä äänensävyllä. "Kuka se oli, joka äsken lähti täältä huoneesta?" "Ahaa, tarkoitit häntä!" Layla kiekaisi kuin vasta asian oivaltanut. "En olisi millään uskonut... Minä kuvittelin, että tarkoitit erästä toista, joka..." "Layla. Kuka se oli?"



Laylaa alkoi jo pelottaa hänen isänsä puhetapa. "Se oli Mordecai", hän sanoi. "Meidän triomme kitaristi. Sovimme konsertin yksityiskohdista."



"Se olisi ihan hyvin voinut odottaa huomiseen", Harold murahti. "Ei olisi!" Layla väitti vastaan. "Meidän piti saada sovittua asiat nyt. Se konsertti on meille todella tärkeä. Jos kaikki menee täydellisesti, voisimme ehkä jopa..."



"Kello on melkein yksitoista. Ei tähän aikaan tarvitse sopia mitään, oli se sitten kuinka tärkeätä tahansa." "Niinkö luulet?"



"Kuule isä, voisitko sinä keskittyä vaihteeksi omiin asioihisi? Minä kyllä pärjään omien ongelmieni kanssa, keskity sinä omiisi. Ei se työpaikan hankkiminen käy niin, että vain valitat minulle. Tässä koko perhe kärsii rahapulasta, ja sinä..."



"Älä sinä puhu minulle tuollaisia!" Harold huusi vihaisena. Layla säpsähti peloissaan hieman taaksepäin. Myös Harold itse vapisi - ärtymyksestä vai hämmennyksestä omaa käytöstään kohtaan, sitä hän ei tiennyt. 



Layla oli varma, että hän saisi vielä kuulla jotain isänsä suusta, mutta sen sijaan tämä vain käveli pois huoneesta. Layla kuuli, kuinka hän lysähti vuoteelleen viereisessä huoneessa. Hetken päästä kuului jo vaimea kuorsaus, ja Layla huokaisi. Ehkä hänenkin pitäisi mennä nukkumaan.



Vaihdettuaan yöpaidan päälleen Layla istui sänkynsä reunalla ja nieleskeli itkua. Isän kanssa käyty riita oli liian tuoreessa muistissa. "Miksi me riidellään niin paljon nykyään?" hän kysyi itseltään. "Mitä tässä oikein kävi, jotta päädyttiin tähän?"



"Kuule isä, voisitko sinä keskittyä vaihteeksi omiin asioihisi? Ei se työpaikan hankkiminen käy niin, että vain valitat minulle. Tässä koko perhe kärsii rahapulasta." Sanat, jotka Layla oli suutuspäissään mennyt laukomaan isälleen kaduttivat häntä nyt. Hän oli mennyt liian pitkälle. Ei se ollut hänen isänsä vika, että hänen työnantajansa oli jaellut kiivaaseen tahtiin potkuja alaisilleen säästääkseen palkkakustannuksissa. Työttömäksi jääminen oli ollut kova isku hänen isälleen. Hän oli mennyt aivan rikki. Varsinkin tässä tilanteessa rahaa tarvittaisiin edes jostain.



Layla taputteli tyynyään. Toisaalta, ehkä hänelläkin oli oikeus hieman iskeä arkaan paikkaan, jos hänen isänsä kerran suhtautui noin kriittisesti hänelle tärkeisiin asioihin?



Ovi kävi. Hetken aikaa Layla jo luuli, että hänen isänsä palaisi, mutta tulijaksi paljastui Oswald. Poika istahti omalle sängylleen ja katsoi Laylaa. "Mitä nyt?" Layla kysyi hymyillen teennäisesti. Oswaldin katse kertoi, että hän kuitenkin tiesi, mistä oli kyse. "Te riitelitte taas", hän sanoi hiljaa. "Joko kerroit sen konsertista tärkeydestä? Kysyitkö?"



"Minä kyllä yritin", Layla aloitti. "Mutta en päässyt loppuun asti. Tuskin isää edes kiinnostaa. En varmaan viitsi enää kysyä, tahtooko hän tulla sinne." Oswald katsoi hetkisen verran Laylaa kulmat kohollaan, huokaisi sitten ja nousi ylös. "Tee kuten parhaaksi näet", hän sanoi. "Mutta uskon, että tiedät, mitä minä sanoisin sinulle."



Layla katseli kylpyhuoneen ovea, joka sulkeutui Oswaldin perässä. Ehkä Oswald oli oikeassa... mutta silti Laylasta tuntui, että hän olisi tällä kertaa veljeään viisaampi. Ei isä käyttäytyisi noin, jos hän olisi kiinnostunut hänestä ja hänen urastaan laulajana? Tämä konsertti voisi olla hänelle ponnahduslauta kohti julkisuutta... Layla huokaisi. Tämä oli vaikeaa.

*  *  *  *  *



Chimilia suikkasi suukon Haroldin huulille. "Huomenta, kulta", hän sanoi. Sitten hän tuli katsoneeksi Haroldin kasvoja, ja hänen kulmansa kurtistuivat. "Vaikutat alakuloiselta", hän hämmästeli. "Onko kaikki ihan hyvin?"



Harold vaihteli painoa jalalta toiselle. Hän katseli hiljaisena lattiaa. "No?" Chimilia kehotti häntä puhumaan. "Älä sano, että te riitelitte Laylan kanssa jälleen kerran." "Minua huolestuttaa sen tytön tulevaisuus", Harold totesi. "Ja se, että hän tuo tänne melkein puoliltaöin jotain ystäviään." Hän piti hetken tauon.



Ennen kuin Harold ehti jatkamaan, Chimilialla oli jo vastaus valmiina: "Layla on jo melkein aikuinen. Sinun pitäisi antaa hänelle elintilaa. Et sinä voi holhota häntä hänen koko elämäänsä."



"Keskitytään me omaan elämäämme ja annetaan heidän elää omaansa kaikessa rauhassa", hän jatkoi ja silitti Haroldin poskea. "Puututaan siihen vasta, kun he apua tarvitsevat." "Chimilia..." "Minä tiedän mistä puhun. Muistatko itse sen ajoin, jolloin olit teini?"



Harold huokaisi. Vaikutti siltä, että tämä keskustelu ei johtaisi enää mihinkään. Parempi antaa sen jäädä tähän. "Entä se sinun opiskelupaikkasi?" hän kysyi. "Joko olet saanut selvyyden siitä?"



"Olen juuri menossa ottamaan lopputilin", Chimilia sanoi. Hänen äänensä värähti hänen puhuessaan lopputilistä. Hän tiesi ottavansa suuren riskin nyt, ja se voisi viedä koko heidän perheensä talouden entistä huonompaan jamaan. Mutta hänen täytyisi päästä jonnekin opiskelemaan kunnon ammatti. Vaikka se sitten tekisikin heille tiukkaa, kun mistään ei saatu kunnolla tuloja... Chimilia pyyhkäisi hikiset kätensä housuihinsa.



"Kaikki muuttuu vielä hyväksi", Harold sanoi vaimolleen ja suuteli tätä. "Älä pelkää."

*  *  *  *  *



Kenkien kopina kuului vasten lattiaa, kun Layla asteli kylpyhuoneesta lastenhuoneeseen. Tämä oli jo viides yritys löytää sopiva mekko. "No, miltä näyttää?" Layla kysyi ja teki vielä pari pyörähdystä. Veronica nyökytteli päätään tyytyväisesti hymyillen. "Tuo on ehdottomasti paras, mitä olet kokeillut!" hän totesi.



"Todellako?" Laylakin hymyili. "Kun minä sitä aloin miettiä, että ei kai tämä ole liian juhlava? Tai liian lyhyt. Tai..."



"Layla", Veronica sanoi painokkaasti. "Se on oikeasti hyvä." Tyttö soi jälleen yhden hymyn isosiskolleen. "Näytät todella nätiltä."



Veronica loikkasi pois Laylan sängyn päältä, käveli siskonsa luokse ja asetteli tämän helmoja paremmin. "Voisinko minä saada laittaa hiuksesi?" hän kysyi ja suoristi vielä viimeisen kummallisen taitoksen. "Tietysti saat, jos kerran tahdot", Layla sanoi iloisena. "Olkoon se vaikka kiitos siitä, että jaksoit olla makutuomarina."



Kaksikko ehti ottaa muutaman askeleen kohti vessan peiliä. Sitten Veronica pysähtyi. "Onko isä tulossa sinne sitten huomenna?" hän kysyi. "Kun te riitelitte..." "Älä sinä siitä murehdi", Layla huokaisi. "Isä joko tulee tai ei tule." Layla päästi Veronican ohitseen kylpyhuoneeseen. Molemmat ajattelivat samaa sanomatta kuitenkaan mitään ääneen: "Eli luultavasti ei."



"Kaunis mekko. Tuonko ajattelit pistää huomenna?"



"Tämän juuri", Layla hymyili. "Pidätkö siitä?" "Minä pitäisin sinun päälläsi vaikka jätesäkistä", Mordecai totesi, ja molemmat nauroivat. Sitten Mordecai vakavoitui. "Oswald mainitsi, ettei isäsi olisi tulossa. Sano minulle, ettei hän tarkoittanut sanojaan?"



Laylasta alkoi tuntua hieman vaivaantuneelta. "Ei sitä kiinnosta", hän yritti selitellä. "Enkä minä itse edes tiedä, tahdonko häntä sinne, jos hän kerran suhtautuu minuun niin kylmästi."



"Eli jos hän ymmärtäisi sinua paremmin, tahtoisit hänet sinne?" "En minä niin sanonut!"



Kylmä tuuli puhalsi hiljaa iltayössä. Layla tarttui kiinni Mordecain käsistä. "Jos sinä olet siellä, mihin minä tarvitsen isää?" hän kysyi.



Mordecai näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta mitään hän ei kuitenkaan sanonut ääneen. Layla oli vain onnellinen siitä. Hän ei kaivannut puhuttelua siitä, miten tärkeä hahmo isä on. Hän oli kuullut sen pelkästään Mordecailta jo aivan liian monta kertaa. "Voisitko luvata minulle yhden pikkujutun?" Mordecai kysyi hiljaa. Layla nyökkäsi.



"Lupaa, että yrität vielä puhua isäsi kanssa", Mordecai sanoi ja työnsi hiljaa Laylaa poispäin itsestään. Hän katsoi Laylaa pitkään suoraan silmiin odottaen tytön vastaavan. Kun hiljaisuus vain venyi ja hämmennys Laylan kasvoilla ei laantunut, Mordecai hyvästeli tytön pikaisesti ja lähti kotiinsa. Layla jäi yksin pihamaalle seisomaan. Hän tunsi sadepisaran kasvoillaan. Oli tulossa pitkä, sateinen yö.

*  *  *  *  *



"Isä?"



"Isä, nyt voisi olla hyvä aika nousta ylös siitä."



Harold yritti vielä näytellä nukkuvaa, mutta kun Oswald jatkoi herättelemistään, hän päätti nousta ylös. "Mitä nyt?" hän mutisi puoliunessa.



"Konsertti alkaa pian", Oswald muistutti isäänsä. "Äiti ja Veronica lähtivät jo kävelemään Pikkupuistoon. Eikö meidänkin pitäisi?"



Harold hieroi silmiään. "Sinun kannattaa varmaan siinä tapauksessa mennä jo, ettet ole myöhässä", hän haukotteli. "Layla pahastuu varmasti, jos et ole kuuntelemassa." Harold tunsi piston sisimmässään, kun hän sanoi nuo sanat. Kuinka hän toivoikaan, että hän olisi sovussa tyttärensä kanssa ja että tämä kaipaisi häntä juuri nyt, hänen konserttiinsa.



Oswaldin kasvoilla oli anova katse. "Minusta sinunkin olisi hyvä tulla", hän vielä toisti pyyntönsä. "Se olisi tärkeää Laylalle."



Harold asettui takaisin makuulle sohvalle. Hän vilkaisi pikaisesti Oswaldia ja sulki sitten silmänsä. "Ei hän minua sinne tahdo", hän vielä sanoi ja vaikeni sitten. Oswald katseli isäänsä pitkään. Hän avasi suunsa, mutta tyytyi vain kävelemään ulos talosta.



"Nyt meni aivan loistavasti", Mordecai huudahti ja otti viimeisen soinnun. Hän asetti kitaransa telineeseen ja katsoi bändikavereitaan tyytyväisenä. "Eiköhän tämä nyt ole tässä."



Layla palautti mikrofoninsa sille tarkoitettuun telineeseen. "Minusta taas tuntuu, ettei tuo loppu oikein mene nappiin", hän virkkoi puoliääneen. "Minä lauloin aivan mitä sattuu äsken."



"Älä viitsi, sinä lauloit aivan täydellisesti", Emmy nauroi rumpujen takaa ja kertasi vielä rumpusoolonsa heidän viimeisessä laulussaan. Mordecai kietoi kätensä Laylan ympärille. "Siinäs kuulit", hän virnuili. "Et sinä edes osaa laulaa huonosti."



"Vai en muka", Layla nauroi. "Missä olivat korvasi tuon laulun lopussa?" "Hmm, ne taisivat kuunnella erään huipputaitavan nuoren laulajatähden laulua", Mordecai mutisi. Layla pörrötti pojan hiuksia ja nauroi.



Mordecai irtautui Laylasta, vaikka tyttö ei olisi millään tahtonut päästää tätä menemään. "Meidän täytyy nyt Emmyn kanssa mennä vaihtamaan vaatteet", hän sanoi. "Mutta tulemme kyllä pian takaisin, emme me myöhästy." "Jos olette sekunninkaan myöhässä, minä..." Layla aloitti ja katsoi Mordecaita varoittavaan sävyyn.



Emmy löi vielä kerran lautasia ja laski sitten rumpukapulat maahan. Layla katsoi kaksikon perään, kun he kiivaasti jutellen kävelivät poispäin puistosta. Pian hän seurasi heidän esimerkkiään ja jätti esiintymisalueen hetkeksi aikaa rauhaan.



Puiset portaat kopisivat Laylan laskeutuessa niitä alas. Hän ei ollut vieläkään päässyt selvyyteen siitä, olivatko asiat hyvin vai huonosti. Hän oli aamusta alkaen vain stressannut tätä esiintymistä, mutta ehkä syystä. Jos hyvin kävisi, he voisivat saada levytyssopimuksen erään pienen firman kanssa. Layla pyyhki kasvojaan. Hänen meikkinsä olivat varmaan aivan levinneet. Ja yön aikana kohonneet finnit loistivat oletettavasti kuin aurinko kirkkaalla taivaalla.



Laylan jalat tavoittivat pehmeän maan. Yhden asian hän oli tänään ymmärtänyt. Hän oli huono laulaja. Ei siksi, että hän ei olisi ollut teknisesti huono, vaan hän ei ollut sanojensa takana.



Heillä olisi tänään ensimmäisenä ohjelmassa laulu, joka kertoi siitä, kuinka osataan arvostaa elämän tärkeitä asioita. Layla oli itse sanoittanut laulua yhdessä Mordecain ja Emmyn kanssa. Hän muisti täsmälleen, että oli silloin ajatellut kaikkea sitä, mikä oli hänelle tärkeää: musiikkia, ystäviä, perhettä.



Nyt taas osa perheen tärkeydestä näytti pudonneen pois. Riidat isän kanssa olivat vähentäneet tämän tärkeyttä ja muuttaneet sen lähinnä inhoksi.



Tai ehkä ei kuitenkaan. Ehkä se viha oli vain sillä hetkellä ollut päällimmäisenä tunteena? Jos jokin todella on tärkeää, ei sitä voi noin vain sanoa, että se olisi menettänyt asemansa. Layla räpytteli silmiään. Kyyneleet alkoivat tehdä tuloaan hänen silmiinsä.



Ei hän isää vihannut. Hän rakasti häntä kovasti.



Ja ennen kaikkea hän toivoi, että hänen isänsä olisi ollut läsnä täällä tänään, kun hänen elämässään oli vastassa tärkeä tilaisuus.



Tuuli tuiversi hiljaa puiden oksien lomassa. Sora rapisi tiellä, kun joku käveli sitä pitkin. Linnut lauloivat jossain kauempana. Ja askeleet tuntuivat tulevan koko ajan lähemmäksi.



Layla nousi ylös penkiltä. Hänen kasvoillaan oleva epäuskoisuus paistoi kauas.



Hämmästys sai väistyä vienon hymyn tieltä. "Isä?" hän sanoi ääni väristen.



"Ei kai vielä ole liian myöhäistä tulla katsomaan?" Harold kysyi. Hän virnisti vaisusti.



Layla oli horjahtaa, kun hän loikki isänsä luokse ja halasi tätä tiukasti. Vielä äsken hän oli ollut valmis itkemään suruaan, mutta nyt hän tunsi silmissään ilon kyyneliä. Hän oli niin iloinen siitä, että hänen isänsä oli täällä, ettei voinut pukea tunnetta sanoiksi. Harold kietoi kätensä tyttärensä ympärille. "Olen pahoillani, että olen kohdellut sinua lauluhaaveidesi takia niin tylysti", hän kuiskasi tyttönsä korvaan ja siveli tämän hiuksia.



Layla puristi isäänsä entistä tiukemmin. "Ei se haittaa", hän sanoi. "Minä ansaitsin sen."



"Anteeksi, että olen sanonut sinulle niin ilkeitä", hän jatkoi päästettyään irti isästään. "Varsinkin siitä viimeisestä... En minä olisi saanut..." "Jospa unohdettaisiin kaikki ikävät asiat?" Harold kysyi ja siirsi hiussortuvan pois Laylan kasvoilta. "Tänään on sinulle tärkeä päivä. Ei anneta minkään pilata sitä."



"Kyllä se minulle sopii", Layla hymyili. Hymy tuntui jääneen kiinni hänen kasvoilleen. Layla ei voinut olla ajattelematta sitä, että tällä kertaa kukaan ei ainakaan voisi moittia häntä hymyn puutteesta esiintyessä. Tätä iloa ei voisi mikään viedä pois.



Layla vilkuili hermostuneesti esiintymislavan suuntaan. Väkeä alkoi vähitellen saapua, ja pian hän näki myös Mordecain harppovan ylös portaita. "Minun pitänee mennä", hän sanoi. "Nähdään esityksen jälkeen." Hän halasi isäänsä vielä pikaisesti ja juoksi vielä viime hetken soundcheckeihin.

*  *  *  *  *



Esitys oli päättynyt. Veronica oli vaatinut päästä keinumaan sillä aikaa, kun Layla oli keskustelemassa bändin asioista ja keräämässä tavaroita kasaan. Pian tyttö kuitenkin väsyi ottamaan itselleen vauhtia. Hän ponnisti laiskasti jaloillaan maasta vauhtia ja katseli äitiään. "Eikö Layla laulanutkin kauniisti?" hän kysyi.



Chimilia nyökäytti päätään ja katseli ympärilleen kohdistamatta katsettaan juuri mihinkään. Hän oli osittain yllättynytkin tämän konsertin aikana. Tietysti hän oli kuvitellutkin, että Layla lauloi upeasti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti kuuli hänen laulavan. Se oli ylittänyt jopa hänen odotuksensa.



"No, oliko se niin hirveää?" Laylan ääni kysyi. "En kai ollut suuri pettymys?"



"Kaikkea muuta!" Chimilia huudahti ja halasi esikoistaan. "Olit aivan upea siinä lavalla. Saat luvan järjestää useammin tällaisia tilaisuuksia, että pääsemme kuulemaan sinua."



Myös Veronica tuli halaamaan sisartaan. "Sinä olit oikeasti ihana", hän kuiskasi tämän korvaan. "Ja se kitaristi taisi olla ihana kanssa." Layla hätkähti Veronican sanoja, mutta ei muuten reagonut niihin mitenkään.



"Milloin lähdetään kotiin?" Veronica kysyi. "Minä lupasin tavata Marian neljältä." Layla kääntyi katsomaan äitiään. "Niin, milloin lähdetään?"



"Vaikka heti", Chimilia vastasi. "Voisimme vaikka laittaa pöydän koreaksi konserttisi kunniaksi." Chimilia hymyili Laylalle, ja Layla hymyili takaisin.



Pikkupuiston sisäänkäynnin luona he tapasivat Haroldin ja Oswaldin. "Siinähän te olette", Harold huokaisi. "Minä jo luulin, että missä... Mutta mennäänkö? Minulla ainakin on jo nälkä..."



"Jäikö Veronica vielä leikkimään?" Oswald kysyi, kun muut olivat jo lähdössä. Kaikki katsoivat luonnollisesti ympärilleen. Veronicaa ei todellakaan näkynyt.



"Kyllä hän vielä äsken oli meidän perässämme", Chimilia selitti ja käänteli päätään. "Kävisitkö Oswald katsomassa, jäikö..."



"Minä olen täällä!" Veronican ääni huusi samassa, ja seuraavalla sekunnilla hänen perheensä huomasi hänen juoksevan nurkan takaa. "Kenkieni solki aukesi, eikä se tahtonut millään mennä takaisin kiinni."



"No niin, nyt löytyi eksynyt lammaskin", Harold totesi. "Lähdetäänhän." Veronica antoi isänsä lähteä ensin ja lähti vasta viimeisenä Oswaldin kanssa hänen peräänsä. "Isä on itse eksynyt lammas", hän mutisi ja potkaisi tielleen tullutta kiveä.

*  *  *  *  *



"Kovempaa, isä!" Veronica nauroi sydämensä kyllyydestä, kun hän heilui aivan kokonaan ilmassa hänen isänsä pyörittäessään häntä ympäri. "En minä pysty, kun olet niin painava", Harold naurahti. "En minä ole painava", Veronica hihitti. "En minä muuten lentäisi."



"Kyllä painavakin voi lentää, jos on joku riittävän vahva pyörittämässä", Oswald huomautti. "Hei isä, olisiko sinulla hetki aikaa? Minulla olisi asiaa."



Harold laski Veronican takaisin maahan. "Menehän laittamaan iltapalaa valmiiksi, tulen kohta perässä", hän sanoi tytölle, joka katosi oitis sisälle. Oswald otti pari askelta eteenpäin.



"Miten sinulla kävi sen työhaastattelun kanssa?" Oswald kysyi. "Emme me pärjää enää kauan, kun mistään ei tule kunnolla rahaa. Ja pian ne eivät riitä enää edes äidin opintoihin, ja sitten vasta pulassa ollaankin."



"Kaikki on hoidossa", Harold vakuutteli pojalleen. "Ei sinun tarvitse huolehtia minun ongelmistani." "Jos sinä olet työtön, ne ovat myös minun ongelmiani", Oswald tokaisi ykskantaan. "Milloin pääset sinne haastatteluun?" "Tänään. Menen sinne kello kolmeksi."



Oswald näytti rauhoittuvan. Hän oli saanut itseään miellyttävän vastauksen. Harold sen sijaan tuntui kiinnostuneen aiheesta enemmän. "Minä en vieläkään ymmärrä, kuinka se kirjekuori päätyi postilaatikkoomme", hän ihmetteli ääneen. "Siitä työpaikasta ei oltu edes kirjoitettu vielä lehdessä."



"Ihmeitä tapahtuu", Oswald tyytyi toteamaan iloisena. "Sinunkin pitää vain hyväksyä se, että joskus kohdallesi sattuu onnellisia sattumia."



Harold katsoi Oswaldin selkää, kun hän nousi portaita ylös kuistille. Hänen aivoissaan tapahtui kiivasta ajattelutyötä. "Oswald", Harold sanoi. "Älä vain sano minulle, että se olit sinä, joka antoi ne yhteystiedot minulle?"



Oswald ei voinut olla virnuilematta isänsä sanoille. Olihan se aika huvittavaa.



Hän kääntyi ympäri. "Miksi ihmeessä olisin tehnyt kaiken niin vaikeasti? Olisinhan voinut antaa sen kuoren sinulle suoraan."



Illalla Chimilia nojasi tiskialtaaseen ja odotti, että allas täyttyisi vedestä. Päivä oli ollut harvinaisen raskas, ja hän oli saanut viettää koulullaan useita tunteja enemmän kuin yleensä. Ja kotona odottivat vain likaiset astiat ja lappu siitä, että lapset olivat lähteneet käymään kaupassa. No, hänen täytyisi odottaa, että joku tulisi kotiin. Hän ei kestäisi olla enää kauan hiljaa.



Pian ovi kävi ja askeleet kuuluivat Chimilian selän takana. Hän ei vaivautunut kääntymään, hän tiesi kyllä ilmankin, että Harold se oli. "Missäs sinä olit?" hän kysyi. "Minulla on asiaa." "Niin on minullakin", Harold vastasi. "Mutta kerro sinä ensin."



Chimilia veti pois tulpan altaan pohjasta ja antoi veden valua pois. "Minä tein tänään todella mielenkiintoisen löydön laukustani", hän sanoi. "Etsin tunnilla erästä kirjaa, ja käteeni sattui eräs kuori."



Haroldin mielenkiinto heräsi - kuori? "Jatka", hän pyysi. Chimilia kääntyi ympäri, niin että pystyi katsomaan Haroldia. "Annoin sen olla, mutta etsiessäni lounaslippujani se osui jälleen käteeni. Päätin avata sen ja..." Hän vaikeni.



"Niin mitä? Mitä nyt ajat takaa?" "Harold, se kuori oli täynnä rahaa!"



Haroldista tuntui, kuin suuri leka olisi kumauttanut häntä päähän. "Rahaa?" hän toisti. "Harold, älä viitsi", Chimilia voihkaisi. "Olisit aivan hyvin voinut sanoa suoraan, kuinka paljon rahaa meillä todellisuudessa on. Vaikka tietysti..."



"En minä ole laittanut laukkuusi mitään", Harold keskeytti. Nyt oli Chimilian vuoro hämmästyä. "Etkö?" hän kysyi. "Mutta kuinka... Eivät ne voi olla vahingossakaan päätyneet sinne, minun nimeni siinä kuoressa oli..."



"Rauhassa nyt", Harold yritti päästä kärryille takaisin. "Kuinka paljon rahaa siellä oikeastaan oli?" Chimilia katseli käsiään. "En minä laskenut", hän sanoi. "Mutta ne olivat satasen ja viidensadan seteleinä. Ja niitä oli paljon." Harold nielaisi. Hän ei voinut käsittää tilannetta yhtään sen paremmin kuin vaimonsakaan. Tuskin kukaan niin suuria summia lahjoittaisi pois.



"Ehkä välillä pitää vain hyväksyä se, että ihmeitä tapahtuu, eikä edes yrittää ottaa niistä selkoa", Harold sanoi Chimilian poskea silittäen. Hän hymyili muistaessaan, kuinka Oswald oli aiemmin päivällä sanonut hänelle samaa, ja hän ymmärsi paremmin kuin hyvin, ettei Chimiliakaan välttämättä uskoisi hänen sanojaan heti.



"Minunkin kohdalleni muuten sattui tänään eräs ihme", hän sanoi. "Minä sain työpaikan."



"Sinäkö?" Chimilia hämmästyi. Hänen silmänsä revähtivät aivan auki, ja hänen suunpielensä taittuivat hymyyn. "Et voi olla tosissasi... Minne sinä oikein pääsit?" "Arvaa, minne minä olen koko ikäni halunnut?" Harold virnisti.



Chimilia hyppeli ensin paikoillaan saadakseen purettua onneaan johonkin ja halasi sitten Haroldia. Hän oli niin onnellinen juuri nyt. Kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen sattumalta. "Nyt voimme taas jatkaa elämäämme onnellisina", hän kuiskasi ja painoi päänsä Haroldin olkapäätä vasten.



Oswald hymyili itsekseen, kun hän kuuli vanhempiensa keskustelevan onnesta soikeina viereisessä huoneessa. Hän oli toisaalta todella tyytyväinen, ettei heidän tarvinnut saada tietää asiasta enempää. Kaikki oli nyt hyvin - se riitti.

*  *  *  *  *



"Minä muuten näin sinut ja Mordecain tänään kaupungilla", Veronica muisti kesken hänen ja Laylan keskustelun. "Olette todella suloinen pari."



Layla hymyili vaimeasti. "Mitäs sinä siellä kaupungilla teit?" hän kysyi. "Minä luulin, että olit tanssitunnillasi?"



"En minä jaksanut mennä sinne tänään", Veronica totesi. "Olin hieman laiskana. Mutta mieluummin minä kyllä kuuntelin sinun ja Mordecain keskusteluja kuin loikin peilin edessä muiden mukana."



"Vai että päätit kohteliaasti salakuunnella..." Layla mutisi. "En minä tahallani!" Veronica huudahti hädissään puolustuksekseen. "Mutta onneksi kuulin, sillä sinun ja Mordecain kaikki suunnitelmat eivät kuulostaneet ihan... soveliaalta." "Sinä voit olla siitä aivan hiljaa", Layla tokaisi samantien ja pyörähti hetkessä ympäri. "Minun ja Mordecain yksityisasiat eivät kuulu sinulle. Me olemme olleet pitkään yhdessä ja olemme molemmat aivan melkein aikuisia ihmisiä."



"Layla, minä en nyt ihan tajunnut... Miten sinun ja Mordecain suhteen pituus liittyy siihen, että jättäisitte yliopiston välistä?" Sitten Veronica vaikeni ja alkoi hetken päästä hihitellä.



"Nyt minä tajusin", hän vain sanoi. "Voit olla varma, etten kerro kenellekään." Ja hän alkoi hihittää uudestaan.



Veronica nousi Oswaldin sängyltä. "Mitäs te siis oikeen suunnittelittekaan?" hän kysyi ovelasti hymyillen. "Meidän asiamme eivät vieläkään kuulu sinulle", Layla huomautti. Veronica kohautti olkiaan. "Ei sitten... Mutta entäs se yliopisto? Etkö oikeasti aio opiskella enää?"



"Tiedätkö, ei minun välttämättä tarvitse hankkia itselleni ammattia. Levytyssopimuksen myötä meidän pitäisi saada riittäväsit rahaa elämiseen."



"Raatakaa te vain Oswaldin kanssa hiki hatussa yliopistolla, että saatte ne niin arvokkaat hatut päähänne, jotta pääsette työelämään. Minä saan silti tehdä vähintään yhtä kovasti töitä kuin tekin!" "Lupaatkin sitten, että oikeasti pärjäät levymarkkinoilla", Veronica katsoi siskoaan varoittavasti. "Jos et ole riittävän hyvä, niin minä... en vastaa teoistani."



Layla vain nauroi siskonsa vakavalle ilmeelle. Hän kohotti vasemman kätensä ilmaan. "Minä lupaan sinulle, että tulen kuulumaan niihin artisteihin, jotka tienaavat niin, että saavat vain keskittyä musiikkiin ilman velkoja tai laskuja."



"Ehkä minä sitten yritän hyväksyä, että saan pärjätä yliopistolla kaksistaan Oswaldin kanssa", Veronica totesi heilutellen päätään puolelta toiselle. "Mutta kerrohan nyt... Sinä ja Mordecai siis...?"



 Layla kaappasi sillä sekunnilla pikkusiskonsa otteeseensa. Hän nauroi sille, kuinka Veronica yritti epätoivoisesti päästä irti. "Enkö minä jo sanonut, että sinun ei tarvitse huolehtia niistä asioista, jotka eivät sinulle kuulu sitten yhtään?" hän muistutti sisartaan. "Jos ei usko, mitä sanotaan, käy huonosti."

Ensi osassa voitaisiin varmaan mennä yliopistolle, vai mitä sanotte? =) Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan. Perijääkin voisi tässä alkaa pohtimaan uudemman kerran, kuvittelin jo olleeni satavarma, mitä teen, mutta aloinkin jostain ihmeen syystä epäillä o.O Noh, on tässä vielä aikaa, eivät lapset vielä aikuisiässä ole :-----) Ensi osan tulemiseen voi muuten kanssa mennä se kaksi viikkoa, jos on huono tuuri. Tulikin vielä yksi paha koeviikko... -.-''

]]> 2010-05-16T19:51:01+03:00 2019-10-12T14:46:33+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/05/osa-6-onnen-tahdet Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 5 - Tuntematon tulevaisuus]]> Heippati hei! Nyt ei mennyt aivan yhtä kauan päivittämisessä kuin viimeksi :----) Olen nyt aika ylpeä itsestäni. Nyt voisi muutenkin alkaa tapahtua positiivista muutosta päivitystahdissa, koska pahin koeruuhka on ohitse ja aletaan vähitellen siirtyä normaaliin aikatauluun :> Ensi viikko lienee viimeinen kolmen kokeen viikko (huhtikuu meni rytmillä "vähintään-kolme-koetta-per-viikko"), enkä ole edes varma, järjestetäänkö minulle sitä äikän valtakunnalista vai ei =P Ehkä pääsee vain kahdella, jeij~<3 Se sopisi paremmin Bertorellien kannalta :-) Dodih, osaan!



"Eikö nyt olisi jo minun vuoroni?" Oswald marisi. Hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän tuijotti Laylaa merkitsevästi. "Minäkin tahdon keinua!"



"Minä vasta tulin", Layla vastasi ja ponnisti itselleen lisää vauhtia. Keinu heilahti taaksepäin, ja Layla nauroi. Hän kääntyi katsomaan Oswaldia. "Voisitko antaa minulle lisää vauhtia?" hän kysyi. "Voisit sitten ehkä päästä nopeammin."



Oswald teki tietysti juuri niin kuin hänen siskonsa pyysi. Hän tarttui kiinni keinusta ja työnsi sitä eteenpäin niin kovaa kuin jaksoi. Laylan suusta pääsi innostunut ja onnellinen huudahdus, kun hän keinahti vauhdilla. "Lisää, lisää!" hän nauroi.



Mayn korkokenkien askeleet kuuluivat nurmikolla. Hän katseli kaksosten leikkiä ja asetti kätensä lanteilleen. "Teilläpä nyt on sitten hauskaa", hän totesi. "Mutta mitenkäs niiden läksyjen kanssa? Nekin pitäisi tehdä."



Layla jarrutti vauhtiaan. "Me ollaan tehty ne jo", hän sanoi. "Ja luettiin jopa siihen huomiseen kokeeseenkin!"



"Kokeisiin ei voi lukea liikaa", May tokaisi. "Minä kadun edelleen sitä, etten aikoinani jaksanut panostaa koulunkäyntiin riittävästi. Siksi minulla ehkä kesti niin kauan saada paperit yliopistolta. Tulkaahan nyt, minä voin auttaa teitä kertaamisessa."



"Milloin äiti ja iskä oikein tulee kotiin?" Layla uteli. "Meillä on jo ikävä", Oswald jatkoi. "Ihan kuin ne olisi ollut siellä matkalla jo ikuisuuden!" Layla avasi suunsa uudelleen.



"Kaikki tarvitsevat välillä hieman omaa aikaa", May huokaisi. Hän tarttui kiinni Laylan käsistä ja heilutteli niitä. "Isänne soitti tuossa äsken. Hänen mukaansa heidän lentokoneensa saapuu lentokentälle iltakahdeksan aikoihin." May virnisti. "Ajatelkaas, pian saatte tulijaisia. Mutta nyt niitä läksyjä lukemaan!" Hän tarttui myös Oswaldin kädestä ja veti molempia lapsia perässään sisälle.



Ovi sulkeutui Mayn perässä, kun hän poistui lastenhuoneesta. Oswald kömpi sängylleen pää täynnä erilaisia kemiallisia merkkejä - sekä ajatus siitä, että tuo saattoi olla viimeinen kerta, kun hän tapaa Mayn. "Olikohan se ihan tosissaan, kun sanoi ettei enää tulisi takaisin?" hän kysyi surullisena siskoltaan.



Layla vain kohautti hartioitaan leikkiensä lomasta. Kun hän tunsi Oswaldin katseen otsassaan, hän nosti hetkeksi katseensa: "May on hoitanut meitä jo pitkään. Hänenhän piti lähteä jo vuosi sitten, mutta pysyi sittenkin."



"No niin..." Oswald mutisi ja vaihtoi asentoaan. "Mutta nyt se kuulosti olevansa ihan vakavissaan. Ja äiti ja isäkin on puhunut samaa jo pidemmän aikaa." Hän tunsi palan kurkussaan. Kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, mutta hän pyyhki ne ennen kuin Layla näki mitään.  "Minun tulee ikävä Mayta."



Layla laski nuket käsistään ja nousi ylös lattialta. Oswald näki hänenkin silmiensä kostuneen, mutta niissä näkyi myös toivo. "Meillä alkaa pian kesäloma", hän muistutti veljeään. "Äiti ja isä ovat lomalla, joten emme tarvitse hoitajaa. Mutta ehkä May palaa syksyllä?"



Oswald katsoi, kuinka Layla poistui vessaan. Hän olisi niin kovasti tahtonut uskoa Laylan sanoja, mutta jokin esti häntä. Ehkä se oli se tosiasia, että he olivat Laylan kanssa jo melkein niin vanhoja, että he voisivat pärjätä kotona yksin. Oswald oli jo pitkään miettinyt, että pian hän ja Layla saisivat itse toimia lastenhoitajana toisilleen. Hän huokaisi. "Kunpa May ei lähtisi..."



Kovin iloinen ei ollut Maykaan. Hän tuijotti vasta pesemäänsä tiskiallasta ja yritti niellä itkua. Hän lähtisi muutaman minuutin kuluttua bussipysäkille, eikä hän enää sen jälkeen palaisi tähän taloon. May huokaisi. "Miksi en lähtenyt aiemmin?" hän kysyi itseltään.



Hän tiesi, että hänen pitäisi lähteä tänään. Hänen olisi pitänyt lähteä jo pari vuotta sitten, hän oli ottanut liian suuren riskin jäädessään tänne. Pahin oli ehtinyt tapahtua - hän oli kiintynyt perheen lapsiin vuosien aikana. "En olisi uskonut, että tämä on näin vaikea", hän kuiskasi melkein äänettömästi.



Kun May teki lähtöä, hän huomasi perheen nuorimmaisen leikkimässä oven äärellä. Veronica jätti oitis leikkinsä kesken ja kääntyi Mayn puoleen. Mayn kasvoille kohosi vaimea hymy. "Eikö sinua nukuta vieläkään?" hän kysyi ja nosti lapsen syliinsä. Veronica pudisti painokkaasti päätään.



"Sääli", May huokaisi. "Minä olisin kovasti halunnut laittaa sinut nukkumaan ennen kuin lähden." "Huomenna", Veronica sanoi. "Huomenna." "Ei huomenna, kulta", May sanoi silitellen Veronican hiuksia. "Minä en tule enää takaisin. Minä lähden nyt. Minä lähden... pois."



"Ei taa!" Veronica huusi. Tyttö halasi Mayta lujaa, ja May tunsi tämän pienten käsien lämmön kaulansa ympärillä. Kyyneleet kirvelsivät hänen silmiään.



Kun May kietoi omat kätensä Veronican ympärille, häntä alkoi itkettää entistä enemmän. Ei hän haluaisi jättää näitä lapsia, he olivat liian tärkeitä hänelle. "Ei mene", Veronica mutisi Mayn paitaa vasten. "En tahtoisikaan, mutta minun on pakko", May ajatteli ja halasi tyttöä vielä kerran oikein tiukasti.



Sitten hän työnsi Veronican kauemmaksi, että pystyi katsomaan tyttöä silmiin. "Osaatko pitää salaisuuden?" hän kysyi hiljaa. "Minä otaa", Veronica vastasi yhtä hiljaa ja katsoi Mayta kuin rikostoveria. "Minä otaa olla ihan hiljaa." "Hyvä", May naurahti vaisusti. Juuri tuota piirrettä hän niin rakasti tässä tytössä: Veronica oli aina ollut samanlainen, hän oli käyttäytynyt tavalla, joka sopisi paremmin huomattavasti vanhemmalle.



"Minä... voisitko sinä luvata, että saan tavata sinut joskus?" "Tietytti tinä taa", Veronica sanoi. "Tinä olet lakat." Itku oli siinä vaiheessa lähellä. "Voisitko luvata myös sen, että pidät huolen, ettei perheellesi tule ongelmia?" hän sanoi, jotta saisi ajatuksensa pois itkustaan.



"Minä lupaa!" Veronica sanoi kasvoillaan totinen ilme samalla, kun kohotti toisen kätensä ilmaan. May hymyili. "Hei sitten, Veronica."



May laskeutui alas portaita, jotka veisivät hänet pois Bertorellien elämästä. Hän puri huultaan. "Miksi minun piti pilata kaikki?"



Sitten hän alkoi juosta poispäin talosta. Hän ei tahtonut jäädä tänne yhtään pidemmäksi aikaa, se sattui liikaa. Sitä paitsi, hän myöhästyisi pian bussistaan.



Puolen tunnin kuluttua Chimilia ja Harold saapuivat kotiin. Layla ja Oswald riensivät heti tulijaistensa kanssa omaan huoneeseensa, ja Harold vaati päästä kylpyyn. Chimilia sen sijaan kaappasi Veronican syliinsä. "Mitäs se äidin pikkuinen?" hän hymyili nuorimmaiselleen.



"Mikti täti poit?" Veronica tivasi päättäväisenä. Hymy Chimilian kasvoilla hyytyi asteittain. Hän ei ollut odottanut lapsensa kyselevän hoitotädin perään, kun he olivat olleet parin viikon matkalla ja vasta saapuneet kotiin. "May lähti muualle töihin", Chimilia kuitenkin vastasi. "Hän sanoi, että sai koulutustaan vastaavan työpaikan." Veronican suu meni mutrulle. Hän katsoi äitiään päättäväisesti. "Minä tattoo tätin."



Chimilia paransi Veronican asentoa hänen sylissään. "Eikös sitä ole kivaa viettää aikaa äidin ja iskän kanssa?" hän kysyi. "Meillä on ollut kova ikävä." "Minulla on paha meeli, kun äiti ja iti oli poit", Veronica sanoi.



"Mutta nyt olemme molemmat kotona, ja kaikki yhdessä", Chimilia lohdutti tytärtään. "Kaikki on hyvin."

*  *  *  *  *



Perhe oli ollut viime aikoina niin muihin asioihin keskittynyt, että pihalle istutetut omenapuut olivat vähällä menehtyä heti alkuunsa. Harold otti tehtäväkseen raahata heti seuraavana päivänä itsensä ulkoilmaan ja puita hoitamaan.



Myös Veronica pääsi ulkoilemaan pitkästä aikaa oikein kunnolla. May oli ollut niin huolissaan lämpötilasta, ettei uskaltanut vilustumisen pelossa antaa tytön olla varttituntia kauempaa ulkona. Mutta nyt ilmat olivat lämmenneet hetkessä, eikä Harold nähnyt yhtäkään syytä, joka antaisi hänelle luvan jättää tytön sisälle homehtumaan.



"No nyt on puut hoidettu", Harold myhäili ja kumartui nostamaan Veronican maasta. "Nyt isä voi vahtia sinua tarkemmin." "Keinuu?" Veronica innostui. "Tahtoisiko?" Harold kysyi. Veronica nyökytteli päätään iloisena ja nauroi.



Harold nosti Veronican keinuun, jonka he olivat Chimilian kanssa tuoneet tytölle matkaltaan. "Tippuuko minä?" Veronica uteli isältään. "Et, koska isä ottaa sinut kiinni", Harold vakuutti.



"Itä on minun sankali", Veronica totesi. Hymy nousi Haroldin kasvoille.



Hän kävi istumaan maahan keinun viereen. Hän katseli, kuinka Veronica keinahti edestakaisin ja nauroi sydämensä kyllyydestä. "Itä on minun sankali." Sanat kaikuivat Haroldin korvien välissä. Ne lämmittivät hänen mieltään. Pelkästään Veronican tekemisien seuraaminen sai hänet hyvälle tuulelle, samoin kaksosten. "Mitä minä olisinkaan ilman lapsiani?" Harold pohti.



Haroldin ajatukset alkoivat kulkea pikavauhtia hänen mielessään. Vähitellen Veronican nauru jäi taka-alalle, ja päällimmäiseksi nousi tosiasia, että pian hänen lapsensa olisivat vanhempia. Hänen ei tarvitsisi enää vahtia heitä, vaan he pärjäisivät omillaan. Laylan ja Oswaldin oli tarkoitus siirtyä yläasteelle parin vuoden kuluttua, ja Veronicakin oli jo melkein kouluiässä.



"Olenko minä todellakin näin vanha?" Harold tajusi samassa. Hän kaatui selälleen maahan niin, että hänen täytyi laittaa kätensä pään alle, ettei kiveys tuntuisi inhottavalta. Mutta totta se oli, hän oli jo melko vanha. Mitä hän oli edes saanut aikaan elämässään? Olihan tässä paljon kaikkea hyvää, muun muassa hänen perheensä. Mutta hekin vanhenivat, kasvoivat. Haroldin suunpielet kaartuivat alaspäin. Hän oli niin tottunut huolehtimaan heistä näiden vuosien aikana. Ei tulisi olemaan helppoa päästää heistä irti.



"Apua, itkä, apua, putoaa!" Veronican ääni palautti Haroldin maan pinnalle.



Harold nousi nopeasti pystyyn ja tarttui kiinni Veronicasta, ettei tämä putoaisi. Samassa hän kuuli auton äänet risteyksestä. Suuren auton. Seuraavien sekuntien aikana keltainen koulubussi pysähtyi heidän talonsa eteen. Veronica katsoi autoa silmät suurina, mutta tajusi sitten: "Layla! Osvaltti!" "Mennäänkö sisälle vastaan?" "Joo!"



Oswald astui leveä virnistys huulillaan ulos koulubussista. Päivän koe oli mennyt hänen osaltaan loistavasti. Opettaja oli ruokatunnilla vihjaissut, että hänellä voisi olla mahdollisuutta jopa täyteen kymppiin. "Minä kun luulin, että sekoitin magnesiumin ja elohopean", hän myhäili itsekseen. "Mutta ehkä suotta."



Layla sentään ei ollut aivan yhtä ylpeä itsestään. Hän oli vain arvannut ja toivonut parasta vastatessaan joihinkin kysymyksiin. Mutta hänelläkin oli oma syynsä olla iloinen: musiikin opettaja oli kehunut häntä jälleen kerran. Jos hyvin kävisi, hän voisi yrittää päästä musiikkipainotteiseen kouluun yläasteen ajaksi. Hänen keskiarvonsa pitäisi riittää, vaikka fysiikassa ja kemiassa hän ei ollutkaan niin hirveän hyvä.



Layla nousi portaat ylös hitain askelin. Päivän musiikin tunnin tapahtumat pyörivät hänen mielessään. Hän oli tänään päässyt soittamaan sähkökitaraa, ja ensi kerralla olisi hänen vuoronsa päästä laulamaan mikrofoniin! Laylan silmät tuikkivat, kun hän vain ajatteli mikrofonia, joka odotti häntä keskellä musiikin luokan bändikulmausta.



Harold odotti Laylaa eteisessä. "Minulla olisi hieman asiaa", hän sanoi. "Muistatko, kun puhuimme niistä laulutunneista? Ja minä lupasin ottaa yhteyttä sinne musiikkiopistolle, ja..."



"Isä, voisitko nyt vain sanoa sen, mitä oletkaan sanomassa?" Layla kysyi. Hän tunsi käsiensä hikoavan. Hän tiesi, mitä isän asia koski, mutta vastausta hän ei tiennyt. Ja sen hän nimenomaan tahtoi tietää.



Harold oli hetken aikaa hiljaa, katseli tyttärensä kärsimättömiä kasvoja ja virnisti sitten. "Siellä olisi tilaa yksityislaulutunneille", hän sanoi. "Ilmoitin sinut sinne." "Oikeastiko?" Layla kiljaisi saaden Haroldin nauramaan. "Minä olen tosissani", hän sanoi. "Voit aloittaa kesäloman puolivälissä."



Layla halasi isäänsä lämpimästi. "Kiitos", hän kuiskasi. "Sinä olet maailman paras isä."



Layla kipitti oitis lastenhuoneeseen Oswaldin luokse. Hymy hänen kasvoillaan oli leveä ja aurinkoinen. Se tuli suoraan sydämestä. "Minä pääsin sinne", hän sanoi. "Sinne musiikkiopistoon. Aloitan laulutunnit pian."



Oswald kääntyi ympäri. Hän kohotti kulmakarvojaan. "Pääsit sinne?" hän toisti, ja Layla nyökkäsi. Hän yritti tulkita ilmettä Oswaldin kasvoilla, mutta hän ei saanut siitä mitään selvää.



"Niin, onnea", Oswald sitten sanoi. "Kivaa, että pääsit sinne, mutta oletko sinä ihan varma, että tahdot olla siellä?"



"Totta kai minä haluan", Layla hämmästeli Oswaldin kysymystä. "Minä haluan laulaa."



"Mutta sinulla menee paljon aikaa laulamiseen", Oswald valitti. "Ehditkö sinä ollenkaan tekemään muuta? Milloin me leikitään?" "Kyllä me ehditään leikkiä", Layla vakuutti. "Mutta minä tahdon myös jonkun harrastuksen."



Oswald mutisi jotain sellaista, mikä viittasi hänen tahtovan vessaan. Layla jäi itsekseen hymyilemään huoneeseen. "Vielä minä näytän", hän ajatteli tyytyväisenä. "Tämä on hyvä alku."

*  *  *  *  *



Oswaldin ja Laylan koulupäivä oli päättynyt. Oswald oli suunnannut keittiön valmistamaan heille välipalaa. Layla sen sijaan oli joutunut jäämään eteiseen. Oswald osasi jo melkein arvata, mitä asiaa hänen isällään oli. "Layla ei pidä tästä."



"Layla, minä olen todella huolissani sinusta. Luulin aluksi, että sinulle olisivat vaikeita vain luonnontieteet, mutta nyt ovat kaikki arvosanasi laskeneet huolestuttavan alhaisiksi. Et pian pääse minnekään jatko-opintoihin."



"Olet väärässä, isä", Layla avasi suunsa. "Kasit ja seiskat ovat hyviä. Ja sitä paitsi, musiikin numeroni on erinomainen." "Ei se sinua auta", Harold tokaisi ehkä hieman liian tylysti.



"Kyllä auttaa", Layla naurahti kepeästi. "Isä, minä en mene lukioon. Aion laulajaksi."



Järkytys paistoi selkeänä Haroldin kasvoilta. Hän epäili kuuloaan. "Laulajaksi?" hän toisti. "Layla, et voi olla tosissasi... Laulajan työ on todella epävakaista! Voi olla, että jonain päivänä et olekaan riittävän hyvä ja sinusta ei pidetä, tai..."



Oswaldin kävi sääliksi Laylaa. Heidän isänsä ei selvästikään ymmärtänyt, mitä esiintyminen merkitsi hänelle. Oswald oli nähnyt Laylan useita kertoja heidän koulunsa juhlissa laulamassa. Layla oli aluksi ollut kovin pettynyt, kun ei ollut päässyt musiikkipainotteiselle puolelle, mutta sujui se häneltä näinkin. Oswald ei muistanut ketään, jonka ilo olisi näkynyt yhtä selvästi hänen esiintyessään kuin hänen oma siskonsa.



"Minä tahdon toteuttaa itseäni", Layla huokaisi. "Isä, minusta ei tule lääkäriä tai sihteeriä. Minä tahdon esiintyä. Tahdon laulaa ihmisille." Hän hymyili isälleen lämpimästi. "Sinun täytyy vain hyväksyä minun valintani, isä." Layla otti muutaman askeleen isänsä ohitse siirtyäkseen ruokapöytään, mutta hänen isänsä ei ollut vielä lopettanut: "Jos arvosanasi eivät pian nouse, perun laulutuntisi."



"Anteeksi mitä?" Layla kivahti. Harold säpsähti tyttärensä reaktiota - ei Layla ollut koskaan ennen noin huutanut... "Sinä et voi tehdä niin", Layla mutisi. "Ky-kyllä minä voin", Harold alkoi saada puhekykyään takaisin. "Sinun täytyy saada keskiarvoasi paremmaksi, että pääset..."



"Minun keskiarvoni riittää vallan mainiosti sinne, minne tahdon päästä", Layla huusi. "Se on minun valintani. Minun! Ei sinun!" "Layla, keskityt vain koulunkäyntiin, niin saat pitää laulutuntisi", Harold yritti rauhoitella tyttöä. "En minä..."



Laylan kädet puristuivat nyrkkiin. "Sinä olet varmaan maailman huonoin isä", hän kihisi hampaidensa välistä.



Kuultuaan nuo sanat Harold jähmettyi paikoilleen. Ne sattuivat. Jos Laylan tarkoitus oli saada hänet vaikenemaan, hän oli onnistunut täydellisesti. "Layla", hän sai vain sanotuksi, kun tajusi ulko-oven sulkeutuvan Laylan perässä.



Oswald kuuli isänsä istuvan tuolille ruokapöydän ääreen. "Missä minä oikein tein väärin?" hän kysyi. "Olen yrittänyt olla hyvä isä... Hankin hänelle ne laulutunnit. Ja olen huolehtinut hänestä aina!"



"Ehkä sinun pitäisi joustaa hieman", Oswald uskaltautui sanomaan. "Laulaminen on Laylalle tärkeää. Antaisit hänen käydä tunneillaan ilman mitään ehtoja."



"Mutta hänen arvosanansa..."



"Jos Layla kokee niiden olevan hyviä, pitäisi sinunkin olla sitä mieltä", Oswald keskeytti isänsä. Hänestä tuntui oudolta puhua tällaisista asioista isänsä kanssa, mutta häntä säälitti katsoa vierestä Laylan ahdistusta. "Layla päättää itse, minne menee."



"Sinun pitäisi sitä paitsi nähdä hänet joskus lavalla. Hän on oikeasti lahjakas."



"Miten se voi sanoa niin? Ei sillä ole oikeutta viedä minulta laulutunteja, jos kerran arvosanani ovat kunnossa." Laylan pään sisällä vellosi raivoa ja vihaa. Hän käytti puutarhasaksia niin äkäisesti, että oli leikata koko pensaan puoliksi. Tuuli ujelsi hänen korvissaan ja sai hänet vain entistä vihaisemmaksi.



Ei se häntä haitannut, että isä piti hänen arvosanojaan huonoina. Vika oli siinä, että hänen isänsä ei ollut hänen tukenaan hänen tulevaisuudensuunnitelmissaan. Kyllä hän tiesi, millaiset riskit olivat laulajan urassa. Mutta hän olisi valmis ottamaan ne kaikki. Hän tahtoi tätä niin kovasti.



Veronican askeleet kuuluivat nurmikolla. "Oliko hauska koulupäivä?" Layla kysyi ja heitti puutarhasakset nurmikolle. Veronica kohautti olkiaan räpyttämättä silmiään. Hän tuijotti isosiskoaan. "Onko sinulla ollut huono päivä?" hän kysyi pää kallellaan. Layla hymyili, mutta ei sanonut mitään.



Veronica tuli Laylan viereen ja halasi tätä. Layla painoi päänsä siskonsa harteille. "Minä näen, että sinulla on huono päivä", Veronica kuiskasi. "Mutta jos sinä et sano mitään, niin minä en tahdo kysyä."



"En minä kerro sinulle murheitani", Layla sanoi hiljaa. "Ei sinun tarvitse vaivata pientä päätäsi niillä." Hän pörrötti Veronican hiuksia tytön väännellessä kasvojaan. "Minä en ole pieni!" hän kivahti saaden Laylan nauramaan. "Olet sinä pieni", hän virnisti.



"Ehkä olen pieni, mutta minä tiedän jotain, mitä sinä et ehkä tiedä", Veronica sanoi vakavana, itselleen tyypillisellä äänensävyllä. "Katsos kun ei ole olemassa ikäviä asioita, joista ei voisi selvitä. Ja sinä olet niin vahva, että selviät mistä vain." Sen sanottuaan Veronica kipitti sisälle. Kun ovi sulkeutui hänen perässään, Layla huokaisi äänekkäästi.

*  *  *  *  *



"Layla? Tulisit jo sisälle, täällä on kylmä."



"Isä on nukkumassa ennen työvuoroaan. Sinun ei tarvitse nähdä häntä enää tänään." Oswald piti pienen tauon. "Ei isä ollut tosissaan. Hän vain uhkaili."



"Ei isä vitsaile tuollaisilla asioilla", Layla sanoi. Hän nosti katseensa maasta. "Minä tunnen hänet." "Niin minäkin", Oswald sanoi. "Enkä..."



"Miltä sinusta tuntuisi, jos isä sanoisi sinulle, ettet saa tehdä sitä mitä haluat? Jos hän kieltäisi sinua käymästä kirjastossa tai tutkimasta uusia asioita, mitä sinä sanoisit?"



Hetkeksi aikaa pihalle laskeutui hiljaisuus. "Ei se olisi mukavaa", Oswald sai sitten sanotuksi. Layla pydisti päätään. "Ei ole", hän myötäili. "Minusta tuntuu, että tuotan pettymyksen vanhemmilleni, jos en tee niin kuin he tahtovat."



Laylan kasvoille kohosi hymy, kun hän nousi keinusta. "Mutta minä teen niin kuin haluan", hän uhosi. "Kyllä he vielä tajuavat. Ja jos eivät, niin... Se ei ole minun menetykseni."

Prööttistä ja örrörrör. Täytyy kyllä sanoa, että vihaan sitä tunnetta, kuin muistan, että minulla olisi mielessäni täydelliset kuvatekstit, mutta en muista niitä enää kirjoitusvaiheessa >.<''' Pitäisi ehkä siirtyä kirjoita-aina-kohtauksen-loputtua-kuvatekstitkin -tyyliin, niin olisin ainakin itse tyytyväisempi. Tässäkin osassa pari dementian aiheuttamaa sössötyskohtaa, mutta jos tätä luet, selvisit hengissä, eikä minulla pitäisi olla syytä huoleen ;DD En jaksa lähteä etsimään ruumiita matkan varrelta ♥ Se on nyt hei hei, ja jos jaksatte, niin kommentoikaa ihmeessä =)

]]> 2010-05-02T15:02:01+03:00 2019-10-12T14:46:35+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/05/osa-5-tuntematon-tulevaisuus Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 4 - Talossa on lapsia]]> Perinteinen aloitus: anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi! Olen todella pahoillani, että tämä venyi näin :( Joku saattaa olla poksista lukenut, että koneeni oli tuolla jossain huitsin kuusessa, etten siksi voinut kirjoittaa aikaisemmin =( Muussa tapauksessa tämä olisi luultavasti tullut jo viime viikonloppuna. Ehkä, ken tietää, kun ei ollut edes mahdollisuutta yrittää. Mutta nyt tämä on tässä, nauttikaatten :----)



Chimilia sulki jo tottuneena jääkaapin oven kädessään tuttipullo ja sylissään pieni lapsi. Ensimmäiset pari viikkoa lasten kanssa olivat tuntuneet todella haastavilta, mutta nyt tilanne oli helpottanut huomattavasti. Chimilian itsevarmuus oli kasvanut: hän ei enää pelännyt, että pudottaisi lapsen, jos hän koskisi siihen.



Hymy huulillaan Chimilia syötti esikoistaan. Synnytys oli käynnistynyt vain muutama tunti hänen ja Haroldin häiden jälkeen.



Layla oli syntynyt ensimmäisenä. Vaikka Laylan synnytys oli ollut tuskallista, oli Chimilia unohtanut kaiken tuntemansa, kun hän sai pienokaisen syliinsä. Tyttö työnsi ponnekkaasti tuttipulloa kauemmas itsestään. "Joko riittää?" Chimilia kysyi, asetti pullon pöydälle ja lähti viemään Laylaa takaisin nukkumaan.



Layla nukahti nopeasti, mikä sai Chimilian tyytyväiseksi. Hän oli niin väsynyt valvottuaan koko viime yön lasten kanssa, että tarvitsi nyt pienet nokoset. Peiteltyään Laylan hän kääntyi vielä ympäri ja varmisti, että tämän veli nukkui hyvin. Chimilia hymyili katsellessaan Oswaldia. Siinä missä Layla muistutti äitiään, toi Oswald mieleen Haroldin. "Nukuhan sinäkin, että äiti saa nukutuksi", Chimilia kuiskasi.



Oswald päätti kuitenkin herätä puolen tunnin kuluttua. Vieläkin äärimmäisen väsyneenä Chimilia vääntäytyi ylös sängystä, nosti Oswaldin sängystä ja vei hänet keittiöön. "Kunpa sinulla ja siskollasi olisi samanlainen päivärytmi", hän huokaisi.



"Olet sinä hyvä poika", Chimilia myhäili ja painoi Oswaldin rintaansa vasten. "Äidin kulta." Samassa puhelin alkoi soida. Chimilia puri huultaan - hän tiesi, kuka siellä oli. "Nyt sinä menet nukkumaan", hän sanoi Oswaldille ja palautti tämän sänkyyn.



Puhelimen pirinä oli jo korvia kirvelevää, kun Chimilia lopulta vastasi. "Chimilia, me tarvitsemme sinua töihin", Chimilia kuuli työnantajansa paasaavan heti, kun hän oli vastannut. "Brown lähti matkoille perheensä kanssa ja Cleese jää eläkkeelle ylihuomenna." "Mutta minä..."



"Tiedän tilanteesi", hänen työnantajansa keskeytti. "Mutta ellet tule ensi viikolla töihin..." Syntyi hiljaisuus. "Minä ymmärrän", Chimilia huokaisi. "Minä... yritän parhaani mukaan päästä tulemaan." Ja hän laski luurin. Tilanne ei vaikuttanut yhtään hyvältä.

* * * * *



"Harold, voisitko vastata? Minä en ehdi", Chimilia sanoi nopeasti ja kiskoi takkia päällensä.



Ovi paukahti kiinni Chimilian perässä tämän rynnätessä kimppakyytiinsä. Harold laski kirjan käsistään sohvalle ja nousi ylös.



"Bertorelli, Harold puhelimessa." "Hei, täällä May Evans."



Harold kohotti kulmiaan - aivan tuntematon nimi. "Hei... Kukahan mahdatte olla?" "Anteeksi, että tunkeilen näin, mutta... Opiskelen paikallisessa yliopistossa, ja tarvitsisin rahaa voidakseni jatkaa opiskeluani. Niinpä kysyn teiltä, tarvitsetteko kenties kotiapulaista? Minä voin tehdä monenlaisia töitä, vaikka..."



"Sattuuko teillä olemaan kokemusta pienistä lapsista?" Harold kysyi. "On, on. Työskentelin jo nuorena lastenhoitajana." "Siinä tapauksessa meillä voisi olla sinulle töitä. Sopiiko, että otan yhteyttä, kun olen keskustellut asiasta vaimoni kanssa?"



"Sopii vallan mainiosti. Kuulemiin!" Puhelu katkaistiin.

* * * * *



Chimilia ei ollut ottanut ideaa lapsenvahdista vastaan kovin hyväksyvästi, ja Harold kyllä ymmärsi tätä. Kovin moni äiti ei tahdo antaa lapsiaan vieraan ihmisen vastuulle. Ja juuri nyt lapsenvahtia ei tarvittu, sillä Harold ja Chimilia olivat saaneet järjestettyä työvuoronsa niin, että toinen heistä oli aina kaksosten luona.



Harold vei Oswaldin kakun luokse. "Kuka on kohta taas vähän vanhempi?" Harold naurahti ja kutitti poikaansa tämän vatsasta. Oswald hykerteli ja tuijotti silmät suurina kakkua, joka oli aivan hänen edessään. "Gähää!" hän huusi.



Vanhempien onneksi Laylan ja Oswaldin sisaruussuhde oli lämmin. Kaksoset olivat toistensa parhaat ystävät.



Heillä oli omat leikkinsä, joita muut eivät kyenneet ymmärtämään. Chimilia ja Harold katselivat mieluusti lastensa leikkimistä sivusta. He tunsivat itsensä onnellisiksi.



Onni ei kuitenkaan koskaan ole täydellistä. Chimilia ja Harold olivat ensin töissä, ja seuraavana päivänä heidän tehtävänään oli vahtia lapsia. Tietenkin he nauttivat sekä töistä että kaksosista, mutta vapaa-aikaa ei enää ollut, ja se sai molemmat väsyneiksi.



"Mitäs se isin tyttö tuumaisi tädistä, joka hoitaisi teitä, kun olemme äidin kanssa töissä?" Harold mutisi kantaessaan Laylaa nukkumaan. Hän itse oli edelleen lastenvahdin kannalla. Tätä menoa he uupuisivat täysin Chimilian kanssa. Layla nauroi ja hakkasi nyrkillään isänsä rintaa. Haroldin kasvoille kohosi laimea hymy. "Olisiko se niin hirveätä?"



Harold vaihtoi työvaatteet päällensä ja kiirehti autokyydillensä. Edessä olisi jälleen kerran raskas yö. Sielunsa silmin Harold saattoi jo nähdä itsensä aamulla kaatumassa väsyneenä sängylle ja nousemassa siitä melkein heti, koska Layla ja Oswald tahtoivat ruokaa. Hän huokaisi. Ei tämä voi jatkua näin.

* * * * *



"Ikää neljä vuotta, ja ovat todella kilttejä", Harold sanoi. Hän kuunteli, kuinka May puhui langan toisessa päässä, ja seurasi samanaikaisesti Laylan leikkejä. "Kyllä, he ovat kaksosia. Layla ja Oswald."



Äänestä päätellen May tuntui innostuvan. "Oi, kuulostaa ihanalta", hän huokaisi onnellisena. "Milloin voisit aloittaa?" Harold kysyi. Hän käveli ikkunalle ja risti sormensa. May oli hiljentynyt. Sitten kuului kolahdus, ja tämä palasi puhelimeen. "Keskiviikkona", hän sanoi. "Ei kai se ole liian myöhään?" "Ei, ei, ei ollenkaan", Haroldin kasvoille kohosi leveä ja tyytyväinen hymy. "Keskiviikko sopii vallan mainiosti."



Sovittuaan Mayn kanssa tarkemmista yksityiskohdista Harold sulki puhelimen. Chimilia nousi ylös sohvalta. Hänen kasvoillaan oli hermostunut ilme. "Hän siis tulee." "Niin tulee", Harold nyökkäsi. Chimilian ilme valahti. "Älä ole huolissasi, May vaikuttaa osaavalta ihmiseltä", Harold yritti lohduttaa vaimoaan. "Layla ja Oswald tulevat epäilemättä pitämään hänestä."



Harold kietoi kätensä Chimilian ympärille. "Tämä on paras ratkaisu", hän jatkoi. "Meidän on pakko keskittyä enemmän töihimme, tai saamme tätä menoa molemmat potkut." Chimilia irtautui Haroldista sen verran, että saattoi katsoa miestä suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi, mutta vaisusti.

* * * * *



Chimilia tunsi olonsa paljon varmemmaksi seuraavana keskiviikkona, kun hän lähti töihin. Haroldin työvuoro alkaisi tunnin kuluttua, ja hän oli luvannut ohjeistaa Mayta, kunhan tämä saapuisi. Chimilialta pääsi tyytyväinen huokaus. "Harold oli oikeassa. Emme me olisi voineet pärjätä yksin."



Auto nytkähti eteenpäin. Chimilia vilkaisi pikaisesti syrjäsilmällään kotitaloaan. "Toivottavasti se tyttö osaa hommansa..."



"Nyt lienee aika, jolloin Oswald lähtee nukkumaan", May totesi ja kumartui nostamaan Oswaldin lattialta. Oswald kurkotti käsillään kohti Mayn kasvoja. Hän piti tästä kovasti, etenkin tämän hiuksista: ne olivat paljon pidemmät kuin hänen siskollaan, joten niitä oli myös hauskempi kiskoa. EIkä May edes suuttunut, toisin kuin sisko!



"Käyhän nukkumaan", May supatti pojan korvaan. Hän silitti tämän hiuksia. "Ei tahto", Oswald totesi tyynenä ja tuijotti Mayta. May virnisti. "Kyllä tahtoo. Muuten ei leikitä sitten kun heräät." Oswald läimäytti dramaattisesti kädet suulleen ja May yritti pidättää nauruaan, ettei herättäisi jo nukkuvaa Laylaa. "Nuku nyt", hän sanoi hiljaa hymyillen.



Harold saapui kuuden jälkeen kotiin. May odotti häntä kuistilla. "Molemmat nukkuvat", hän sanoi. Haroldin kasvot viestivät hänen olevan todella helpottunut. "Kiitos, May", hän sanoi. "Mielellänihän minä autan", tämä vastasi.



"Jos tarvitsette apua lasten kanssa, kun en ole läsnä, soittakaa vain. Voin tulla koska tahansa." May väläytti lämpimän hymyn Haroldille. Hän kaivoi taskustaan paperilapun ja ojensi sen Haroldille. "Tästä numerosta minut saa kiinni vuorokauden ympäri."

* * * * *



Oli Chimilian vapaapäivä. Hän oli odottanut, että voisi tänään olla koko päivän kaksosten kanssa, mutta toisin kävi. Hän oli aamusta alkaen kärsinyt huonosta olosta, ja kerran hänen oli täytynyt käydä oksentamassakin.



Vaikka Chimilia kuinka yritti olla ajattelematta sitä, että olisi raskaana, ajatus palasi jatkuvasti hänen mieleensä. Hän muisti elävästi edellisen raskautensa alkuajat, ja tämän kaltaisia oireita oli ollut. Ja kun hän ajatteli ajankohtaa, niin... Chimilia hieroi niskaansa. Kyllä se olisi mahdollista.



Chimilia vaihtoi Oswaldille pyjaman tämän päiväunia varten. Hän katsoi poikaa pitkään ja hartaasti. "Mitä sinä sanoisit siihen, jos sinusta voisi tulla isoveli?" hän kysyi. Oswaldin silmät suurenivat. "Minä itoveli, minäkö?" hän kummasteli.



"Sinäpä juuri", Chimilia myhäili. "Ken tietää, ken tietää. Mutta nyt sinä lähdet nukkumaan." "Ei tahto! Tahtoo leikkiä!" Oswald hakkasi äitinsä rintaa.



Yritettyään pitkään saada Oswaldia nukkumaan Chimilia jätti hänet pehmolelun kanssa tämän sänkyyn ja lähti viemään Laylaa pesulle. "Mikti pitää pettä?" Layla ihmetteli. Chimilia avasi hanan, ja vettä alkoi valua ammeeseen.



Layla tuijotti vettä hölmistyneenä. "Lumaa vettä", hän sanoi ja yritti repiä itsensä irti Chimilian otteesta. "Rauhoitu", Chimilia sanoi sulkiessaan hanan. "Et sinä kuole, jos käyt ammeessa. Äiti valvoo vieressä."



"Ei tahto! Ei tahto!" Layla intti. "Lumaa vettä, tahto poit!" Chimilia laski sätkivän Laylan lämpimään kylpyveteen. Tyttö näytti ensin siltä, että purskahtaisi itkuun, mutta sitten hän alkoi heitellä vettä käsillään yltympäriinsä. Chimilia nauroi. "Onko vesi vieläkin rumaa?" hän kysyi. "On", Layla tokaisi. "Mutta minä en pelkää niin hilveätti."

* * * * *



Layla konttasi määrätietoisesti nallensa luokse. Päästyään perille hän katsoi sitä pitkään ja hartaasti. Hän ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan. "Leikitään", hän sanoi sitten ja istahti lattialle.



May saapui sillä samaisella hetkellä makuuhuoneesta. "Kukas se siinä", hän naurahti. "Minä jo luulin, että sinä katosit." "En minä katoa!" Layla huudahti. "Minä olen kiltti. " "Niinhän sinä olet", May nyökytteli päätään. Hän tarttui kiinni Laylan käsistä.



Layla katsoi Mayn silmiä. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että ne näyttivät jännittäviltä. "Mennäänkö leikkimään, ennen kuin isä tulee kotiin?" May kysäisi. Layla kiekaisi innostuneena myöntymisen merkiksi, ja May nappasi Laylan syliinsä.

* * * * *



"Oswald, tule jo! Me myöhästytään kohta!"



Kun Oswald tuli ulos, hänen siskonsa oli jo kadonnut koulubussiin. Oswald tuhahti äänekkääst. Tänä aamuna häntä ei olisi yhtään voinut kiinnostaa herätä aikaisin koulun takia, mutta sänkyyn jääminen ei olisi ollut viisasta. Jos hän olisi myöhästynyt ensimmäisenä päivänä, ei hän olisi antanut kovin hyvää ensivaikutelmaa itsestään.



Bussin ovet avautuivat, ja Oswald nousi portaat ylös. Hän karisti epämiellyttävät ajatukset koulusta pois päästään. "On siellä varmaan ihan kivaa kuitenkin", hän ajatteli. "Onhan kaikki muutkin selvinneet sieltä elossa."



Muutaman tunnin kuluttua Chimilia heräsi. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, joten kello oli varmasti jo paljon. Layla ja Oswald olivat jo koulussa, ja Harold piti oletettavasti ruokataukoaan. Hän sai siis olla aivan yksin kotona.



Chimilia nousi ylös sängyltä. Hän laski kätensä vatsalleen ja hieroi sitä. Pienokainen potki silloin tällöin. Chimilia hymyili. Vaikka äitiysloma tuntui välillä yksinäiseltä, oli se myös ihanaa aikaa.



Lomansa aikana Chimilia pääsi jälleen kokemaan, kuinka ihanaa oli olla kotiäiti. Töissä oli mukavaa, mutta tämä tuntui myös oikealta. "Millaistakohan elämä olisi, jos ei tarvitsisi käydä töissä, jotta taloon saataisiin rahaa?" Chimilia kysyi ääneen. "Voisikohan se olla tällaista koko ajan?"



Chimilia käänsi vesihanan kiinni ja katsoi, kuinka vesi katosi viemäriin. Vieno hymy kohosi hänen huulilleen. "Kaikki on täydellistä", hän kuiskasi ja puhkaisi altaan päällä leijuvan kuplan sormellaan.



Kolmen jälkeen koulubussi ajoi jälleen Bertorellien talon eteen. Chimilia seisoi kuistilla odottamassa lapsiaan. Layla astui ensimmäisenä ulos. Hän vilkutti pikaisesti äidilleen ja kaivoi sitten saamaansa todistusta taskustaan.



Laylan ilme valahti hetkessä, kun hän näki punakynällä vedetyn numeron paperissa. "Äiti, minä sain seiskan", hän sanoi pettyneenä.



"Seiska on aivan hyvä", Chimilia lohdutti. "Ei sinun kannata sen takia masentua." Laylan kasvoille kohosi pieni hymy, kun hän käveli terassille ja halasi äitiään.



Oswald ehti sillä aikaa nousemaan bussista. Hänenkin paperissaan oli seiska. Hän tuijotti sitä mitään sanomatta tai ajattelematta - näky oli mykistänyt hänet.



"Voiko se ihan oikeasti olla seiska?" hän kuiskasi niin hiljaa, ettei edes bussikuski kuullut hänen sanojaan. Mielessään hän vielä lisäsi: "Sehän on sama kuin Laylalla? Olin minä paljon parempi kuin se! Tämä on epäreilua."



"Oswald, tulisit jo", Chimilia huusi kuistilta. "Täällä alkaa olla kylmä. Palellut pian."



Oswald ryttäsi todistuksensa ja tunki sen housujensa takataskuun. Ei äidin tarvitsisi nähdä tätä, tai isänkään sen puoleen. Hän näyttäisi heille todistuksen sitten, kun siinä olisi täysi kymppi! Oswald hymyili itsekseen. Sitten hänen vanhempansa voisivat kertoa kaikille, kuinka lahjakas heidän poikansa onkaan. He voisivat olla ylpeitä hänestä!



Layla oli jo ehtinyt mennä levittämään nukkeleikit uuteen nukketaloonsa. Oswald istuutui lattialle hänen viereensä. "Miksi minä sain vain seiskan?" hän päivitteli. Layla vilkaisi veljeään. "Niin sain minäkin", hän tokaisi. "Ja äiti sanoi, että se ei ole huono. Älä jaksa olla tuollainen."



Oswald tuijotti nukketaloa. "No niin, mutta..." "Älä", Layla sanoi painokkaasti, ja loi Oswaldiin katseen, jonka jälkeen poika hiljeni. Layla kääntyi takaisin nukkeleikkeihinsä. "Leikitäänkö?" "Nukeilla?" Oswald kauhistui. "Mutta nehän on tyttöjen!"



Hetken päästä Oswald kuitenkin tarttui lattialla makaaviin nukkeihin. "Okei, tämä on tuon sinun miehesi veli, ja se on lukinnut tämän parvekkeelle." "Joo!" Layla innostui. "Ja tämä nauraa sille, koska se ei tajua, että ovi on oikeasti auki!"

* * * * *



"Mitä sinä luulet, Oswald", Layla kysyi vielä samana iltana, kun he Oswaldin kanssa olivat heidän omassa huoneessaan. "Onkohan äidin mahassa tyttö vai poika?"



"Minä tiedän, että se on poika", Oswald sanoi. "Äitihän sanoi, että se potkii. Ei tyttö potkisi. Tytöistä ei ole mihinkään. Ne on liian kilttejä."



Layla hiljentyi. Hän katseli saippuavesitölkkiään mietteliäänä. "Vai ei tytöistä ole mihinkään..." hän toisti.



Sitten hänen kasvoilleen kohosi määrätietoinen ja aurinkoinen ilme. "Minä vielä näytän sinulle, että me tytöt osataan vaikka mitä", hän sanoi. "Minusta tulee vielä jonain päivänä tosi kuuluisa, koska olen niin hyvä jossain."



Oswald katsoi siskoaan epäilevästi. Hän nauroi. "Sen kun näkisi", hän sanoi.



Sinä iltana sekä Layla että Oswald nukahtivat todella väsyneinä. Molempien mielessä pyöri kuitenkin jokin tietty asia, ennen kuin he lopulta nukahtivat: Layla mietti keinoa, jolla todistaisi Oswaldille tyttöjen olevan yhtä hyviä kuin pojat, kun taas Oswald harmitteli edelleen todistuksensa numeroa.



Yöllisen mietiskelytuokionsa päätteeksi Oswald oli tullut siihen ratkaisuun, että hänen pitäisi ainakin tehdä läksynsä kunnolla, mikä puolestaan tarkoitti aikaista heräämistä seuraavana aamuna. Hän puhalsi kuminpuruja vihkonsa sivulta. Kuinkakohan monesti hän oli jo yrittänyt laskea tämän laskun?



"Mitä ihmettä minä teen väärin?" hän huokaisi päätään pudistellen. "Jos kumitan vielä kerrankin, niin tähän sivuun tulee reikä, ja..."



Sillä hetkellä Oswald huomasi lukeneensa tehtävän väärin. Hän tunsi itsensä niin tyhmäksi. Vaistonomaisesti hän vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä herännyt, kaikki nukkuivat. Hän huokaisi helpotuksesta. "Ainakaan kukaan ei huomannut, että olin näin tyhmä", hän ajatteli ja kirjoitti viivalla oikean vastauksen.



Chimilia oli kokannut koko perheelle munakasta aamiaiseksi. Kun hän kääntyi ympäri, hän näki Haroldin edessään. Tämä antoi hänelle suukon. "No mutta, mitäs tämä on?" Chimilia nauroi. "Minä vain rakastan sinua", Harold totesi iloisena ja silitti vaimonsa poskea.



"Sinulla on jotain asiaa", Chimilia sanoi katsottuaan Haroldia hetken aikaa. "Kakista ulos vain." Harold puri huultaan. Hän tarttui kiinni Chimilian käsistä. "Minä tässä mietin, että onkohan tämä talo meille liian pieni. Tarkoitan, että nyt se on aivan sopiva, mutta entäpä sitten, kun vauva syntyy? Mahdummeko me enää tänne?" "Harold..." "Minusta meidän pitäisi ostaa isompi talo jostain." "Harold..." "Joku sellainen, johon mahtuisimme hyvin! Tilaa olisi melkein liikaa."



"Harold, kuuntele nyt", Chimilia nauroi. "Tuo on kyllä ihana ajatus, mutta emme me voi nyt muuttaa." "Miksi muka, ei meitä estä mikään", Harold jatkoi. "Meitä estää se, että meillä ei ole varaa uuteen taloon", Chimilia sanoi palauttaen Haroldin takaisin maan pinnalle. "Tämä laajennusremontti vei kaiken, mitä meillä oli säästössä."



"Minä lupaan, että jonain päivänä me asumme hienossa ja tilavassa talossa", Harold sanoi. "Sinä, minä, kaksoset ja tuo uusi tulokas. Kaikki yhdessä ja onnellisina."



Syötyään Harold istui sohvalle Laylan viereen. "Sinä näköjään olet aivan valmis kouluun", hän totesi ja aukaisi oman kirjansa. "Niin olen", Layla sanoi. "Minä olin sinun iässäsi melkein aina myöhässä. Hyvä, ettet tee samaa virhettä. Minä kadun edelleen sitä, että välillä unohdin tehdä läksyni ja..."



Kirja Laylan käsissä paukahti kiinni - läksyt? "Minä taidan mennä ulos odottamaan bussia", Layla mutisi.



Hänellä olisi viidestä kymmeneen minuuttia aikaa, hän ehtisi aivan hyvin. "Teet ne vain rauhassa, niin hyvä tulee", Layla rauhoitteli itseään. Hän istui nurmikolle, otti läksyvihkon käteensä, heitti sen takaisin maahan ja nousi uudelleen ylös. "Tietenkin penaali on sisällä", hän mumisi loikatessaan portaat ylös.

* * * * *



Koulupäivä oli jälleen ohitse. Oswald kaivoi takataskujaan toiveikkaana. Opettaja oli kehunut hänen koulutyötään tänään, eikä hän ollut kertaakaan vastannut tunnilla väärin. Sen jos minkä pitäisi olla kympin arvoinen suoritus!



"Kahdeksan ja puoli", Oswald tokaisi. Ainakin se oli lähempänä kymppiä kuin seiska. Hän virnisti. Olihan hän sentään kerrankin päihittänyt siskonsa: opettaja oli antanut Laylalle miinuksen huonosti tehdyistä matematiikan läksyistä.



Oswaldin mentyä tekemään sinä päivänä saatuja läksyjä Layla vasta astui ulos bussista. Hän katsoi omaa todistustaan. Kahdeksan ja puoli. Layla oli itsekin hieman yllättynyt. "Minähän olin tosi huono matikan tunnilla", hän muisteli, mutta tuli sitten vilkaisseeksi musiikin arvosanaa. Hän virnisti. Se kohotti hänen keskiarvoaan huomattavasti. "Minun ei varmaan kannata näyttää tätä Oswaldille", hän mietti. "Hän suuttuu muuten."



Chimilia heitti tiskirätin pöydälle. "Harold, minusta tuntuu, että synnytys on todella lähellä", hän sanoi vatsaansa hieroen. "Olen aivan varma." "Haluaisitko lähteä käymään sairaalassa?" Harold kysyi olkansa yli ja laittoi sitten lisää ruokaa suuhunsa. Samassa Chimilia kirkaisi.



"Harold! Se... se... se tulee nyt!" Chimilia sai vaivoin sanotuksi ja huusi sitten uudelleen vielä kovempaa.



Chimilia ja Harold olivat lähteneet siltä seisomalta sairaalaan. Layla ja Oswald olivat saaneet odottaa kotona puoli tuntia kahdestaan, mutta sitten May oli saapunut vahtimaan heitä. "Ajattele, jos äidille tai vauvalle sattuu jotain", Layla selitti Oswaldille kauhuissaan. "Mitä jos tapahtuu virhe?" Oswald katsoi siskoaan ymmärtämättä tämän reagoimista. "Ei tule virhettä", hän sanoi. "Älä jaksa huolehtia."



"Ei sitä koskaan tiedä", Layla mutisi. "Äiti voi hyvinkin joutua paniikkiin tai jotain muuta vastaavaa, ja sitten..." "Layla, ota rauhallisesti!" Oswald melkein nauroi.



"Äiti osasi synnyttää meidätkin virheettömästi, joten miksi hän epäonnistuisi nyt", Oswald jatkoi. "Oikeasti, Layla, älä viitsi." Layla puri huultaan. "No niin, mutta..." hän aloitti, mutta vaikeni, kun heidän lastenhoitajansa astui huoneeseen.



Molemmat kaksosista kääntyivät katsomaan Mayta. "Mitä nyt?" Oswald kummasteli. "Isänne soitti", May hymyili aurinkoisesti. "Kaikki on hyvin. Tyttö tuli."



"Tyttö!" Layla huudahti ja kietoi asiaa sen kummemmin ajattelematta kätensä veljensä ympärille. Oswald halasi Laylaa takaisin. Vaikka tämä tarkoitti nyt sitä, että hänen piti myöntää Laylalle olleensa väärässä, oli hän tavattoman iloinen saamastaan siskosta. Nyt hän oli isoveli! Layla oli aina ollut isosisko, mutta nyt hänelläkin oli pikkusisarus!

Duh, valmista tuli =) Vihdoin ja viimein. Oli aika poing-poing tapahtumasta toiseen, mutta kuka on väittänyt, että tarinan pitäisi edetä fiksusti ja tasaisesti eteenpäin? :'''''DD Tuota noin, olisikohan tässä vielä jotain asiaa... Ei kai? Tämä taitaa olla paikka, jossa pitäisi kertoa seuraavan osan ilmestymisajankohdasta, mutta kun en siitä osaa kertoa mitään, niin lienee syytä vaieta ja antaa halukkaille kommentoijille mahdollisuus kommentointiin 8) See you~

]]> 2010-04-24T19:37:01+03:00 2019-10-12T14:46:37+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/04/osa-4-talossa-on-lapsia Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 3 - Rakastavaiset]]> Vielä kerkesin lomalla tämän vääntää valmiiksi asti! Okei, muutamasta tunnista kiinni, mutta mitäpä me pienistä :'''D Tai siis, minähän sain osakseni sairaslomaa vielä joksikin aikaa. Ei kovin kivaa huomata, että ilmeisesti ei ollut riittävän paha vesirokko lapsena, niin että saa kärsiä sen vielä uudestaan... -.- Nooooh, onneksi ovat Bertorellit piristämässä - peli-into noussut, sattuneesta syystä, hihi! - ja tässä on aikaa pelailla. Tässä tämä osa~



Joku astui portaille, ja kuului narahdus.



Chimilia heräsi tuohon ääneen. Vai oliko hän edes nukkunut? Hän muisti ainoastaan vaihtaneensa yövaatteet siinä toivossa, että voisi paeta unien maailmaan, mutta nukahtamista hän ei muistanut. Eikä hänestä niin hirveästi nukkuneelta tuntunutkaan.



Syy tähän hermostuneisuutteen ja unettomuuteen löytyi Agathan vierailusta. Chimilia ei ollut kyennyt ajattelemaan mitään muuta koko iltana - nyt kyllä pitäisi varmaan puhua jo yöstä. Ja kiitos näiden kaikkien ajatuksien, ei Chimilia voinut olla harkitsematta vaihtoehtoa, että Agatha olisi nyt heidän pihallaan.



"Entä jos hän oikeasti onkin siellä?" Chimilia pohti. Hän kumartui peittelemään sänkynsä, vaikka tiesi palaavansa pian nukkumaan. Mutta hänen täytyi mennä katsomaan, kuka tuolla oikein liikkui. Hän oli niin utelias. Siltä varalta, että henkilö paljastuisi Agathaksi, hän viivytteli niin kauan kuin vain pystyi.



Chimilia kuuli jonkun käyvän sisään. "Murtovarasko se on?" hän säikähti ja hiipi hiljaa oven luokse. Hän kuunteli, kuinka joku otti vielä pari askelta ja pysähtyi sitten. Chimilia keräsi kaikki rohkeuden rippeensä ja avasi makuuhuoneen oven.



Kivi vierähti Chimilian sydämeltä, kun hän näki Haroldin eteisessä. Hän oli ollut huolissaan aivan suotta. Toisaalta häntä huvitti, ettei hän ollut edes ajatellut tätä mahdollisuutta, vaikka se oli loppujen lopuksi kaikkein loogisin. "Hei, Harold", Chimilia myhäili.



"Kas, oletkin hereillä", Harold totesi nähtyään Chimilian. "Kuvittelin, että nukut jo... Vai herätinkö minä? Anteeksi, että minulla meni näin myöhään, mutta en vain voinut sille mitään. Matkallani näin erään toisen työpaikkailmoituksen ja päätin yrittää sitä ensin." Harold piti tauon, virnisti ja jatkoi: "Katselet nyt tuoretta lääkintäteknikkoa."



"Sehän on juuri sitä, mitä olet aina toivonutkin!" Chimilia henkäisi. Hän oli vilpittömästi onnellinen Haroldin puolesta. "Onnea!" "Ei tämä nyt aivan täydellisesti vastaa toiveitani, mutta kovin läheltä liippaa", Harold korjasi.



"Ja jos vielä jonain päivänä sattuisin pääsemään tiedemieheksi, niin tämä työ tuo takuulla plussaa!" Harold lisäsi. Hän oli niin innoissaan tästä. Hänen unelmansa olivat todella lähellä toteutumista. Eikä hän tarkoittanut nyt ainoastaan työelämäänsä.



Harold veti Chimilian syleilyynsä. Chimilia hymyili kuin aurinko. "Olen todella iloinen puolestasi", hän sanoi. Harold tunsi Chimilian sydämen lyönnit omaa rintaansa vasten. Harold siirsi hiussortuvan pois Chimilian kasvoilta.



Sitten hän suuteli naisystäväänsä, ja Chimilia tuntui vastaavan suudelmaan täydestä sydämestään. Se jos mikä lämmitti Haroldin mieltä.



"Väsyttääkö sinua?" Harold kysyi irrottautuessaan hieman Chimiliasta. Nainen pudisti päätään. "Ei minuakaan", hän totesi, hymyili ovelasti ja nosti Chimilian käsivarsilleen.



Chimilia nauroi ääneen, kun Harold potkaisi makuuhuoneen oven auki. "Harold?" hän kysyi. Mies hymähti jotain vastaukseksi.



Harold laski Chimilian vuoteelle ja hetken tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. "Olenko koskaan sanonut, että rakastan sinua todella paljon?" Chimilia kysyi. "En ainakaan voi väsyä kuulemaan sitä", Harold hymyili.

*  *  *  *  *



Jälleen oli yksi työpäivä saatettu päätökseen. Chimilia paiskasi auton oven kiinni. Hän oli kovin väsynyt. Päivä oli ollut enemmän kuin vain rankka, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän oli saanut kantaa levyjä täynnä olevia laatikoita paikasta toiseen, saanut palvella hankalia asiakkaita ja... Chimilia nielaisi muistaessaan aamulla postissa tulleen kirjeen.



Hän nousi portaat. "Pitää mainita asiasta Haroldille vielä tänään, minun on pakko..."



Chimilia jähmettyi paikoille avattuaan oven. Hän räpytteli silmiään uskomatta niitä.



"Mitä tämä oikein on?" hän kysyi ääneen. Haroldin nauru kuului keittiöstä.



Mies saapui Chimilian luokse ja suuteli tätä hellästi. "Halusin hieman hemmotella sinua", hän sanoi. "Ja olisi minulla myös tärkeää asiaa." "Niin on minullakin", Chimilia pisti väliin. Harold kohotti kulmakarvojaan ja viittasi sitten Chimiliaa istumaan.



Niin he molemmat kävivät istumaan. He kiskoivat tuolejaan lähemmäksi sanomatta sanaakaan mielessään samat kysymykset: "Mitäköhän asiaa hänellä on? Tai kuinka voisin selittää omani?"



Harold hymyili vaisusti. "Mitäs pidät?" hän kysyi. "Minun oli tarkoitus tehdä jotain hienompaa ruokaa, mutta en oikein onnistunut, joten..."



"Tämä on oikein hyvä ratkaisu", Chimilia hymyili takaisin. "Mieleni on tehnyt salaattia koko päivän." Harold hymähti - Chimilia oli niin kiltti, ettei suostu loukkaamaan häntä millään tavalla. "Harold?" Chimilian ääni palautti Haroldin takaisin maan pinnalle. "Haluatko sinä puhua asiasi ensin?"



Harold painoi huulensa tiukasti yhteen. "Se on menoa nyt..." hän ajatteli ja pyyhki hikoilevat kätensä housuihinsa. Kun hän alkoi puhua, hän tunsi, kuinka hänen äänensä tärisi. "Me olemme tunteneet loppujen lopuksi vasta vähän aikaa", Harold aloitti. "Pari kuukautta ehkä, ja..."



"Se on pitkä aika", Chimilia keskeytti hänet. "Ajattele nyt. Muistatko mitä tapahtui sen jälkeen, kun muutimme yhteen? Kuinka paljon ehti tapahtua seuraavan kahden viikon aikana?" Chimilia vavahti muistellessaan itse kaikkea mennyttä.



Harold nielaisi. Tästä ei tullut mitään. Hän ei pystynyt puhumaan, vaikka kuinka tahtoi. "Sinä pystyt siihen!" pieni ääni hänen päänsä sisällä huusi kannustavaan sävyyn. "Kuuntelet vain sydäntäsi, niin kaikki menee hyvin." "Sydäntäni?" vastasi Harold itse tuolle äänelle. "Kuinka minä sen teen?" "Kokeile", ääni vastasi, nauroi ja vaikeni. Haroldin kasvoille levisi samassa suuri hymy.



"Chimilia, minä todellakin rakastan sinua", Harold sanoi käsi rinnallaan.



"Tiedän, etten koskaan voi pukea sitä sanoiksi asti. Tuskin mikään tekokaan pystyy sitä kuvaamaan."



Harold kumartui hieman. Chimilia yritti tiirailla, mitä Harold oikein tavoitteli lattian tasalta. Kuului pieni kolaus, kun tämä jokin putosi lattialle, ja Harold sai hakea sen uudelleen käsiinsä.



Seuraavana hetkenä pöydällä lepäsi pieni, tumma rasia. Chimilia katsoi tuota rasiaa hymy huulillaan. "Ei sinun olisi tarvinnut mitään ostaa..." hän yritti sanoa, mutta Harold pudisti päätään. "Kyllä minun täytyi." "Mitä siinä sitten on?"



"Chimilia..." Harold sanoi ääni rajusti vapisten. "Tulisitko vaimokseni?"



Chimilian kädet lensivät hänen suunsa eteen. Hän tunsi jopa kyyneliä silmissään. Hän olisi tahtonut sanoa vaikka mitä sillä hetkellä, mutta sanat eivät vain tulleet ulos hänen suustaan. Tunto katosi hänen käsistään ja jaloistaan, ja Chimilia tunsi vatsassaan vellovan jonkun aivan vieraan tunteen.



Harold työnsi rasiaa pöydän päällä. Se oli nyt lähempänä Chimiliaa.



"Kunhan et  vain sano ei", Harold lausui, kun Chimilia otti rasian käteensä.



Chimilia avasi samettisen rasian hitaasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sen sisältöä. Nähtyään tyynyllä lepäävän sormuksen hän huokaisi ihastuksesta. "Harold... minä... minä..."



Haroldista näki kauas, että hän pelkäsi kuollakseen Chimilian seuraavia sanoja. "Minä kyllä yritin löytää sormuksen, josta pitäisit", hän alkoi änkyttää. "Voin kyllä vaihtaa sen, jos sinä..." Chimilia kurkisti pikaisesti rasian ylitse Haroldiin ja nauroi miesystävänsä käytökselle.



"Tämä on ihana", Chimilia puhui ihastuksissaan. Hän katseli sormusta eri kulmista. Se kiilsi kauniisti kynttilän suomassa valossa. "En ole koskaan nähnyt kauniimpaa."



Ja Chimilia pujotti sormuksen sormeensa. "Tietenkin minä tulen vaimoksesi."



Haroldista tuntui, kuin suuri taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Hän katseli haltioituneena vastapäätä istuvaa Chimiliaa - tuossa hän oli, hänen suurin rakkautensa ja nyt myös hänen tuleva puolisonsa. "Olen varmaankin maailman onnellisin mies nyt", hän kuiskasi.



Chimilia laski kätensä Haroldin käden päälle. "Minä olen varmaan sitten se onnellisin nainen", hän kuiskasi.



Harold ja Chimilia nousivat samassa yhtä aikaa ylös, nauroivat ja suutelivat. Kun he suostuivat irrottamaan otteensa toisistaan, he katsoivat vielä pitkän aikaa toisiaan syvälle silmiin ja vannoivat, kuinka paljon rakastivat toisiaan. Chimilia hymyili paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti. Hän tunsi olonsa enemmän kuin vain onnelliseksi.



"Sinullahan oli jotain asiaa myös", Harold sanoi yllättäen silittäen kihlattunsa poskea. "Anteeksi, että unohdin."



Chimilia kosketti Haroldin kättä. "Niin minulla oli. Se on kovin tärkeätä." "Voisitko sitten kertoa lisää?"



"En vain voi, vaan minun täytyy", Chimilia sanoi. Hymy hänen kasvoillaan leveni levenemistään, ja pian hän tunsi kasvojensa lihaksien kramppaavan. "Harold, me saamme lapsen."

*  *  *  *  *



Chimilian maha kasvoi vähän ajan sisällä kovaa vauhtia. Tulevat vanhemmat odottivat molemmat innolla sitä, että synnytys koittaisi. Mutta siihen olisi vielä aikaa. "Onkohan se tyttö vai poika?" Harold kysyi. "En osaa sanoa", Chimilia naurahti. "Ei se vielä potki juurikaan. Rauhallisuus viittaisi tyttöön." "Hah, salli minun nauraa", Harold virnisti Chimilian sanoille. Chimilia hymyili takaisin.



"Olen todella pahoillani, että joudun olemaan nyt pitkään poissa", Harold sanoi huomattavasti surumielisempään sävyyn. "Mutta minun on pakko. Me tarvitsemme rahaa, ja tämän työkeikan jälkeen saan mitä suurimmalla todennäköisyydellä sen ylennyksen." "Kyllä minä pärjään täällä sillä aikaa", Chimilia pisti takaisin itsevarmasti.



Chimilia tarttui kiinni Haroldin käsistä. "Ajattele. Pian me olemme perhe - sinä, minä ja pikkuinen."

*  *  *  *  *



Talvi ehti saapua Pikkukylään ennen kuin Harold palasi.



Chimilia ikävöi tulevaa miestään kovasti. Olihan Harold soitellut säännöllisesti - pari kirjettäkin kirjoittanut, kun puhelinysteys oli tilapäisesti rikki - mutta se oli aivan eri asia, kuin jos Harold olisi ollut täällä hänen ja vauvan luona.



Näinä aikoina Chimilia oli viettänyt enemmän aikaa muiden pikkukyläläisten kanssa kuin koskaan ennen. Hän oli löytänyt monia uusia ystäviä, joista jo lapsia omistavat olivat antaneet hänelle rutkasti vinkkejä lastenhoidosta. Chimilia avasi laatikon ja otti lautasen käteensä. Olihan se tietysti mukavaa, että oli lähellä ihmisiä, jotka pärjäisisivät lasten kanssa, mutta hänelle itselleen tuli kovin epävarma olo, kun hän oli saanut kuulla, miten he olivat pärjäilleet esikoistensa kanssa.



Chimilia asetti leivän lautaselle ja kääntyi ympäri istuutuakseen ruokapöytään. Hänen suunnitelmiinsa tuli kuitenkin muutos, kun hän kuuli puhelimen soivan. "Harold?" Chimilia kysyi automaattisesti ääneen, laski välipalansa pöydälle ja riensi puhelimen luokse.



"Haloo?" "Chimilia, älä katkaise! Meidän täytyy puhua..."



Jokainen solu Chimilian kehossa tuntui lopettavan toimintansa sillä sekunnilla, kun hän tunnisti äänen. Saatuaan puhekykynsä takaisin, hän änkytti puhelimeen: "Mutta mi-minulla ei ole mitään asiaa sinulle." "Kuuntelisit nyt, minä tahdon..."



"Ole niin ystävällinen, Agatha, ja jätä minut rauhaan."



"Chimilia, odota, älä vain..." Ja Chimilia asetti luurin paikoilleen.



Chimilia tuijotti seinää hetken aikaa. Hän hengitteli sisään ja ulos rauhalliseen tahtiin ja odotti, että hänen sydämensä palaisi normaaliin rytmiin. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän käyttäytyi näin kuultuaan Agathan äänen. Ei hänen pitäisi. Agathallahan olisi oikeasti voinut olla tärkeää asiaa. Chimilia ravisti päätään - ei, ei, ei.



Kädet vapisten Chimilia istui tuolille ja kiskoi sitä lähemmäksi pöytää. Tämä ei ollut yhtään hauska tilanne. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Agathan - hän luuli olevansa onnellinen ihminen, joka menisi pian naimisiin ja saisi lapsen! Mutta ei, kohtalo tahtoi selvästi kiusoitella häntä.



"Pitäiskö minun mainita tästä Haroldille?" Chimilia mietti. "Jos Agatha vielä kerran ottaa yhteyttä, minun pitäisi voida tehdä hänestä joku ilmoitus..."



Chimilia haukkasi palan leivästään. Ei hän vielä mainitsisi Agathan vierailusta tai soitosta Haroldille. Joskus myöhemmin... Ja ehkäpä Agatha nyt jättäisi tämän tähän? Ei hän kuitenkaan ollut mikään... niin hirveä ihminen.

*  *  *  *  *



Oli päivä, jolloin Haroldin oli määrä saapua kotiin. Chimilialla alkoi olla suuria vaikeuksia saada aika kulumaan. Hän oli siivonnut koko talon jo kerran lattiasta kattoon, mutta todettuaan, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä, hän aloitti sen uudelleen.



Tehtyään suursiivouksen toiseen kertaan - aloitti hän kolmattakin kertaa, kunnes tajusi sen olevan turhaa - Chimilia asetti maalaustelineeseen puhtaan kankaan ja alkoi hahmotella ääriviivoja. Hän tahtoi piirtää nuoren naisen, jonka taustalla näkyisi vesiputous, mutta siinä vaiheessa, kun kasvot alkoivat olla valmiita, hän huomasi niiden muistuttavan kovasti Haroldia.



"Ei enää kauan. Enää vain muutama tunti, niin hän on täällä." Chimilia taputti vatsaansa. "Isä on pian taas meidän luonamme." Sitten hän katsoi maalaustaan, repi kankaan pois ja aloitti uuden työn.



Haroldista tuntui aivan samalta kuin Chimiliasta. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi kihlattunsa tämän pitkän tauon jälkeen. Hän vilkaisi ulos auton ikkunasta. Jokainen minuutti tuntui aina vain pidemmältä. Autoa kuljettava nainen oli vakuuttanut, että matka lentokentältä Haroldin ja Chimilian kodille ei kestäisi kuin tunti, ehkä hieman yli. Mutta vaikka kaduilla ei ollut ollut yhtään ruuhkaa, matka oli Haroldista tuntunut aivan neljältä tunnilta. Hän hätkähti tunnistaessaan maisemat. "Se on tässä", hän sanoi kuskille, joka pysähtyi.



Harold avasi ambulanssin oven, astui ulos ja sulki oven perässään. Sitten hän melkein juoksi sisälle taloon.



"Hei, kulta", Harold tervehti Chimiliaa. Tämä kääntyi ympäri, jätti ruuanlaittonsa kesken ja ryntäsi miehen luokse.



"Minulla on ollut sinua niin kova ikävä." "Niin minullakin sinua."



"Kappas, olet lihonut", Harold tokaisi. Chimilia nauroi, kun Harold alkoi vilkutella hänen vatsalleen. "Kuinka kauan meinaat oikein vielä pysyä siellä?"



"Minulle sanottiin, että on syytä varautua synnytyksen seuraavan kahden viikon sisällä", Chimilia hymyili auringon lailla.



"Voi että, sinähän putkahdat tänne aivan pian", Harold leperteli Chimilian vatsalle. Samassa hänen kasvoilleen levisi järkyttynyt ilme. "Mitä jos... mitä jos lapsi olisi syntynyt minun matkani aikana?" hän sanoi kauhistuneena. Chimilia nauroi.



Käytyään pitkässä ja lämpimässä kylvyssä Harold kömpi sänkyyn. Chimilia nukkui jo.



Harold asetti toisen kätensä Chimilian kyljen päälle. Hän haisteli tämän hiuksia ja painoi päänsä niitä vasten. Kuinka paljon hän olikaan ikävöinyt sitä, että saisi käydä makuulle Chimilian viereen - hänen rakkaimman arteensa viereen.



Oli aikainen aamu, kun Chimilia heräsi. Tai aamuyö, hän veikkasi. Hän oli herännyt ikävään päänsärkyyn, ja nyt, kun hän oli hereillä, hän tunsi kipua myös vatsassaan ja jaloissaan. Hänen kurkkunsa oli kovin kuiva. "Mitä nyt?" Haroldin ääni mutisi peittojen alta. "Minä... minä käyn juomassa", Chimilia vastasi.



Hän heilautti jalkansa vuoteen reunan ylitse. Hetkellisesti tuntui kuin niistä olisi kadonnut tunto. Chimilia veti terävästi henkeä. "Onko kaikki hyvin?" Harold kysyi. Chimilia käänsi päätään ja näki Haroldin katsovan häntä unisin silmin. "Olen juuri herännyt keskellä yötä, kai tässä saa olla vähän väsynyt", hän vain vastasi. Hän koetti samalla siirtää painoa jaloilleen. Ne kestivät sen.



"Tämä raskaus pistää pääni sekaisin", Chimilia huokaisi mielessään. "Kuvittelen aivan suotta, että jokin olisi vialla, tässä ei ole mitään hätää."



Noustuaan pystyyn Chimilia ehti tajuta vain sen, että hänen silmissään pimeni.

*  *  *  *  *



Harold oli kiikuttanut Chimilian lääkäriin heti tämän pyörryttyä. Siellä kuitenkin sanottiin, että syytä huoleen ei olisi. Sekä Chimilian että vauvan kunto oli tarkistettu, eikä mitään löytynyt. Mutta eräs tieto lääkäriltä pääsi lipsahtamaan - Chimilia odotti kaksosia.



Harold vilkaisi sohvalla nukkuvaa Chimiliaa kulkiessaan ohitse. Hän oli vaatinut saada lomaa siksi aikaa, että Chimilian synnytys olisi ohitse. Eihän hän nyt olisi voinut jättää tätä yksin sen jälkeen, mitä yöllä oli käynyt! Mitä jos Chimilia pyörtyisi samalla tavalla hänen työaikanaan, eikä kukaan olisi täällä auttamassa häntä?



Posteljooni oli tänä aamuna tuonut laatikkoon vain ja ainoastaan laskuja. Haroldilta pääsi pitkä huokaus. Heidän rahatilanteensa oli kovin heikko, ja pian pitäisi elättää kahta pientä lasta. Harold todellakin pelkäsi heidän hyvinvointinsa puolesta.



Sen lisäksi rahaa tulisivat viemään hänen ja Chimilian häät. "Häät..." Harold sanoi puoliääneen ja seisahtui. Mitä Chimilia oli sanonutkaan? "Synnytykseen on syytä varautua kahden viikon sisällä", ja tuo kaksi viikkoa oli pienentynyt nyt jo melkein viikkoon. Ja he olivat Chimilian kanssa vasta kihloissa! Sitä ei katsottu hyväksi, jos lapsia syntyi avioliiton ulkopuolella.



Häätkin veisivät rahaa ihan kohtuullisesti. Eivät he olleet Chimilian kanssa mitään kovin suurta suunnitelleetkaan, mutta... Harold pysähtyi taas hetkeksi aikaa. Järjestelyt olivat kesken, eikä kirkkoa tai mitään muutakaan oltu varattu. Olisikohan aivan mahdotonta, jos hän... Harold puri huultaan. Pakko kai sitä olisi. Toivottavasti Chimilia ei suuttuisi kovin pahasti.



Niinpä, kun Chimilia heräsi kolmannilta päiväuniltaan, hän törmäsi olohuoneessa juhlapukuun sonnustautuneeseen Haroldiin. Tämä ponkaisi hetkessä ylös sohvalta, kun hän tajusi Chimilian saapuneen. "Jopas olet juhlavissa", Chimilia tokaisi. Harold pysyi vakavana.



Hän otti askeleen lähemmäs ja tarttui kiinni Chimilian käsistä. "Tiedän, ettet välttämättä tahtoisi tehdä tätä näin, mutta voisimmeko mennä naimisiin vielä tänään? Täällä kotona." Sanat tulivat Haroldin suusta nopeammin kuin hän ehti itsekään tajuta. Hän oli varma, että lehahtaisi pian kirkkaanpunaiseksi kasvoiltaan. "Ei minun näin pitänyt sanoa, ei ollenkaan..."



Chimiliaa tuo ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän. Sen sijaan hän hymyili lämpimästi, katsoi Haroldia suoraan silmiin ja sanoi: "Odota, etsin jotain sopivaa päälleni." Sitten hän katosi makuuhuoneeseen.



"Häät kotona! Ihana ajatus, jotenkin niin Haroldin tapaista", Chimilia myhäili. Hän siveli mekkoaan toivoen saavansa rypyt siten piiloon ja kaivoi sitten peilin esiin.



Chimilia katsoi hermostuneena hiuksiaan. "En minä voi näyttää tältä", hän mutisi, laski peilin ja alkoi etsiä harjaa käsiinsä. "Toivottavasti Harold ei suutu, kun joutuu odottamaan."



Ei, Harold ei ollut ollenkaan pahastunut. Hän oli vain hermostunut. Hän käveli edestakaisin keittiön lattialla. "Minä olen menossa naimisiin... Minä todellakin olen tekemässä niin... Aivan nyt." Harold hikoili niin paljon, että hänen pukunsa tuntui liimautuneen kiinni ihoon. Tätä hetkeä hän oli odottanut pitkään. Nyt se oikeasti tapahtuisi. Nyt.



Makuuhuoneen ovi avautui, ja Chimilia asteli keittiöön. Harold katsoi tätä onnellisena.













Ja niin Haroldista tuli Bertorelli.

Fiuuuuuh, minä... Okei, en sano. *kröhömn* Niin, alussa jo sanoin, että peli-into on ainakin tällä hetkellä suuri, joten seuraava osa voi olla pelattuna melko pian. Nyt löytyy muistaakseni suunnilleen 25 kuvaa seuraavaan osaan. Sitä odotellessa~

]]> 2010-04-05T22:22:01+03:00 2019-10-12T14:46:40+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/04/osa-3-rakastavaiset Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 2 - Muistoja ja muutoksia]]> Minä lupasin osaa hiihtolomaksi, mutta näin kävi. Tiedätte siis miten toimia ensi kerralla, kun sanon, että osa tulee nyt silloin ja silloin: siirtäkää päivämäärää viikko eteenpäin :--DD Mutta tämä osa kuitenkin tuli, en rikkonut lupaustani ihan kokonaan! Ehkä vähän tylsähkö ja pyöritellen samoja asioita uudelleen ja uudelleen, hupsiiis. En oikein osannut päättää, miten toteutan ideani, joten tein vain jotain epämääräistä X3 Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa suunnitelmat vähän selkenevät :>>>



Ilta oli laskeutunut Pikkukylän kaupungin keskustaan. Kadut alkoivat täyttyä yöelämää kokemaan tulleista ihmisistä. Eräs pienehkö ravintola pysyi kuitenkin melko hiljaisena.



Harold kurtisti otsaansa. "En minä tiedä, mitä ottaisin", hän huokaisi lopulta päätään pudistellen. Hän ojensi ruokalistan Chimilialle. "Sano sinä", hän sanoi. "Minä otan sitten samaa."



Chimilia otti ruokalistan ja alkoi silmäillä sitä. Pian hän huomasi lukevansa sitä jo toista kertaa lävitse. Ensimmäisen kerran jälkeen listalta ei ollut jäänyt mieleen juuri mitään hyvää. Hän oli aina ollut kovin varautunut ruuan suhteen, kun häntä oli jo päiväkodissa useasti huijattu syömään ties mitä väittäen, että kyllä se olisi aivan herkullista.



Ennen kuin hän sai toista lukukierrostaan loppuun, tarjoilija saapui ottamaan hänen ja Haroldin tilaukset. Tarjoilija katsoi Chimiliaa kysyvästi. "Minä... tuota..." Chimilia kierteli ja kaarteli. "Voisitteko suositella jotain? En oikein osaa valita itse."



"Vielä kysytte", tarjoilija tuntui innostuvan. "Meidän kokkimme erikoisuutena on härän sisäfilee. Hänellä on oma reseptinsä kastikkeeseen, joka on saanut kovasti kehuja tunnetuiltakin ruuan ystäviltä. Jos te ette osaa valita, suosittelen lämpimästi yrittämään sitä."



"Paljonkohan tämä annos maksaa?" Harold puuttui puheeseen. "25 simoleonia, herra", tarjoilija vastasi ja hymyili. Chimilia hätkähti ja oli pudottaa vesilasinsa. 25 simoleonia jostain pihvistä? Eikö se olisi jo hiukan liikaa pyydetty? Hänen rahatilanteessaan se oli kerrassaan liikaa, ei hänellä olisi varaa maksaa sitä...



"Kaksi sellaista annosta sitten", Harold totesi. "Harold, mitä..." Chimilia hämmästeli. "Minä tarjoan", Harold totesi tyynenä ja virnisti sanojensa päälle. "Pidät siitä varmasti. Olen itse joskus maistanut sitä, ja se on ehdottomasti kaikkien kehujen väärti." "Mutta..." "Älä viitsi, Chimilia", Harold naurahti ja tökkäisi Chimiliaa hellästi kylkeen. "Sinun on syytä oppia, että Pikkukylässä kauniita naisia kohdellaan hyvin."



"Siis kaksi härän sisäfileetä", tarjoilija totesi saaden Chimilian nielemään vastauksensa Haroldille. "Tuleeko vielä muuta?" Harold loi kysyvän katseen Chimiliaan, joka pudisti päätään rajusti. "Ei", Harold sanoi. Tarjoilija kiitti, vakuutti ruuan olevan valmista aivan hetkessä ja lähti sitten viemään tilausta eteenpäin.



Ruoka todellakin tuli nopeasti. Tuntui, kuin tarjoilija olisi vasta poistunut, kun hän jo kiikutti kahta lautasta takaisin. Harold alkoi oikopäätä syödä omaa annostaan suurella innolla, mutta Chimilian haarukka jähmettyi paikoilleen. Harold katsoi tätä. "Ei siinä ole mitään myrkkyä", hän sanoi. "Pistä poskeen vain!"



Chimilia epäröi vielä hetken, mutta halkaisi sitten pienen palan pihviä haarukkaansa ja maistoi sitä. Alkumaku tuntui hirveältä, aivan kuin olisi syönyt sitä kaikkea sekaisin, mitä hänelle tarjottiin pahimmillaan alakouluaikoina kouluruokalassa. Mutta kun hieman tarkemmin maisteli, se alkoi itse asiassa maistua hyvältä.



"Mielenkiintoisen makuista, etten sanoisi", Chimilia naurahti kepeästi. Harold nyökytteli päätään hyväksyvästi. "Mutta hyvää kuitenkin, eikös vain?"



Chimilia söi vielä omaa annostaan, kun Harold nousi ylös. "Minä käyn tuolla", hän sanoi ja nyökäytti päätään vessojen suuntaan. Chimilia nyökkäsi ja tunki uuden haarukallisen ruokaa suuhunsa. Harold käveli vessojen luokse ja katosi oven taakse. Chimilia vilkaisi lautastaan. Vielä muutama pala, ja hän olisi syönyt. Hän keräsi haarukkaansa niin paljon ruokaa kuin vain saattoi suuhunsa ahtaa ja tunki sen suuhunsa.



Tarjoilijan haettua tarpeettomat astiat Chimilia odotteli Haroldin palaavan reissultaan. Hän olisi nyt valmis lähtemään kotiin. Tai toisaalta... ei hän välttämättä tahtoisi lähteä. Hän voisi mieluusti jäädä tänne Haroldin kanssa aikaa viettämään. Harold oli mukava mies, ja Chimilia piti hänestä kovin.



"Milloin lienen viimeksi tavannut jonkun noin herttaisen?" Chimilia pohti. Hänestä tuntui oudolta, että hän oli saattanut tavata Haroldin kaltaisen ihmisen. Harold oli jo heidän ensimmäisellä tapaamisellaan osoittanut kiinnostusta hänen asioihinsa, mikä sai Chimilian mietteliääksi. Ylipäätänsä se, että Harold oli tullut juttelemaan hänelle niin avoimesti, tuntui käsittämättömältä.



Kauniit ajatukset kuitenkin saivat äkillisen lähdön Chimilian mielestä. Hänen koko ruumiinsa tuntui jähmettyvän. Hän tunsi ainoastaan sydämensä kiivaat lyönnit rinnassaan.



Chimilian katse nauliintui naiseen, joka seisoi vain muutamien metrien päässä hänestä. Hän oli kuvitellut päässeensä hänestä eroon, mutta toisin näytti käyneen. Hän yritti räpytellä silmiään - hän toivoi, että näky häipyisi siten. Se olisi vain harhakuva, ainoastaan harhakuva...



Mutta vaikka Chimilia kuinka yritti, hän ei sanut naista katoamaan silmistään. Hän oli aito.



Hän oli juuri siinä, missä Chimilia uskoikin näkevänsä hänet. "Mene pois", Chimilia olisi tahtonut huutaa. Vain vaivoin hän sai hillittyä itsensä sillä perusteella, että hän olisi epäilemättä saanut hullun maineen huutamalla ravintolassa ties mitä.



Nainen kääntyi ympäri, ja Chimilia näki hänen kasvonsa. Nyt hän viimeistään oli sitä mieltä, että oli ollut oikeassa siinä, kuka tuo nainen oli. Chimilia toivoi, että olisi voinut vajota maan alle piiloon, jottei nainen näkisi häntä. Tämä ei kuitenkaan suonut edes pientä vilkaisua hänen suuntaansa.



Kun nainen katosi Chimilian näköpiiristä, hän hivuttautui pois pöydän takaa ja nousi jaloilleen. "Pois täältä, päästävä pois..."



Chimilia vilkaisi vielä olkansa yli ulkoilmaan astuessaan, ettei nainen huomaisi hänen lähtöään, mutta tämä näytti varsin keskittyneeltä juttelemaan eräälle toiselle. Chimilia livahti ovesta ulos tyhjälle terassille. Muutenkin oli yllättävän hiljaista ottaen huomioon kellonajan. Kuului pientä kopsetta, kun hän käveli terassin laidalle. Hän katsoi veteen. "Miten hän on voinut päätyä tänne?" hän kysyi itseltään. "Seuraako hän minua? Mitä muutakaan hän täältä tahtoisi kuin pilata elämäni vielä pahemmin?"



Chimilia risti kätensä rinnalleen ja katseli taivaalle. Hän pakotti kasvoilleen teennäisen hymyn. "Minusta tämä ei ole ollenkaan hauskaa", hän kuiskasi. "Minä tahtoisin vain elää rauhassa. Enkö saisi?"



Hän laski katseensa. Oliko hänen pyyntönsä ehkä liikaa? Oliko hän ehkä tehnyt jotain väärin, ja tämä olisi rangaistus siitä hyvästä? "Mutta minä olen aina koittanut elää oikein", Chimilia vastasi äänelle päänsä sisällä. Ääni nauroi hänelle takaisin äärimmäisen ivalliseen sävyyn.



"Chimilia? Siinähän sinä olet, minä jo ehdin pelästyä, että olisit lähtenyt sanomatta mitään... Onko kaikki hyvin?"



Chimilia hätkähti Haroldin ääntä. Hän kääntyi ympäri ja katsoi miestä takanaan. "En kuullut sinun tulevan..." hän änkytti ja jäi tuijottamaan Haroldia osittain kauhistuneena. Se oli ehkä virhe.



"Chimilia, sinua vaivaa jokin", Harold sanoi vakavana. "Kertoisit, mikä on. Voin auttaa. Tahdon auttaa."



"Ei ole mitään syytä auttaa", Chimilia sanoi. Nähtyään Haroldin ilmeen, hän vaihtoi itselleen niin itsevarman ilmeen kuin vain saattoi pystyä. "Kaikki on hyvin. Et sinä voi minua... auttaa."



Haroldin epäluuloinen katse kertoi kaiken tarvittavan: hän ei ollut uskonut Chimilian sanoja. "Salaat jotain", hän sanoi.



Chimilia tarttui Haroldiin käsiin. "Kaikilla meillä on omat salaisuutemme", hän sanoi hymyillen keveästi. "Mutta en salaa mitään sellaista, mitä saatat minun kuvitella salaavan. Kaikki on hyvin, Harold, ihan kaikki." Harold pysyi vaiti. Hän tuijotti Chimiliaa syvälle silmiin, ja Chimilia hengitti raskaasti odottaen tämän sanovan jotain. "Hyvä on sitten", Harold huokaisi lopulta. "Minä uskon sinua."



Chimilia tunsi kasvoilleen jähmettyneen hymyn kaikkoavan sillä sekunnilla, kun hän taas näki sen saman naisen kävelevän ravintolassa. Jokin hänen päässään tuntui naksahtavan. Hänen silmänsä kostuivat, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.



"Minä en kestä enää, vie minut täältä pois!" hän huomasi itsensä itkevän kovaan ääneen ja heittäytyvän Haroldin kaulaan.



Hämmästyksekseen Chimilia tajusi seuraavana hetkenä Haroldin kietovan omat kätensä hänen ympärilleen. Hän halasi Chimiliaa lämpimästi ja antoi tämän itkeä rauhassa hänen olkapäätään vasten. Siinä he seisoivat paikoillaan. Minuutti, toinen ja kolmaskin, mutta he eivät liikahtaneetkaan.



Harold työnsi Chimiliaa hyvin hellästi poispäin itsestään. Chimilia yritti salata itkuista katsettaan tältä, mutta Harold tarttui varovasti hänen leukaansa ja käänsi Chimilian kasvot niin, että hän saattoi katsoa suoraan tämän silmiin. "Minä vien sinut nyt kotiin", hän sanoi rauhallisella äänellä. "Sinulla ei ole mitään hätää, voit olla aivan rauhassa."

*  *  *  *  *



Chimilia tunsi vapisevansa vielä kotonaankin. Hän ei voinut ymmärtää, miksi antoi itsensä mennä tähän tilaan. Ei hänen pitäisi, tämä oli typerää, silkkaa ylireagointia... Mutta silti, menneisyyden paluu tuntui Chimiliasta kovin pahalta, varsinkin kun hän oli juuri luullut pääsevänsä siitä melkein yli.



"Tässä", Harold sanoi. "Sinun pitää nyt juoda jotain." "Kiitos", Chimilia kuiskasi ja soi kiitollisen hymyn Haroldille.



Hetken aikaa huoneessa vallitsi hiljaisuus. Harold odotti kärsivällisenä, että Chimilia alkaisi itse puhua - hän ei tahtoisi vaikuttaa turhan tunkeilevalta - mutta tämä tuntui pysyvän kovin hiljaisena. Hetken aikaa hän epäili, kuulisiko selitystä ollenkaan, mutta sitten Chimilia aukaisi suunsa. "Olen pahoillani, että käyttäydyin niin, mutta..." Chimilia aloitti takellellen.



Chimilia siemaisi hyvin vähän juomaansa ennen kuin jatkoi. "Minä muutin tänne, koska tahdoin päästä pakoon eräitä henkilöitä, jotka olivat pilanneet elämäni täydellisesti. He huijasivat minua. Antoivat minun uskoa kaiken olevan kerrankin täydellisesti, mutta sitten he romauttivat minun pilvilinnani."



Chimilia nousi ylös ja käveli ikkunalle. "Näin tänään erään heistä. Ehkä tunnetkin hänet, nimeltä siis... En tiennyt, että hänen näkemisensä sattuisi niin paljon, mutta... mutta... Hän oli kuitenkin kaikista suurin este unelmani toteutumisessa."



Chimilia kuuli, kuinka Harold käveli lähemmäs hänen selkänsä takana. "Saanko kysyä, mitä tapahtui?" hän uteli varoivaisesti.



Chimilia kääntyi ympäri ja katsoi suoraan Haroldiin. Katse pelästytti Haroldin, mutta hän pyrki peittämään sen niin hyvin kuin taisi. "Kaikki alkoi siitä, kun isäni kuoli", Chimilia sanoi. "Minulla olisi ollut viimein tilaisuus päästä opiskelemaan jälleen. Olin ollut niin sidoksissa rakkaan isäni hoitamiseen, etten voinut olla kotoa poissa juuri tuntiakaan."



"Niin, sitten isäni kuoli..." Chimilia sanoi. Hän pyyhki pikaisesti silmiään ennen kuin jatkoi: "Minulla meni pitkään ymmärtää, että minulla oli nyt aikaa. Mutta minulla ei ollut mitään, mitä voisin tehdä. Opiskelemaan palaaminen kävi mielessä, jotta saisin hyvän työpaikan, mutta... ei minulla ollut riittävästi rahaa. Isä ei ollut voinut jättää minulle perintönä juuri mitään, koska olimme köyhiä."



"Yritin kuitenkin enemmän kuin kovasti. Myin kotoamme tavaroita, joita en tarvinnut, että saisin edes hieman rahaa elääkseni. Tein työkeikkoja, joihin ei vaadittu sen kummempia koulutuksia, mutta... yritin myös myydä kirjoitelmiani, joita olin tehnyt isän sairasteluvuosina. Kustantamot kieltäytyivät kerta toisensa jälkeen. He neuvoivat minua kehittämään kirjoitustapaani, jos tahtoisin vielä saavuttaa jotain. Ja minähän tahdoin. Lähdin mukaan Kirjallisuuspiiriin, erääseen kotikaupunkini harrastelijakirjoittajaseuroista, jotta voisin onnistua myymään kirjoituksiani vielä jonain päivänä. Kehityinkin siellä ollessani, ja uusien ystävieni innoittamana lähdin mukaan erääseen kilpailuun. Siitä se huono onni sitten alkoi." Chimilia piti pienen tauon. "Sain nimittäin viikon kuluttua ilmoituksen, että olin voittanut."



"Sehän on hienoa", Harold keskeytti. "En ymmärrä, kuinka se voisi olla jokin ongelma. Sitähän sinä halusit!"



"Minä halusin sitä", Chimilia toisti. Hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. "Mutta joku muu ei."



"Kilpailun tulokset oli tapana julkistaa virallisessa tilaisuudessa. Kun tuo päivä koitti, lähdin etuajassa paikan päälle. Siellä sain kuulla, että... että..." Chimilia nieleskeli itkua. "Minut oltiin hylätty. Tuomaristo oli kuullut huhun, etten olisi kirjoittanut tekstiäni itse. Järkytyin suuresti, koska en voinut käsittää, kuka tuollaista tekisi. Se kuitenkin selvisi nopeammin kuin olisin voinut edes arvata. Tunnetko nimen Agatha Groove?"



Harold nyökäytti päätään. "Olen muistaakseni lukenut jonkun hänen kirjansa", hän lisäsi. Chimilia pyöritteli silmiään. "Tuota minä en ymmärtänyt", hän huudahti enemmän vihaisena kuin surullisena. "Agathalla oli saavutettuna paljon mainetta ja kunniaa. Hän oli varakas kirjailija, mutta silti hän tahtoi voittaa myös mainitsemani kilpailun.."



"Se oli hän, joka laittoi liikkeelle huhun minusta. Hän ei antanut minun voittaa. Kiitos hänen, menetin kenties viimeisen mahdollisuuteni päästä opiskelemaan. Kilpailun voittorahoilla olisin varmasti saanut tehtyä suuren muutoksen elämääni. Olisin saanut oikean ammatin!"



"Tuo kuulostaa uskomattomalta..." Harold totesi, kun Chimilia piti tauon puheessaan. "Julkisuudessa Groove on antanut itsestään kovin ystävällisen kuvan. Hän väittää arvostamansa yli kaiken muiden työtä." "Hän saattaa puhua yhtä ja tehdä toista", Chimilia mutisi. "Mutta... siinä ei ollut kaikki."



"Mitä muka vielä voi olla?" Harold kysyi. Häntä alkoi jo hieman pelottaa tämä. Tämä ei voisi päättyä hyvin, Chimilia oli sen verran poissa tolaltaan. Chimilia veti syvään henkeä. "Minä masennuin kovasti... Tuntui, että kaikki oli minua vastaan, ettei minkään edes pitäisi mennä hyvin."



"Niin minä sitten... vielä samana iltana kuin juhla oli, minä... minä... juoksin metsään ja... kalliota... minä..." Chimilia piti muutaman sekunnin tauon. Sitten hän sanoi todella nopeasti, kuin peläten sanojen tekevän hänelle jotain: "Minä melkein loikkasin sieltä alas. Minä melkein tapoin itseni."



Järkytys paistoi Haroldin kasvoilta. Hän ei olisi millään voinut uskoa, että Chimilian kaltaisella tytöllä olisi sydämellään jotain noinkin suurta. Ja vakavaa! Kuinka hän oli saattanut pärjätä yksin moisen salaisuuden kanssa? Harold koitti kuvitella itsensä samanlaisen pettymyksen keskelle. Hän tuli lopulta siihen lopputulokseen, ettei hän itse olisi kyennyt perääntymään itsemurhalta, jos olisi erehtynyt sitä tuossa tilanteessa ajattelemaan.



Hän halasi Chimiliaa. "Kaikki on nyt kuitenkin hyvin", Harold kuiskasi tämän korvaan. "Mitään... niin vakavaa ei sattunut."



"Enkä minä tahdo antaa minkään satuttaa sinua jatkossa. Voit olla varma, että teen kaikkeni, jottei sinun enää tarvitsisi kärsiä."



"Olet aivan turvassa täällä..."



*  *  *  *  *



Chimilia tarttui maitotölkkiin ja kaatoi epähuomiossa hieman liikaakin maitoa aamiaismuroihinsa. Hän virnuili itsekseen ja asetti sitten tölkin takaisin jääkaappiin.



Harold istui sohvalla päivän lehti kädessään. Etusivulla oleva työpaikkailmoitus kiinnitti oitis hänen huomionsa. "Chimilia, voisiko leikkikenttävahdiksi päästä ilman koulutuksia?" hän kysyi. Chimilia kurkisti olkansa yli. "Uskoisin niin."



"Siinä tapauksessa voisin ehkä yrittää", Harold mutisi ja taitteli lehden lukematta sitä sen enempää. "En minä voi olla yhtään kauempaa työttömänä. Tuntuu väärältä, että sinä saat elättää pienellä palkallasi minutkin."



Chimilia käveli miesystävänsä luokse ja suuteli tätä hellästi. "Sinä saat varmasti sen paikan, jos vain pyydät", hän sanoi ja suuteli Haroldia vielä toisenkin kerran.



"Siinä tapauksessa minun täytynee rientää sitä kysymään", Harold sanoi. "Jos joku muu ehtisi ennen minua, minä..." "Menehän sitten jo", Chimilia nauroi ja työnsi Haroldia kohti ovea. "Hyvin se menee, minä luotan sinuun."



Hetken aikaa Chimilia katseli ovelta Haroldin perään, mutta kun tämä katosi näköpiiristä, hän palasi aamiaisensa luokse. Chimilia ei voinut käsittää, kuinka onnellinen hän oli ollut viimeiset pari viikkoa.



Hän ja Harold olivat nyt oikeasti yhdessä, ja he olivat taatusti vakavissaan. Yhteenmuuttaminen oli tapahtunut melkein heti, ja Haroldin tuomilla rahoilla oli taloa laajennettu niin, että se sopi kahdelle hengelle. Chimilia hymyili; enää hänen ei tarvinnut katsoa harmaita seiniä ja likaista lattiaa, vaan hän saattoi nauttia asumisestaan tässä pienessä, mutta varsin suloisessa talossa.



"Haroldin kanssa voisin kyllä asua vaikka slummissa", Chimilia huokaisi puoliääneen. Hän oli vain niin onnellinen, että oli viimein löytänyt elämänsä rakkauden.



Samassa ovikello soi. Chimilia nousi ylös miettien, kuka ihme tähän aikaan tulisi käymään. Ehkä se oli Harold, joka oli unohtanut jotain? Tai sitten hänen postimyynnistään tilaama matto saapuisi viimein.



Ovikelloa soitettiin jo toistamiseen. Kuka oven takana ikinä olikaan, hän tuntui kärsimättömältä. "Tullaan, tullaan", Chimilia sanoi ääneen, kun sitä soitettiin kolmannen kerran.



Chimilia oli jäädä tulijan jalkoihin, kun tämä tunki sisälle heti hänen avattua oven. "Tervehdys", hän sanoi ja katseli sitten silmät pyöreinä asuntoa. "Melko vaatimaton. Toisaalta, se sopii tyyliisi."



"Sinä? Mitä sinä täällä teet?" Chimilia tuijotti tulijaa järkyttyneen hämmästyneenä.



Agatha käänsi katseensa ikkunasta Chimiliaan. "Minusta tuntuu, että meillä on puhuttavaa." "Minusta tuntuu, että meillä ei ole mitään puhuttavaa", Chimilia vastasi kylmästi.



"Se tekstisi siellä kilpailussa..." Agatha aloitti. "Sitä ei julkaistu." "Miksiköhän?" Chimilia hymähti. "Älä keskeytä", Agatha tokaisi. "Niin, minä toivoisin, että voisit antaa minun julkaista sen tekstin. Silloin se saisi ansaitsemansa julkisuutensa, ja..."



"Sinä siis tahtoisit julkaista minun tekstin omanasi?" Chimilia toisti, kun hän ymmärsi mitä Agatha ajoi takaa. "Olisi väärin sinun hyvää tekstiä kohtaan, että se jäisi julkaisematta", Agatha jatkoi. "Ilman sinun liikkeelle laittamaa valhetta se olisi julkaistu!" Chimilia kivahti. "Sinun syytäsi tämä on! Sinun syysi, etten saanut voittoa itselleni."



"Arvasin, ettet ymmärrä", Agatha huitaisi kädellään ilmaa. "Sinä et ole koskaan ollut paras, joten et edes voisi ymmärtää, miltä tuntuu menettää paikkans..."



"Sinun takiasi minä ymmärrän!" Chimilia huusi kovaan ääneen. Agatha otti säikähdyksissään askeleen taaksepäin ja oli lentää kumoon. "Minä olin elämäni ensimmäistä kertaa hyvä - muita parempi - ja sinä veit sen mahdollisuuden minulta. Veit minulta voittorahojen myötä tilaisuuden hankkia hyvän ammatin..."



"Sinulla olisi ollut muitakin keinoja", Agatha sanoi. "Minä en tehnyt sitä mahdottomaksi. Sinä itse päätit, ettei sinulla ole muita mahdollisuuksia. Sinä et jaksanut etsiä enempää." "Sinä et tiedä mistään mitään", Chimilia kiehui raivosta. Hän tunsi olevansa nyt vihaisempi kuin koskaan ennen. Mutta Agatha oli aivan hänen edessään. Nyt hän voisi purkaa kaiken sisälleen patoutuneen vihan. Tilaisuus oli houkutteleva.



"Et tiedäkään, mitä kaikkea minulta veit. Mahdollisuuden tulla tunnetuksi kirjailijaksi, mahdollisuuden päästä opiskelemaan... Sinun tekosi oli kuin piste iin päälle masennukseen. Agatha, minä melkein tein itsemurhan! Sinä..."



"Sinä teit mitä?" Agatha toisti. Ilme hänen kasvoillaan muuttui. Se oli enemmänkin järkyttynyt ja huolestunut kuin vihainen.



Chimilia ei sanonut mitään. Tuota hän ei olisi tahtonut sanoa Agathalle ääneen. Hän oli luvannut itselleen, ettei puhuisi siitä kenellekään muulle kuin Haroldille, ja nyt hän oli mennyt möläyttämään sen ihmiselle, joka saattaisi hyvinkin mennä kertomaan asiasta lehdistölle. Chimilia saattoi jo nähdä otsikon "Kirjoittajakilpailun hylätty voittaja sortui yrittämään itsemurhaa" silmissään.



"Tuossa on ovi", Chimilia änkytti. "Ole hyvä ja poistu."



Agatha käveli ovelle heti, kun Chimilia oli niin käskenyt. Chimilia hieman hämmentyi tästä, mutta oli tyytyväinen, kun kuuli oven sulkeutuvan Agathan perässä. Kun viha oli päässyt pois hänen sisältään, hän vapisi kauttaaltaan. Hän ei oikein vieläkään ymmärtänyt, mitä äsken oli käynyt ja mitä järkeä siinä oli. Tai ehkä mitään ei ollut oikeastaan käynytkään.



Chimilia käveli melkein seiniä pitkin makuuhuoneeseen. Hän istuutui vuoteen päälle ja odotti, että hänen päänsä selkeentyisi. Hän hyräili sävelmää, jota oli kuunnellut stresaantuneena rauhoittuakseen niin kauan kuin vain jaksoi muistaa, mutta sekään ei auttanut. Hän oli kovin levoton.



Chimilia kävi makuulle sängyn päälle. Voisiko olla niin hyvin, että Agatha ei enää palaisi häneen elämäänsä? Ymmärsikö hän pysyä poissa? Vai lähtisivätkö ongelmat tästä vain pahentumaan? Juuri kun kaiken piti olla kunnossa... Chimilia ravisti päätään. Hän ei tahtonut ajatella huonoja asioita. Hänellä oli elämässään nyt niin paljon hyvääkin - Harold.

Huaah, nyt ei ihan lähtenyt tuo kirjoittaminen. Ihanasti käy aina niin, että vasta loppuosa tuntuu omasta mielestään menevän suhteellisen sujuvasti :P Ensimmäiset kuvat taas ovat taiteellisen töksähtäviä. Jos muuten jossain tuli ajatusvirhe, että kirjoitin Chimilian sijasta Chimmyy, niin huomauttakaa - pariin kertaan nimittäin epähuomiossa kirjoitin niin :''''''DD Yritin kyllä korjata kaikki mitkä huomasin, mutta eihän sitä tiedä mitä tekstihirviöitä tuonne jäi =) Seuraavan osan tulossa voi kestää kauan. Minulla on nyt ensi viikko kohtuullisen täynnä menoja, ja parhaimmillaan voin olla menossa koko päivän. En kuitenkaan uskalla vielä sanoa, että nähdään huhtikuussa, koska ainakin yritän ehtiä ennen sitä ;D Niin muuten, pitää vielä kysyä mielipidettä siitä, että tahtooko joku tietää enemmän tällaisia "simsillisiä" asioita, kuten esim. simien tavoitteet ja luonteet, vai tarvitaanko niitä edes? Mietin kovasti, että pitäisikö pitää simit enemmän ihmisinä vai tehdä välimuoto ihmisestä ja simistä - harmittaa, kun en muista miten onnistuin siinä ennen :--DD (tai ainakin omasta mielestäni onnistuin)

]]> 2010-03-13T19:23:01+02:00 2019-10-12T14:46:42+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/03/osa-2-muistoja-ja-muutoksia Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/ <![CDATA[Osa 1 - Uusi elämä]]> Huhuu, ensimmäinen osa! :----3 Kiitos muuten suunnattomasti prologiin kommentoineille ♥ Itseluottamus tämän tarinan kannalta kohosi, koska sattuneista syistä olen ollut hieman "juu vai ei" -mielellä. Mutta niin, tämä eka osa... Hmm, mitäs sanoisin? Oli hauska pelata - awww, ihana nähdä nimi "Bertorelli" kun lataa perheeseen! :'''D Ollut ikävä sitä. Niinjoo, siirrytään nyt vaikka heti suoraan asiaan~



"Onnitteluni uudesta asunnostanne", kiinteistövälittäjä tokaisi, tarttui talon ostajaa kiinni kädestä ja kätteli häntä, kuten hyviin tapoihin kuului.



"Tulette varmasti viihtymään täällä", hän jatkoi. "Rauhallinen paikka, mutta keskusta on silti hyvin lähellä. Tämä on epäilemättä kaikkea, mitä olette voineet toivoa."



"Todellakin toivon niin... Saanko vielä kysyä, kuinka suuret mahdollisuudet minulla on remontoida taloa?"



Välittäjä naurahti. "Voitte tehdä aivan mitä tahdotte", hän sanoi. "Koko tämä tontti on nyt teidän oma pikkuinen valtakuntanne, neiti... neiti..."



"Chimilia Bertorelli", nuori nainen hymyili. "Kiitos vielä kerran ja näkemiin."



Kiinteistövälittäjä ohitti Chimilian ja lähti kävelemään ripein askelin katua pitkin poispäin. Chimilia puolestaan suuntasi askeleensa lähemmäksi tuoreinta ostostaan - että hän oli siihen tyytyväinen!



Hän pysähtyi vielä talon eteen. Olihan se pieni, mutta hän asui yksin, joten eipä hän paljoa tilaa tarvitsisikaan. Ja tämä pikkuruinen mökki oli kovin suloinen omalla tavallaan. Chimilia virnisti. "Pystynhän minä laajentamaankin tätä, jos tahdon", hän mutisi puoliääneen.



Chimilian jalat vapisivat, kun hän nousi porrasaskelmia pienelle kuistille. Hänen koko kehonsa kihelmöi jännityksestä. Pian hän näkisi tulevan talonsa sisältä... Sen täytyi näyttää upealta, kun kerran ulkopuolikin oli tämän näköinen.



Chimilia ei ollut vielä käynyt talon sisällä. Välittäjä oli näyttänyt hänelle heidän firmansa toimistossa kuvia, joiden perusteella asunto oli varsin asumiskelpoinen. Kun hinta oli otettu huomioon, oli hän ollut valmis kirjoittamaan sopimuksen. Kiinteistövälittäjä oli itse tullut saattamaan Chimilian talolleen, kun hän oli huomannut hänen olevan vasta kaupunkiin muuttanut.



Chimilia pysähtyi ulko-oven eteen. Hänen sydämensä pamppaili tuhatta ja sataa. Tuon oven takaa paljastuisi hänen tulevaisuutensa asuinpaikka. Chimilia hieroi hikisiä käsiään mekkoonsa. Hän ei tiennyt, tahtoiko avata tuon oven vai ei. Toisaalta se kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu sillä hetkellä, mutta toisaalta taas hän ei välttämättä tahtoisi nähdä mitään. Kompromissiratkaisuna hän sulki silmänsä ja aukaisi oven vasta sitten.



Ovi avautui. Käsillään tunnustellen Chimilia käveli taloonsa toivoen, ettei törmäisi mihinkään. Sitten hän pysähtyi. Nyt hänen olisi pakko katsoa, ihan pakko.



Chimilian leuka oli loksahtaa pois paikoiltaan. "Mitä..?"



Hän katseli ympärilleen. "Ei, ei, ei, ei, ei..."





Chimilia seisoi paikoillaan useamman minuutin vain katsellen ympärilleen. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään! Hän tunsi olonsa todella tyhmäksi. "Miten saatoin olla niin hyväuskoinen?" Chimilia parkaisi ääneen itku kurkussa. Hän oli odottanut näkevänsä tapetit seinillä - tai edes kunnon lattiat - mutta mitä hän olikaan saanut? Todella kovaa kunnostusta tarvitsevan huushollin!



Talossa oli vielä kaksi muuta huonetta. Chimilia tarkasti makuuhuoneen ja vessan, mutta nekin olivat täysin tyhjiä. Pari kyyneltä vierähti naisen poskelle, kun hän katseli makuuhuonettaan, joka näytti enemmänkin varastotilalta kuin viihtyisältä huoneelta, jossa olisi tarkoitus nukkua. "Ensi kerralla vaadin päästä katsomaan talon ennen sopimuksen allekirjoittamista", hän sanoi ja purskahti itkuun.

*  *  *  *  *



Chimilia istui kuistin portailla ja pohti tilannetta, joka oli muuttunut täydellisestä päiväunesta painajaiseksi. Hänellä oli talo, josta saisi varmasti remontoimalla oikein hyvän, mutta oli pienehkö pulma. Hän oli käyttänyt jo valmiiksi pienestä omaisuudestaan suuren osan tämän talon ostamiseen. Hänellä oli tällä hetkellä ehkä tonni pussissa, jolla ei saataisi ehkä edes kaikkea tarpeellista hankittua. Chimilia kohotti katseensa taivaalle. "Ehkä... ehkä olisi helpompaa, jos..." hän ajatteli, mutta ravisteli sitten päätään rajusti. Hän ei pohtisi sitä. Samassa hän huomasi lehden aivan ulko-oven vieressä.



Chimilia kompuroi pystyyn ja kumartui ottamaan lehden käsiinsä. Toivo oli syttynyt hänen sisälleen. Lehdissähän oli työpaikkailmoituksia. Hänen tarvitsisi vain löytää itselleen työpaikka ja ansaita hieman. Sen jälkeen hän voisi remontoida talonsa juuri sellaiseksi kuin tahtoisi.



Chimilia selaili lehteä hitaasti, ettei vain vahingossakaan hyppäisi työpaikkojen ohi. Sitten hän löysi ne ja alkoi tutkia ilmoituksia hyvin, hyvin rauhallisesti.



Suurin osa vapaista paikoista vaati alan koulutuksen, mutta Chimilia ei omistanut niistä yhtäkään. Hän ei ollut koskaan ehtinyt perehtyä mihinkään kunnolla. Lukion jälkeen hän oli joutunut huolehtimaan sairaasta isästään, eikä sen vuoksi ollut voinut lähteä opiskelemaan muualle. Ei heillä kyllä olisi ollut varaakaan. Ja kun isä oli kuollut, ei Chimilia ollut sittenkään lähtenyt mihinkään. Hän ei pystynyt siihen henkisesti. Niinpä hän oli käynyt tuttujensa luona hoitamassa lapsia, toiminut myymäläapulaisena ja koittanut antaa isänsä sairausaikana kirjoittamia novelleja kustantajalle. Kun Chimilia äkisti muisteli kirjoittajan uraansa, hänen sydämensä heitti voltteja. Sitä hän ei tahtonut muistella. Onnekseen hän huomasi sillä hetkellä myyjän paikan eräässä kaupungin levykaupoista. Ehkä hän voisi yrittää sitä?

*  *  *  *



Hymy kohosi Chimilian huulille. Hän kuunteli vielä naisen viimeiset sanat, kiitti sitten ja sulki puhelimen. Sen jälkeen hän kirkaisi onnesta.



"Kuka sai töitä, kuka?" hän huusi ja tanssahteli keskellä keittiö-olohuoneen lattiaa. Hän oli niin onnellinen.



"Pian voin ostaa oikeasti sellaisia huonekaluja kuin tahdon", Chimilia riemuitsi. "Ei tarvitse tyytyä näihin kirpparin halvimpiin ainakaan..."



Chimilian hymy hyytyi vähitellen. Hänen työnsä alkaisivat vasta ensi maanantaina. Nyt oli perjantai. Hänellä olisi siis vielä muutama päivä jäljellä työttömänä. Eikä myyjän palkka edes ollut niin hyvä, joten unelmatalo saisi odottaa jonkin aikaa.



"Voisinkohan minä yrittää löytää väliaikaisen työpaikan jostain täksi aikaa?" hän mietiskeli ja pyöritteli hartioitaan. "Ehkä kaupungilla olisi jotain? Voisin samalla hieman tehdä kierrosta... Ehkä opin joskus suunnistamaankin täällä." Chimilia pohti vaihtoehtoa vain hetken. SItten hän nappasi talonsa avaimet ja lähti kohti keskustaa.



Chimilia katseli keilailuhallia, johon oli tullut ensimmäiseksi koittamaan onneaan. Värimaailma häiritsi häntä kovasti, mutta jos hän saisi täältä töitä, niin hänen täytyisi oppia sietämään sitä. Ei hän täällä viipyisi kuin muutaman päivän. Niin, ensin pitäisi tietysti saada se paikka. Chimilia huomasi baarin takana erään naisen. "Hän varmaan osaa auttaa", hän ajatteli ja meni juttelemaan tälle.



Nainen kohotti toista kulmaansa. "Töitä?" hän toisti. Chimilia katsoi sormiaan. Hänestä tuntui, että puna alkoi kohota hänen kasvoilleen. "Niin", hän sai sanotuksi. Nainen katseli Chimiliaa arvioivasti. "Kokemusta alalta?" hän sitten tiedusteli. Chimilia pudisti päätään, mutta lisäsi vikkelästi: "Opin kyllä nopeasti kaiken, mitä minun tarvitsee tietää."



Niin Chimilia sitten löysi itsensä työskentelemästä keilahallin baarista aivan hetken päästä. Nainen, joka oli hänelle neuvonut baarimikon tehtävistä, oli itse lähtenyt ruokatauolle nähtyään, että Chimilia kyllä pärjäsi omillaankin.



"Olet uusi täällä", eräs mies sanoi annettuaan tilauksensa. Hän istuutui tuolille ja tarkkaili Chimiliaa. "En itse asiassa muista nähneeni sinua koko kaupungissa aiemmin. Milloin muutit?"



"Tässä pari päivää sitten", Chimilia vastasi ja ojensi miehelle tämän tilaaman juoman. "Aika nopeasti hankit itsesi töihin", mies virnuili. "Mitä itse tekisit, jos hankit talon, jossa on vain seinät ja lattiat eikä sinulla ole varaa tehdä sille mitään?" Chimilia napautti takaisin. Hän hätkähti hieman omia sanojaan. "Anteeksi", hän sanoi miehelle ja hieroi takaraivoaan. "Ärsyttää vain oma tyhmyyteni."



"Ymmärrän kyllä täysin", mies sanoi. "Itselleni kävi melkein samalla tavalla, kun muutin tänne pari vuotta sitten. Kiinteistövälittäjä oli tietysti kadonnut savuna ilmaan, kun yritin ottaa häneen yhteyttä tehdäkseni valituksen." Chimilia tunsi poskiensa kuumentuvan. Hän ei ollut edes ajatellut tekevänsä valitusta.



"Eniten minua kuitenkin ärsytti se, että taloni sähköissä oli jotain häikkää", mies jatkoi. "Jotkin kytkennät olivat väärin, ja kaikki sähkölaitteet olivat rikki alta aikayksikön."



Mies piti hetken tauon, kun hän siemaisi juomaansa. "Se ei ollutkaan mikään halpa juttu korjata", hän tokaisi vielä. "Minulla meni kauan, ennen kuin sain raha-asiani takaisin kuntoon sen jälkeen. Viimeiset velat sain maksettua vain jokin aika sitten." 



Chimilia odotti, että mies olisi jatkanut, mutta tämä istui vain paikallaan ja joi juomaansa. Ilmeisesti hän oli jo kertonut kaiken, mitä tahtoi sanoa. Samassa Chimilia sai muuta ajateltavaa, kun toinen asiakas istuutui tiskin toiselle puolelle.



Illalla kahdeksan aikoihin Chimilia sai luvan lähteä kotiin. Hän oli kovin väsynyt, vaikka ei hän niin hirveästi raskasta työtä ollut tehnytkään. Hänen mielessään pyöri mies, jonka oli tavannut alkuillasta.



Mies oli puhunut viallisista sähköjohdoista. Chimilia ei ollut mikään viisas ihminen sähkön puolella, joten häntä oli alkanut epäilyttää, olivatko hänen oman asuntonsa sähköt kunnossa. Jospa niissä olisi jotain vikaa? Mitä hän sitten tekisi?



Chimilia huomasi miehen ilmestyvän jostain biljardipöydän ääreen. "Uskaltaisinko kysyä häneltä asiasta?" Chimilia ajatteli itsekseen. "Jos minun sähköni eivät toimikaan... Ehkä hän osaisi auttaa. Mutta luultavasti hän pitäisi minua vain typeryksenä, ja saisin pian idiootin maineen koko kaupungissa."



Epävarmuus vallitsi Chimilian mieltä, kun hän päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja kysäistä tuolta mieheltä, mitä hän tiesi sähköistä. "Hei", hän sanoi ja hymyili.



"Kas, iltaa vain", mies sanoi. Hän vilkaisi vain ohimennen Chimiliaa ja kysyi: "Onko neidillä ehkä jokin hätänä?" Sen jälkeen hän keskittyi taas biljardiin. Chimilia epäröi hetken.



"Puhuit tuossa aiemmin talosi virheellisistä sähköjohdoista", hän änkytti. "Minä tässä vain mietin, että... että..." Chimilia katui sanojaan. Hän kuulosti niin typerältä! Huono maine oli nyt taattu. Mutta koska hänellä ei voisi enää olla mitään hävittävää, hän päätti jatkaa. "Niin että minä aloin epäillä, ovatkohan omat sähköni täysin kunnossa? En oikein, tuota, osaa itse sanoa, onko jokin vinossa vai ei."



Mies käveli Chimilian luokse. "Mitä nyt ajat takaa?" hän kysyi ja virnuili. Virne oli täsmälleen se sama, jonka Chimilia oli nähnyt hänen kasvoillaan aiemmin illalla.



"Minä mietin, että osaisitko sinä ehkä katsoa niitä", Chimilia jatkoi. "En viitsisi häiritä ammattilaisia, jos mitään vikaa ei oikeasti ole. Mutta... niin, en itse osaa sanoa mitään. Jos en jostain ymmärrä yhtään mitään, niin se on sähkö."



Mies katsoi ensin Chimiliaa ja sitten hieman pidemmän aikaa biljardipöytää. Hän kiersi pöydän toiselle puolelle, löi yhtä palloa ja katsoi, kuinka se lensi suoraan erääseen pussiin. Hän hymyili vaisusti ja kohotti katseensa. "En minäkään ole ekspertti", hän myönsi, ja Chimilian ilme valahti aavistuksen verran. "Mutta..." mies jatkoi ja virnisti. "Kyllä minä sen verran osaan katsoa, että ovatko ne kunnossa vai eivät, kiitos omien ongelmieni. Haluaisit siis, että tulen käymään joku päivä?"



Chimilia tunsi helpotuksen saapuvan sisälleen. Hän nyökäytti päätään hymy korvissa. "Kyllä, jos se vain sinulle sopii. Olen muuten Chimilia." "Vai että Chimilia", mies mutisi. "Minä olen Harold."

*  *  *  *  *



"Mitä? Miten niin et pääse? Mutta sanoit, että sinulla ei olisi tänään mitään?" "Olen pahoillani", Harold sanoi linjan toisessa päässä. Hän kuulosti vilpittömältä. "En minäkään olisi toivonut, että näin käy. Mutta... minulle ilmeni muita hoidettavia asioita, jotka ovat kovin kiireellisiä. Voin kuitenkin yrittää tulla illalla käymään, oletko silloin kotona?"



"Työni loppuvat silloin kolmelta", Chimilia huokaisi. "Sen jälkeen en ole lähdössä yhtään minnekään. Ilmoittele, kun tiedät tarkemmin, pääsetkö itse." "Tehdään näin. Näkemiin."



Chimilia sulki puhelimen. Hän oli odottanut Haroldin vierailua kovasti, koska jos hänen sähköissään olisi jotain vikaa, se olisi hyvä todeta hetimmiten. Mutta minkä hän voisi tälle tilanteelle? Haroldille oli ilmaantunut ylitsepääsemätön este. Chimilia huokaisi. Hänen pitäisi nyt vain keksiä, miten hän käyttäisi nämä muutamat tunnit ennen töihin lähtöä.



Hieman ennen kello yhdeksään Chimilia kuuli auton jarruttavan hänen talonsa edessä. Hän nappasi mukaansa ainoastaan avaimet ja rahapussin ja meni ulos. Se, mitä hän näki, ei aivan vastannut hänen odotuksiaan - aivan kuten oli käynyt talonkin kanssa. Vanha ja rähjäinen auto, mutta sillekään hän ei voisi mitään.



Chimilia mutristi huuliaan. "Kyllä tämä tästä lähtee parempaan suuntaan", hän vakuutteli itselleen. "Kaikki on vasta alussa. Silloin elämä ei ole prameaa."



Chimilia istuutui kuskin viereen eteen. Penkki oli epämiellyttävän kova, ja lisäksi autossa haisi pahalta. Chimilia teki kaikkensa, että saisi pidettyä naamansa peruslukemilla. Hän kyllä pystyi sietämään aika paljon, mutta tätä hän voisi jo kutsua epämiellyttäväksi.



"Tuota... onkohan tämä auto nyt aivan ajokunnossa?" Chimilia uskaltautui kysymään, kun kuski yritti startata kolmatta kertaa. Nainen katsoi häntä hölmistyneenä. "Kyllä minä oman autoni tunnen, älä sinä käy pätemään", hän ärähti ja painoi kaasun pohjaan.

*  *  *  *  *



"Kaikki kunnossa", Harold huusi ja asteli keittiö-olohuoneeseen. "En ainakaan ollut huomaavinani minkään olevan pielessä."



"Se on mukava kuulla", Chimilia sanoi. Hän oli todella helpottunut kuullessaan, etteivät hänen sähkölaitteensa posahtaisi ainakaan viallisten johtojen vuoksi. Harold pyyhki kätensä ja vilkaisi sitten kelloaan. "Minä voisin tästä varmaan lähteä kotiin."



"Et sinä haluaisi jäädä syömään?" Chimilia kysyi äkisti. "Ikään kuin... kiitoksena siitä, että vaivauduit tulemaan tänne turhan takia?" Harold nauroi. "En minä kehtaa kieltäytyäkään", hän totesi.



"Tämähän on hyvää", Harold kehaisi ja lappoi suuhunsa hieman lisää salaattia. "Saanko muuten kysyä, mikä sinut sai muuttamaan juuri tänne? Tarkoitan, että eivät ihmiset kovin usein muuta tänne Pikkukylään. Niin pieni paikka, ettei ketään oikein jaksa kiinnostaa." Harold naurahti vaisusti.



Chimilia tuijotti hetkisen lautastaan ja kohotti sitten katseensa Haroldiin. "Minulle oli aivan sama, minne muuttaisin", hän sanoi. "Tärkeintä oli, ettei minun tarvitsisi jäädä entiseen asuinpaikkaani. Siellä oli liian paljon ikäviä muistoja." Chimilia puri huultaan. Hän ei tahtoisi puhua aiheesta enempää. Harold onneksi ymmärsi vihjeen.



"Itse muutin aikoinani samoista syistä tänne", Harold sanoi. "Se auttoi todella paljon, vaikka tietenkään huonojakaan asioita ei voi paeta."



Hän oli hetken aikaa hiljaa, ennen kuin kysyi: "Kuinka hyvin sinä tunnet Pikkukylää?"



"Olen asunut täällä vajaan viikon", Chimilia sanoi. "Sanoisinko, että olen jokseenkin hukassa, jos lähden kaupungille. Mutta miksi kysyt?"



Harold nauroi taas. "En ymmärrä, kuinka on mahdollista eksyä näin pieneen paikkaan. Toisaalta itse olin aivan yhtälailla pulassa silloin, kun muutin tänne."



"Et ehkä kaipaisi pientä opastuskierrosta täällä? Jos haluat, niin voin lähteä esittelemään sinulle tätä paikkaa joku päivä."



"Et ole tosissasi!" Chimilia oli pudottaa lautasensa. Ajatus kuulosti hänestä aivan uskomattomalta. Kuinka joku voisi olla noin kiltti, että olisi valmis opastamaan tuntematonta?



"Minä en valehtele koskaan", Harold sanoi ovela hymy huulillaan. "En sano mitään, ellen tarkoita sitä. Niin että oletko kiinnostunut vai et?" "Tietenkin olen", Chimilia nauroi. "Sanot vain päivän, joka sinulle sopii."



"Kiitos vielä kerran, kun suostuit tulemaan", Chimilia kiitti Haroldia. "Mielellänihän minä autan neitoa hädässä", Harold sanoi ritarilliseen sävyyn.



"Neito on kovin otettu saamastaan avusta", Chimilia naurahti, ja Harold virnisti hänelle.



Chimilia yllättyi kovasti, kun seuraavana hetkenä hän tajusi Haroldin halaavan häntä. Se tuntui kovin oudolta tavalta sanoa "näkemiin", olivathan he tunteneet vasta muutaman vuorokauden. "Ehkä tämä on niitä Pikkukylän tapoja, joista en ole vielä perillä?" Chimilia ajatteli.



Niinpä Chimilia näki viisaimmaksi halata Haroldia takaisin. Hänellä oli hyvin turvallinen olo olla siinä.



"Nähdään sitten ylihuomenna", Harold sanoi päästettyään irti Chimiliasta. "Tulenko hakemaan sinut täältä, vai..?" "Kyllä minä keskustaan asti pääsen itse", Chimilia vakuutti. "Jos en, niin soitan hätänumeroon." "En suosittele", Harold virnisti. "Näkemiin." "Näkemiin."



Chimilia ja Harold lähtivät molemmat eri suuntiin, mutta molempien ajatukset olivat ylihuomisessa. Harold pohti, mitkä kaikki paikat hän voisi esitellä Chimilialle, kaikkea hän kun ei voisi näyttää yhden päivän aikana.



Chimilia puolestaan mietti, milloin oli viimeksi ollut näin iloinen. Hän ei äkkiseltään muistanut yhtäkään ihmistä, joka olisi ollut häntä kohtaan yhtä ystävällinen kuin Harold, ennen kuin tämä olisi ehtinyt oppia tuntemaan hänet kunnolla. Mutta vähintään yhtä iloinen Chimilia oli siitä, että hän pääsisi näkemään kaupunkia lisää.

Wuaaaaaaah, se on valmis! Ei ehkä niin hyvä kuin olisin toivonut, mutta valmis :''D Edistystä. Hmm, jostain piti sanoa... Niin, tuosta nimestä "Chimilia". Joku voi tietää, että meikäläisen nykyinen nimimerkki on peräisin tuosta väännöksestä (joka puolestaan on sitten väännelmä yhdestä toisesta, mutta ei siitä sen enempää). Miksi sitten otin sen? Minulla oli hirveä nimiongelma, kun loin aloittajaa. Minulla oli valmiina persoona, mutta sillä ei ollut nimeä. Sitten tajusin, että olin siirtänyt aika paljon itsestäni tähän persoonaan. Meissä oli - on - kovasti samaa, etten sanoisi ;D Siitä tuo siis tulee. Jep, oli pakko sanoa :----DD Seuraavasta osasta en lupaa mitään, koska olen huono pitämään lupauksia. Hiihtoloma kuitenkin tulossa, että joo niin. Sille on ohjelmaa luvassa, mutta enköhän minä jossain vaiheessa ehdi simssittämäänkin. Toivotaan niin.

]]> 2010-02-21T20:24:01+02:00 2019-10-12T14:46:45+03:00 https://lcbertorelli.vuodatus.net/lue/2010/02/osa-1-uusi-elama Chimmyy https://lcbertorelli.vuodatus.net/